Eero Väreen laulunumero oli kansakoulun todistuksissa
10. Samoin oli musiikin teorian laita.
Jo 1930-luvulla Väre oli mukana turkulaisessa Ramblers
–orkesterissa soittaen saksofoneja ja klarinettia. Laulajaksi Väre joutui
puolivahingossa, sillä eräällä Ramblersin Norjan kiertueella orkesterilta
pyydettiin suomalaisia kansanlauluja. Kun kukaan muu soittajista ei halunnut
ryhtyä laulusolistiksi, piti Väreen ottaa tehtävä vastaan ja siitä alkoi
laulun opiskelu tosimielessä.
Turussa Väre opiskeli Viipurin Musiikkiopistossa
syksystä 1938 kevääseen 1939. Pääaineena oli laulu ja opettajana Olavi Nyberg.
Sibelius-Akatemiassa Väre opiskeli syksystä 1939 kevääseen 1941 pääaineenaan
viulu. Hän opiskeli myös yleistä musiikkioppia, musiikin historiaa,
orkesterisoittoa, säveltapailua ja musiikin teoriaa. Teoria-ja
säveltapailuaineissa sekä prima vistassa Eeron menestys oli lähes täydellistä
ja monet olivat ne myöhemmin hyvinkin tunnetut oppilaat, joita Väre sai
auttaa näissä aineissa.
Sodan jälkeen Väre tunsi itsensä liian vanhaksi
opiskelemaan Sibelius-Akatemiassa ja siirtyi käytännön musiikkielämän pariin.
Väre soitti saksofonia, klarinettia ja viulua monissa eturivin
orkestereissamme, näitä olivat mm. Erkki Ahon ja Ossi Aallon orkesterit. Hän
esiintyi edelleen myös laulusolistina ja teki jatkuvasti levyjä. Hän olikin
eräänlainen iskelmien ammattilaulaja ja levyttäjä, sillä hänellä oli kaunis ja koulutettu ääni ja hän osasi laulaa
ensinäkemältä mitä vain, mikä oli
poikkeuksellista iskelmälaulajiemme keskuudessa. Toivo Kärki käyttikin
Värettä mielellään levytyksissä luottolaulajana. Ensimmäisellä levytysmatkallaan
Berliinissä joulukuussa 1940 Väreelle oli uskottu laulettavaksi yli 40
laulua. Vuonna 1942 Väre levytti toisen kerran ja nyt lähes 70 laulua lisää.
Väre olikin 1940-luvun suurimpia levytähtiämme Henry Theelin ohella.
Vuonna 1953 Väre kutsuttiin Kipparikvartettiin Olavi
Virran tilalle, 2. tenoriksi. Valinta oli Käyhkön sanojen mukaan sellainen,
jota kvartetin ei tarvinnut koskaan katua, päinvastoin. Väre olikin monessa
suhteessa esimerkillinen, niin muusikkona ja laulajana kuin myös työtoverina.
Kipparikvartettiin tultuaan Väre jatkoi muiden Kippareiden tavoin
lauluopintojaan Heikki Teittisen johdolla ja hänen äänensä kehittyi
entisestään, lähelle konsertti- ja oopperatasoa, jota todistaa Teittisen
laulukoulun oppilasnäytteen (16.9.1954) kritiikki (Helsingin Sanomat
17.9.1954). Jos Väre olisi keskittynyt taidelauluun nuorempana, olisi hänellä
ollut hyvät mahdollisuudet kehittyä esim. lied-laulajaksi – sitä olisi tukenut
myös hänen kultivoitu ja hienostunut, mutta vaatimaton persoonansa. Vielä
1950-luvulla Väre levytti noin 60 laulua, joukossa mm. hienot tulkinnat: Hämärtyvä kaupunki, Hilili-hilo ja lähes salonkitangon omainen Angelina sekä vuonna 1959 tehty viimeinen levytys Syystuuli kertoo.
Väreen ominta aluetta olivat kauniit, tunnelmalliset ja
unelmoivat laulelmat, joissa oli usein lumoavan hämärä tai satumainen
tunnelma (mm. Valkoinen venho, Lumottu maa, Runoelma, Besame mucho, Kahden
maailmassa ja Tanssi puutarhassa). Väreen ääni ja laulutapa oli
poikkeuksellisen koruton ja puhdas, kuin jalosointisen puupuhaltimen ääni,
joka kaikessa vaatimattomuudessaan puhuttelee kuulijaansa.
Väre ei koskaan pyrkinyt olemaan iskelmätähti. Hän oli pikemminkin
muusikko, joka osasi myös laulaa. Niinpä hän siirtyikin sotien jälkeen
enemmän muusikoksi, Kipparikvartetin jäseneksi ja laulunopettajaksi kuin
soololaulajaksi. Koko 1950–1960-luvun Väre toimi yksityisenä laulunopettajana
Helsingissä pitäen myös monia laulukursseja ja laulukouluja
oppilaskonsertteineen. Häntä voidaankin pitää maamme merkittävimpänä kevyen laulun
opettajana tuona aikana. Hänen opissaan kävi satoja oppilaita ympäri Suomea,
joista kuuluisimpia ovat mm. Reijo Taipale, Eino Grön, Laila Halme, Ritva
Simuna, Rauni Pekkala ja Tutta Jew. Ottivatpa Teija Sopanen, Matti Oravisto
ja Tabe Slioorkin tunteja Väreeltä. Myös Taisto Tammi ja Marion Rung saavat
kiittää Värettä löytämisestään ja ohjaamisestaan iskelmälaulun pariin.
Väre oli kysytty asiantuntija erilaisten
laulukilpailujen tuomaristoissa. Hän opiskeli ja opetti myös fonetiikkaa.
1960-luvulla Väreellä oli oma orkesteri, jonka kanssa hän teki esiintymisiä
laulaen ja soittaen itsekin, mutta mukana oli yleensä myös naiskauneutta ja
nuorempaa ikäpolvea, esim. Tutta Jew tai Oili Vainio. Vuonna 1967 Väre
perusti Linnanmäen lähelle, Kirstinkadulle, Kipparibaarin, jossa hän itse
toimi isäntänä. Sotilasarvoltaan Väre oli yliluutnantti.
Biografiatekstissä käytetyt lähteet:
von Bagh, Peter & Hakasalo, Ilpo 1986. Iskelmän kultainen kirja.
Keuruu: Otava. Ss. 184–185.
Käyhkö, Kauko 1971. Voi veljet! Kipparikvartetti. Helsinki: Karisto.
Helsingin Sanomat 17.9.1954. "V.H-o.: Oppilaskonsertti".
Elokuva-Aitta 9/1960, 24. "Viihdemusiikin tiimoilta".
Musiikkiviesti 5/1960, 31. "Eero Väreen oppilasnäyte".
Iskelmä 8/1960, 33. -eli:
"Iskelmälaulun SM-kisat."
Seura
46/1960, 30-31. Matti Pirkola: "Ne suuret laulajaiset".
Seura
21/1961, 30. "Iskelmien opettaja".
Seura
42/1961, 17. Pentti Korpilinna: "Lavan täydeltä laulajia".
Iskelmä 5/1967, 32. "10-vuotias iskelmäkoulu".
Kotiposti 1/1968, 38.
Sepeteus: "Kipparibaarin kippari".
Muut lähteet:
Eero Wäreen jäämistön materiaali (Elsa Wäre, Helsinki).
Eero Wäreen lesken, Elsa Wäreen, haastattelut 28.3.1996, 22.4.1996 ja
15.12.1996 tekijöinä Toivo Tamminen ja Tero Halvorsen (nauhoitteet tekijöiden
kokoelmissa).
YLE:n radioarkiston nauha: ARK-3617-5: "Jatkosota. Taisteluita URR:n
lohkolla kesäkuussa 1944 muistelee yliluutnantti Eero Väre". Haastattelijana
Martti Pohjakallio. Äänitetty 1.12.1965.
