Laila Kinnunen on suomalaisista
laulajista yksi kaikkein eniten arvostettuja. Häneen liitetään jo myyttisiäkin
ulottuvuuksia, ja varsin yleisesti häntä pidetään aikakautensa
lahjakkaimpana (nais)tulkitsijana sekä ehdottomasti myös kansainvälisen tason
esiintyjänä. Kinnusen taiteellisen työskentelyn merkittävin aika
keskittyy noin kymmenen vuoden jaksolle alkaen 50-luvun lopulta, jona aikana hän mm. teki käytännöllisesti
katsoen kaikki levytyksensä. Vaikka Kinnunen esiintyi vielä 80-luvun
alkuvuosinakin, oli hänen uransa kääntynyt hyvin nopeasti laskuun jo 70-luvun taitteeseen tultaessa. Ongelmat
henkilökohtaisen elämän puolella – taiteilijaelämän luomien paineiden lisäksi – johtivat
poikkeuksellisen lahjakkuuden surulliseen ja traagiseenkin hiipumiseen jo
hieman yli 30-vuotiaana.
Mikään ei kuitenkaan koskaan muuta sitä tosiseikkaa, että Laila Kinnunen
teki laulajan urallaan nipun suomalaisen iskelmämusiikin vaikuttavimpaan ja kestävimpään kärkeen kuuluvia
levytyksiä. Hän teki myös kiittävin kritiikein musiikkiteatterirooleja, ja lauloi hyvin paljon televisiossa
ja radiossa erittäin tyylikkäänä, monipuolisena ja suosittuna esiintyjänä, ulkomaita myöten.
Lapsuus ja nuoruus
Kinnunen muutti 4-vuotiaana
Jatkosodan aikana ns. sotalapsena siskonsa Ritvan kanssa etelä-Ruotsiin
Simrishamniin. Takaisin Suomeen hän muutti 10-vuotiaana, suomenkielen
unohtaneena.
Ruotsissa hän oli jo laulanut paljon ja soittanut myös pianoa.
Palattuaan hän opetteli
teini-iässä soittamaan aluksi haitaria ja myöhemmin kitaraa.
Laulajista Laila Kinnuseen tekivät erityisen
vaikutuksen ruotsalainen Alice Babs sekä amerikkalainen Ella Fitzgerald.
Vuoden 1955 syksyllä Kinnunen osallistui ensimmäisiin iskelmälaulukilpailuihinsa
Helsingin Polilla, ja voitti. Tuolloin hän aloitti myös keikkailun
koulutovereidensa yhtyeen solistina. Seuraavana keväänä hän vastasi
hanuristi Lasse Pihlajamaan lehti-ilmoitukseen, jossa tämä etsi
yhtyeelleen kielitaitoista solistia. Pihlajamaa oli hyvin otettu nuoren tytön
lahjakkuudesta, ja kiinnitti Kinnusen yhtyeensä solistiksi. Voitettuaan keväällä 1957 peräti iskelmälaulun
suomenmestaruuskilpailussa ulkomaisen sarjan laulullaan Hey mambo (ja
sijoittuen kotimaisessa kolmanneksi) kiinnitettiin hänet syksyllä nuorekkaan
Scandia-yhtiön artistiksi. Scandiassa oli
johtajiensa Harry Orvomaan ja Paavo Einiön toimesta jo kehitetty mittavaan
suosioon noussutta ns. jazziskelmää. Tyylin läpimurtona
voidaan pitää Brita Koivusen levytystä Suklaasydän vuodelta
1956, jossa säestäjänä oli Olli Hämeen kvintetti. Hämeen yhtye oli jotakuinkin johtavassa asemassa alalla siihen aikaan, ollen
jo käytetty levytyskokoonpanokin säestystehtävissä.
Scandian levytyksiin oli jo aiemmin osallistunut vierailevana
kapellimestarina ja sovittajana Jaakko Salo, jonka johdolla Laila Kinnunen
levytti syksyllä 1957 debyyttinään italialaisen Domenico Modugnon säveltämän iskelmän Lazzarella,
Sauvo Puhtilan käännöksenä. Seuraavallekin levylle tuli ajan buumin mukaisesti laulu Italiasta, Taccanin Chellállá, niinikään Puhtilan käännöksenä Illalla,
illalla. Kinnusella oli vaikeuksia saada suomen kielen ääntämyksensä kohdalleen –
olihan hän ehtinyt ruotsivuosinaan lapsuudessaan jo unohtaa äidinkielensä – ja vaikka
tyydyttävään tulokseen lopulta päästiinkin, säilyi Kinnusella kuitenkin suomalaisittain hieman vieraalta kuulostava
artikulaatio, mikä varmasti osaltaan myös oli hänen persoonallisuuttaan tulkitsijana.
Ammattilaisuus
Scandian tuotantopäälliköksi vuonna 1958
kiinnitetystä Jaakko Salosta tulikin keskeinen Laila Kinnusen yhteistyökumppani. Hän vaikutti
kappalevalintoihin ja niiden toteutukseen, käännättäen tarvittaessa ulkomaiset
tekstit talon luottotekijöillä, joista Sauvo “Saukki” Puhtila ja Kari Tuomisaari olivat käytetyimpiä. Muita
sovittaja/kapellimestareita Scandialla olivat Eino Virtanen ja Erkki Melakoski,
joista jälkimmäisestä tuli myös Kinnusen uraan vahvasti vaikuttanut henkilö. Alkuvuodesta 1958 Laila
Kinnunen siirtyi solistiksi basisti Olli Hämeen yhtyeeseen, mutta hylkäsi yllättäen vuoden
kuluttua koko uransa muuttaen silloisen kihlattunsa kanssa Tukholmaan. Hän kuitenkin
tuli melko nopeasti takaisin, ja siirtyi Erkki Melakosken orkesteriin vuoden
1960 alusta. Kinnunen oli jo esiintynyt televisiossa, mutta uuden
kiinnityksen myötä televisioesiintymisestä tuli säännöllistä. Erkki
Melakoski alkoi nimittäin isännöidä vuoden 1960 alussa Mainos-TV:llä alkanutta (aluksi eri nimistä) Kuukauden
Suositut -ohjelmasarjaa, jossa hänen yhtyeensä säesti
vakiosolistejaan Laila Kinnusta sekä Per-Erik “Pärre” Förarsia. Ohjelma
jatkui aina kesään 1966 asti, ja hyvällä syyllä voidaan Laila Kinnusta pitää ensimmäisenä television
avulla asemansa vakiinnuttaneena solistinamme.
Laila
Kinnusen levytysmateriaali laajeni nopeasti hieman lapsekkaasti lauletuista
italiaiskelmistä aikuisempaan suuntaan. Mukaan tulivat eurooppalaiset ja amerikkalaiset
suosikkisävelmät, vaikkei suoranaisia lastenlaulujakaan unohdettu. Muutamia
joululaulujakin hän levytti, joista yksin esittämänsä pari, Petteri Punakuono sekä Talven
ihmemaa (1960) olivat aikuisemmasta amerikkaperinteestä Puhtilan kääntämiä. Samana vuonna
kollegoidensa Vieno Kekkosen ja Brita Koivusen kanssa taltioidut Tonttuparaati ja Tonttujen jouluyö – myös Puhtilan käännöksinä – ovat
puolestaan hieman enemmän lapsille suunnattuja keskieurooppalaisia lauluja.
Mukaan tulivat valssit, jenkat ja tangot, sekä uusi
muotimusiikki, brasilialainen bossa nova. Nuorisoa ei kuitenkaan tyystin
unohdettu aikuisten takia, josta todisteena toinen muotitanssikokeilu, eli
twist-levytys Tanssi rakkaani vain/Tietää tähti jokainen (1961). Erkki
Melakosken kanssa yhteistyö sujui erinomaisesti myös levytysstudiossa.
Vuonna 1962 Melakoski sovitti neljä venäläislaulelmaa
Puhtilan käännöksinä, ja kokonaisuudesta muodostui Laila Kinnusen uran vaikuttavimpia
kohokohtia. Itsekin hän myöhemmissä haastatteluissa mainitsi Mandshurian kukkulat -esityksen omaksi suosikikseen
koko uraltaan. Eikä ole ihme, että tässä yhteydessä taltioitu laulu Tiet sai kaikissa kolmessa Kinnusen poismenon jälkeen
toteutuneissa, hänestä kertovissa teatteriesityksissä keskeisen sijan.
1960-luvun puolivälissä tuli yhteistyöhön mukaan sovittaja/kapellimestari
Esko Linnavalli, jonka johtamana taltioitiin myös joitakin Kinnusen hienoimpia
esityksiä: A. C. Jobimin bossa nova Ipaneman tyttö Kari Tuomisaaren tekstillä (1964), Usko
Kempin hidas valssi Lennä mun lempeni laulu (1965), ja ruotsalaisen Bo Nilssonin samba Kun
(1966), joka on yksi muutamista Kinnusen levyttämistä Juha Vainion
varhaisen kauden teksteistä. Linnavallin johdolla tehtiin myös yksi Laila
Kinnusen ehdottomista huippuhetkistä, eli Börje Sundgrenin
ja Sauvo Puhtilan Muistojen Bulevardi vuonna 1966.
Kyseinen laulu oli mukana Suomen finaalissa Eurovision
laulukilpailun karsinnassa, sijoittuen toiseksi. Kinnunen oli ollut maamme
ensimmäisenä solistiedustajana “euroviisuissa” vuonna 1961 Ranskan Cannesissa, laulaen
Eino Hurmeen ja Sauvo Puhtilan laulun Valoa ikkunassa. Laulu sijoittui 16
maan joukossa kahdenneksitoista. Itä-Euroopan radioliiton vastaavassa
kilpailussa hän edusti Suomea Puolan Sopotissa vuonna 1967 Esko Linnavallin ja Juha
Vainion laululla En saa.
Elokuvaura
Laila Kinnusen ura osuu myös melko tarkkaan suomalaisen
elokuvan iskelmäelokuvien vuosille. Ensimmäinen tällainen elokuva
tehtiin vuonna 1959 Veikko Itkosen tuottamana. Jack Witikka ohjasi “Suuren
iskelmäparaatin”, johon käsikirjoituksen laati Reino Helismaa. Varsinaista juonta elokuvassa ei ole,
tapahtumatasona on hyväntekeväisyyskonsertin kenraaliharjoitus filmistudiossa. Kinnunen esittää
solistikavalkadissa vuorollaan levytyskappaleensa Unissakävelijä sekä Kellä kulta sillä onni. Elokuva
oli keskitason menestys, ja innosti muita yrittäjiä käyttämään samaa sapluunaa.
Scandian Harry Orvomaa innostui tuottamaan ja ohjaamaan oman
versionsa aiheesta, ja käsikirjoituksen laati yhtiön äänittäjänä toiminut Aarre
Elo. “Iskelmäkaruselli pyörii” tuli ensi-iltaansa vuonna 1960, ja siinä Laila Kinnusella oli jo oikein
roolikin “Laila Koskena” - tuotantoyhtiön sihteeri käy salaa
harrastamassa iskelmälaulua, ja pääseekin lahjakkuudellaan esiin. Kinnunen laulaa kolme levytyskappalettaan,
eli Miksi silmäs yhä palaa, Kaikki saavat toisensa, ja Romantica.
Seuraavana vuonna Suomi-Filmin tuottama “Nuoruus vauhdissa” oli
värielokuva, ja hieman enemmän juoneen satsaava. Valentin
Vaalan ohjaamassa ja Usko Kempin käsikirjoittamassa elokuvassa
Kinnusen rooli on jälleen “Laila”, tällä kertaa ompelija. Kinnusen neljästä laulunumerosta
mielenkiintoisimpia ovat ensinnäkin versio Jaakko Salon ja Sauvo
Puhtilan laulusta Savukuva, jota hän ei levyttänyt, sekä Kempin Tulipunaruusut-klassikko, josta taltioitiin Salon sambaa, cha chaa ja jazzia
hyödyntävä estradisovitus. Versiossa on myös naisen laulettavaksi sovitetut
sanat, joita ei juuri muualla kuule käytettävän.
Harvinaisin näistä elokuvista on Kinnusen osalta
viimeisin, niin ikään värifilminä taltioitu Maunu Kurkvaaran ohjaama ja tuottama “Lauantaileikit” vuodelta
1963. Aarre Elo oli tässäkin mukana käsikirjoittajana, Aito Mäkisen ohella. Kesäpäivänä eri puolilla
Helsinkiä tapahtuva solistikavalkadi pitää sisällään Laila
Kinnusen numeroina mm. Kaivohuoneella taltioidun Epävireiset sydämet -bossa
novan, sekä Jaakko Salon modernisoiman jazz-version vanhasta amerikkaiskelmästä Sä kaunehin oot.
Siinä Kinnunen laulaa levytysversionsa taustaan, mutta soolona eri oton;
julkaistussa duetossa sisarensa Ritvan kanssa hän laulaa toista ääntä melodian
sijasta.
Televisio, teatteri ja radio
Televisiotyötä Laila Kinnunen teki mainitun
Kuukauden suositut -sarjan lisäksi varsin paljon. Hän oli suosittu
solistivieras ruotsinkielisessäkin ohjelmatuotannossa.
Yksittäisohjelmien lisäksi tuotettiin
myös häneen mittavasti tai täysinkin keskittyneitä kokonaisuuksia, mm.
“Arkipäivä” (1961), “Sisarukset” (1962),
“Jojo” (1964) sekä kaksiosainen “Á la Laila” (1967). Hän oli lisäksi
mukana muutamissa Kalastajatorpalle tuotetuissa Tähtihumua-revyissä,
jotka myös
televisioitiin. Varsinaista teatterityötä hän teki muutamaan otteeseen,
ensimmäistä kertaa Helsingissä Kansanteatteri-Työväenteatterin
operettituotannossa “Savoyn tanssiaiset” (Paul Abraham) vuonna
1961, sitten vuoden 1965 keväällä Lilla Teaternissa Tauno
Yliruusin kirjoittamassa komediassa “Gilbert”, ja marraskuussa Svenska
Teaternin musikaalissa Boyfriend (Sandy Wilson), jossa toisessa
pääosassa oli
Marion Rung.
Luonnollisesti myös radio oli Laila Kinnusen
“estradi”. Hän vieraili usein viihde- ja iskelmäkonserteissa laulamassa,
esimerkiksi Radion Tanssiorkesterin solistina. Usein nämä esitykset
nauhoitettiin, jolloin tallentui myös materiaalia Kinnusen oman
levytysohjelmiston ulkopuolelta. Jonkin verran näitä nauhoituksia on tallella, ja
muutamia näytteitä niistä – erityisesti muuten harvinaisempaa jazzia – on myöhemmin
julkaistu muutamilla alan erityiskokoelmilla.
Tutustuttuaan Suomessa työskennelleeseen italialaiseen
pianistiin Armando Fugazzaan muutti Kinnunen tämän kanssa yhteiseen asuntoon, ja
hieman myöhemmin (avo)pariskunta perusti oman yhtyeen vuonna 1963. Yhteistyö kuitenkin
loppui 60-luvun loppuun mennessä, ja Kinnunen avioitui näyttelijä Ville-Veikko
Salmisen kanssa. Liitto päättyi eroon melko nopeasti, ja Kinnunen synnytti vuonna 1970 tyttärensä Milanan, jonka
isä oli jugoslavialainen muusikko Miso Misic.
Uran loppuvaihe
Scandia-yhteistyö päättyi vuonna 1966, ja samana
vuonna Kinnunen levytti yhden singlen Westerlund-yhtiölle Björn Björklöfin johdolla.
Vuosina 1967-68 hän levytti ruotsalaiselle Benita Recordsille, joka oli jakelussa Suomessa
Fazer-yhtiöllä. Suomessa julkaistiin neljä suomeksi laulettua singleä, mukanaan em. En saa, sekä Beatles-cover Vain päivän tahdon kerrallaan.
Kapellimestari/sovittajina näissä levytyksissä olivat Esko
Linnavalli, Nacke Johansson, ja Rauno Lehtinen. Viime mainittu teki tuolloin
Kinnuselle erääseen tv-ohjelmaan bossa novan Toiset meistä Mikko Haljoen tekstiin, jonka
Kinnunen levytti vasta vuonna 1980 palattuaan vielä kerran
lyhyesti studioon Lehtisen toimesta.
Laila Kinnunen vetäytyi uraltaan 70-luvun puolivälissä, eikä lyhyttä jaksoa
80-luvun alussa lukuun ottamatta enää palannut esiintyväksi artistiksi.
Epäonniset miessuhteet ja alkoholin käyttö olivat nousseet tärkeimmiksi
lehtiotsikoinneiksi jo 70-luvun taitteeseen mennessä. Skandaalisävy olikin
ainoa, jolla hänestä vuosikausien aikana kirjoitettiin. Vuonna 1996 syntyi artistikentässä pientä liikehdintää tarkoituksena
auttaa uransa lopettaneita ja syrjäytyneitä kollegoita.
Pienen kampanjan “kasvoiksi” nostettiin vastoin tahtoaan Laila Kinnunen, joka
joutuikin turvautumaan erityiseen tiedotteeseen sanoutuessaan irti
aiotunlaisesta toiminnasta. Hän oli jo asunut pitkiä aikoja
maaseudun rauhassa, eikä halunnut nousta enää millään tavalla esiin. Yksityisyritteliäisyydestä lähtenyt kampanja
hiipuikin tämän jälkeen vähin äänin.
60-vuotispäivänsä yhteydessä Laila Kinnunen suostui muutamiin radiohaastatteluihin. Kiinnostus häntä ja hänen musiikkiaan
kohtaan oli kuitenkin ollut jatkuvaa. Hänen äänitteitään alettiin
julkaista mittavammin erilaisilla kokoelmilla 90-luvun puolivälin jälkeen, ja
vuosituhannen vaihteessa ilmaantui markkinoille koosteita etenkin "Kuukauden
Suositut" -sarjaa varten tehdystä materiaalista.
Laila Kinnunen menehtyi nukkuessaan lokakuussa 2000 todennäköisesti
tapaturmassa saamaansa sisäiseen verenvuotoon. Melko
nopeasti hänestä julkaistiin kaksi kirjaa; ensimmäinen hieman skandaalimaisella
otteella kirjoitettu, viimeisten vuosien elämään paljonkin painottuva, sekä sille melkeinpä vastateos,
alkupään vuosien onnellisempaan vaiheeseen keskittyvä. Ensimmäinen
filmidokumentti oli toteutettu vuonna 1989, ja vuonna 2001 suostui Ritva
Sammalkorpi (s. Kinnunen) muistelemaan sisartaan filmikameran taltioimana.
Mittava ja tasokas tribuutti toteutettiin Jaakko Salon, Markku
Johanssonin ja Vantaan Viihdeorkesterin toimesta vuonna 2001. Salon käsikirjoittama
Muistojen Bulevardi -konsertti esitettiin marraskuussa Tampereella, ja se myös taltioitiin
sekä televisiolle että äänitteelle, joka julkaistiin seuraavana vuonna. Laila Kinnusen ohjelmistoa
etupäässä Markku Johanssonin sovituksina lauloivat solisteina Saija Varjus, Eija
Kantola ja Marita Taavitsainen.
Bibliografia:
Laila Kinnunen,1972 (Irja Sievinen,toim.): Halusin laulaa, halusin rakastaa, A-lehdet 1972.
Reijo Ikävalko, 2001: Valoa
ikkunassa - Laila Kinnunen,Gummerus.
Tuija Wuori-Tabermann - Tommy
Tabermann,2002: Lailan laulu, WSOY.
Televisiodokumentit:
Kanerva Cederström - Riikka
Tanner, 1989: Laila, Kinotuotanto/YLE.
Tuija Wuori-Tabermann - Timo
Suomi, 2001: Laila Kinnunen - sisareni (YLE 2001)
Lisäksi lähteinä käytetty:
Radiokuuntelija-, Antenni-, Ajan
Sävel-, Elokuva-Aitta- ja Iskelmä-lehtien vuosikerrat
Kari Uusitalo, 1998 (toim.): Suomen
kansallisfilmografia, osa 6. 1957-1961 (Edita/SEA 1991), osa 7. 1962-1970
(Edita/SEA 1998)
Arto Kylänpää,1994: Suomalaisten
äänilevyjen luettelo - vinyylilevyt 1953-1969 (SÄA 1994)
Peter von
Bagh, 1984: Suomi Pop, osa 3. 1945-57, osa 4. 1958-1968 (YLE 1984)
