Erkki Junkkarinen syntyi
Suonenjoella, mutta muutti perheensä mukana jo 1941 Lappeenrantaan, missä
hänestä tuli isänsä kuoltua perheen elättäjä. Hän oli syntyjään musikaalinen,
ja niinpä hän alkoi esiintyä päivätyön ohessa sikäläisen, parhaimmillaan
14-miehisen Symphony-orkesterin kanssa.
Vuonna 1948 Junkkarinen
matkusti Helsinkiin osallistuakseen muusikkotovereittensa kehotuksesta
ravintola Canjonissa järjestettyyn laulukilpailuun, minkä hän sitten voitti.
Kisan päätuomarina toiminut Eero Väre kannusti lahjakasta nuorukaista
hakeutumaan Toivo Kärjen pakeille koelauluun levytystä silmällä pitäen.
Kesti kuitenkin vielä pari vuotta, ennen kuin Junkkarinen pääsi tekemään
ensilevynsä - voitettuaan sitä ennen Helsingin Työväentalossa pidetyn suuren
iskelmälaulukilpailun.
Toukokuussa 1950 taltioitu
venäläissävelmä Yksinäinen harmonikka (Rytmi VR 6058) oli jo joltinenkin
menestys, ja se tasoitti tien useille muille samanhenkisille sentimentaalisille
levytyksille, jotka nostivat Erkki Junkkarisen kaiken kansan tietoon. Hänen
tuolloisista äänitteistään ansaitse erityismaininnan Kärjen säveltämä kaihoisa
valssi Imatran Inkeri (Rytmi R 6099), mikä oli syksyllä -51 maamme
kolmanneksi eniten myyty levy.
Suositut levytykset
poikivat Junkkariselle myös runsaasti keikkoja, mutta vuosikymmenen lähestyessä
puoliväliään kysyntä alkoi hiipua. Sen vuoksi hän katsoikin viisaimmaksi
muuttaa 1957 Helsinkiin, missä hän hankki itselleen vakituisen työpaikan
tukkukaupassa. Siinä sivussa hän esiintyi satunnaisesti, kunnes sai vakituisen kiinnityksen
tanssiravintola Mikadoon.
Erkki Junkkarisen
ahkeruutta ja sinnikkyyttä heijastaa hyvin se, että hän ei luopunut missään
vaiheessa päivätyöstään, vaikka lauloi lähes joka ilta ravintolassa. Levytyksiä
ei tuona aikana syntynyt kuin yksi ainoa: vuoden 1967 heikosti menestynyt uusintaesitys Eugen
Malmstenin kolme vuosikymmentä aikaisemmin ikuistamasta valssista Ruusut
hopeamaljassa (Scandia KS 719).
On kohtalon ivaa, että tuo
sama sävelmä nosti 70-luvun puolivälissä Erkki Junkkarisen jälleen suosion
huipulle. Hän oli vuonna 1968 päättyneen Mikadon kiinnityksen jälkeen taas
keikkakiertueelle ja havainnut menestyksensä osoittaneen elpymisen merkkejä
nimenomaan Pohjanmaalla. Samassa saumassa hän oli vaihtanut levy-yhtiötä ja
päässyt tekemään marraskuussa -70 ensimmäisen LP-levynsä Vanhaan hyvään
aikaan (Blue Master BLU-LP 126) Pauli Granfeltin yhtyeen solistina.
Keväällä -74 vietettiin
Helsingin Kulttuuritalossa Pohjoismaisen Sähkön ja MTV:n avustuksella Erkki
Junkkarisen 25-vuotistaiteilijajuhlaa, mikä oli kaikkien suureksi yllätykseksi
loppuunmyyty. Vuoden lopulla laulajaa kohtasi suuri suru, kun hänen vaimonsa
kuoli yllättäen kotiinsa miehen ollessa keikalla. Tapahtuma antoi lisäpotkua
seuraavana keväänä uudelleen levytetylle esitykselle Ruusuja hopeamaljassa (Blue
Master BLU 815), joka siivitti maassamme ennen
kokemattoman comebackin kulta-, timantti- ja platinalevyineen.
Erkki Junkkarisen suurin
suosio osui 70-luvun jälkipuoliskolle, jolloin 60-luvun humppa koki
renessanssinsa. Niinpä hänkin pääsi hyötymään tuosta villityksestä ja hänen
keikkakalenterinsa oli täpösen täynnä. Kun toimittaja-kirjailija Heikki
Hietamies keksi panna alulle vanhassa kotikaupungissaan Lappeenrannassa kesällä
1977 erityiset humppafestivaalit, Junkkarinen puolestaan keksi levyttää
sittemmin menestysiskelmäksi osoittautuneen humpan Lappeenrantaan (Blue
Master BLU 840).
Vastaavanlaista hurmosta ei
oltu koettu Suomen iskelmämarkkinoilla koskaan aikaisemmin. Erkki Junkkarisen
kerrotaan ansainneen tuolloin enemmän kuin yksikään toinen suomalainen laulaja
koskaan sitä ennen, minkä hedelmänä mm. kohosi komea tiilitalo Riihimäelle.
Mutta huuma haihtui melko pian ja Junkkarisen esiintymispalkkiot pienenivät
kysynnän laantuessa jyrkästi. Sama päti levytysten suhteen: esimerkiksi 1982
häneltä ilmestyi vain yksi ainoa vähemmälle huomiolle jäänyt uusi äänite. Muut
olivat uusintoja. Siitä huolimatta
Erkki Junkkarinen jatkoi keikkailuaan sinnikkäästi uudelle vuosituhannelle asti.
Biografiatekstissä käytetyt lähteet:
Bagh, Peter von & Hakasalo, Ilpo 1986: Iskelmän
kultainen kirja (Otava, Helsinki.)
Gronow, Pekka, Lindfors,
Jukka & Nyman, Jake 2004: Suomi soi 1 (Tammi, Helsinki.)
Haapanen, Urpo 1990: Suomalaisten
äänilevyjen taiteilijahakemisto
(Suomen äänitearkisto, Helsinki)
Haavisto, Jukka 1991: Puuvillapelloilta
kaskimaille (Otava, Helsinki)
Häme, Olli 1949: Rytmin
voittokulku (Fazer, Helsinki)
Pälli, Erkki 1999: Riemutoimittaja
kuuluisuuksien kintereillä (Otava, Helsinki)
Strömmer, Rainer 2000: Suomalaisten
äänilevyjen luettelo 1901-1945 (Suomen äänitearkisto, Helsinki)
Warsell, Sakari 2002: Georg
Malmsten - Suomen iskelmäkuningas (WSOY, Helsinki)
