Martti Jäppilän nimi ja
persoona liittyvät kiinteästi Dallapé-orkesterin historiaan, sillä hän
oli kyseisen muodostelman perustaja, taustavoima ja primus motor. Hän oli ollut
vuoden 1917 kansalaissodassa punaisten puolella ja joutunut sen vuoksi
vankileirille. Rauhan palattua maahan hän oli mukana perustamassa
kisällilauluryhmää, joka esiintyi työväen iltamissa nimellä Rajamäen pojat ja
josta lohkaistiin sitten vuonna 1925 Jäppilän harmonikkamerkin mukaan nimetty
kvartetti Dallapé.
Kyseessä oli yhtye, joka
esiintyi Helsingin Toverien kerholla Lönnrotinkadulla viitenä iltana viikossa.
Se pyrki esittämään hienosta nimestään huolimatta nimenomaan suomalaiselle
yleisölle suunnattua ohjelmistoa, ja kun sellaista ei tuntunut olevan tarjolla
tarpeeksi, Jäppilä ryhtyi riimittelemään suomenkielisiä tekstejä
vierasperäisiin sävelmiin. Näin syntyi mm. Alaska, yksi Dallapén
ensimmäisistä menestysnumeroista, joka koki comebackinsa 36 vuotta myöhemmin Humppa-Veikkojen
levyttämänä (Scandia KS 402).
Jäppilä vahvisti
joukkuettaan jo seuraavana vuonna eli 1926 kahdella Dallapén vastaisen
kehityksen kannalta varsin merkittävällä muusikolla ksylofonisti Eino
Katajavuorella ja viulisti-saksofonisti Helge Pahlmanilla, ja pian
tämän jälkeen koossa oli jo oktetti. Vuosikymmenen lopulla joukkoon liittyi
myös myllykoskelainen harrastajamuusikko Valto Tynnilä, ei kuitenkaan
soittajaksi vaan säveltäjäksi. Orkesterin esikoislevylle (Polyphon XS 41423)
kesällä -29 taltioitu Lappi-foksi olikin hänen käsialaansa.
Parivaljakko
Tynnilä-Jäppilä tehtaili iskelmiä tasaiseen tahtiin, usein salanimellä M. Maja.
Suosituimmat näistä aikaansaannoksista julkaistiin 20-luvun lopulta lähtien
Dallapén oman kustannusyhtiön painattamissa lauluvihkosissa, jotka tarjosivat
kaikelle kansalle tilaisuuden tutustua paitsi itse sävelmiin myös niiden
esittäjiin. Useita kappaleita Jäppilä myös sävelsi itse, kuten
sairaalaympäristöön sijoittuvan tangon Valkea sisar, minkä Georg
Malmsten ikuisti vuonna 1934 äänilevylle (Odeon A 228283).
Laulujen tekeminen ja
samanaikaisesti orkesterin rutiinien hoitaminen kävivät ”Masa” Jäppilän osalta
kuitenkin ennen pitkää sen verran aikaavieväksi, että hän päätti jättää
varsinaiset soittohommat vähemmälle ja keskittyä sen sijaan taustaorganisaation
hoitamiseen. Tämä onnistui vallan hyvin sen jälkeen, kun hän oli onnistunut
houkuttelemaan arvostetun harmonikkataiturin Viljo Vesterisen vuonna
1931 Dallapén muonavahvuuteen.
Martti Jäppilä oli
muutenkin vannoutunut harmonikan ystävä – olihan Dallapé taipaleensa alussa
hänen ansiostaan oikein virallisesti nimenomaan ”harmonikkaorkesteri” ja
tekihän se äänilevyjä myös pseudonymillä Masan Harmonikkaorkesteri. Niin ikään
ajatus Suomen harmonikansoiton mestaruuskisoista syntyi 30-luvulla paljolti
juuri Jäppilän ideoimana, ja pari vuosikymmentä myöhemmin hän oli perustamassa
Suomen Harmonikansoittajain Liittoa, jonka puheenjohtajanakin hän toimi useita
vuosia.
Dallapé oli siirtynyt 1931
Toverien kerholta suositun ravintola Heimolan orkesteriksi ja seuraavana vuonna
se aloitti laajat kesäkiertueensa, joista ensimmäinen kesti kolme kuukautta.
Näin Jäppilän joukkueesta oli tullut tunnettu ja suosittu kautta koko maan.
Orkesterin nimissä alullepantu kustannusyhtiö ryhtyi julkaisemaan nuottivihkoja
ja vuonna 1933 perustettiin jopa oma musiikkiopisto, osin verotussyistä.
Jäppilä toimi myös tehokkaana jarruna, kun eräät orkesterinjäsenet
halusivat suunnata Dallapétä 30-luvun lopulla enemmän swingin suuntaan. Hänen
tietämättään syntyi eräänlainen varjokokoonpano Bruno Laakko ja hänen
orkesterinsa Lepakot, joka teki vuonna 1939 suomalaisen jazzin
pioneeriäänitteihin luettavan levyn Kissa vieköön (Columbia DY 278).
Amerikkalaissyntyinen Laakko joutui kuitenkin palaamaan talvisodan alkaessa
kotimaahansa ja uudeksi kapellimestariksi nousi Pahlman.
Jatkosodan aikana Dallapé
oli koossa vain satunnaisesti levytysten merkeissä ja vuonna 1945 Jäppilä
organisoi lyhyen kesäkiertueen, jolla orkesterin laulusolistina esiintyi Olavi
Virta. Sen jälkeen toiminta jatkui vaihtelevin kokoonpanoin, kunnes
muodostelma päätettiin vuonna 1955 lopettaa. Samoihin aikoihin Jäppilä itse myi
Dallapén kustannusyhtiön Pohjoismaiselle Sähkölle ja siirtyi itse
työskentelemään kokopäiväisesti PSO:n musiikkiosastolle.
60-luvulle siirryttäessä
Jäppilä kokosi Dallapén ja muodostelma teki onnistuneen comebackin Helsingissä
järjestetyssä erikoiskonsertissa laulusolistinaan jälleen A. Aimo. Hänen
kuoltuaan vuonna 1964 tehtävässä jatkoi Mikko Järvinen, joka myös levytti
orkesterin kanssa. Martti Jäppilä puolestaan siirtyi manan majoille keväällä
-67, jolloin Dallapén perinnettä ryhtyi jatkamaan Eero Lauressalo.
Jäppilän mainetta iskelmäsäveltäjänä jatkoi puolestaan mieskuoro Aikamiehet
levytettyään uudelleen hänen vanhan tunnelmallisen valssinsa Iltatuulen
viesti (Odeon PLD 232), mikä oli kuultu ensi kerran 12 vuotta aiemmin Matti
Kannon ikuistamana (Finlandia P 161).
Bibliografiatekstissä käytetyt lähteet:
Bagh, Peter von & Hakasalo, Ilpo 1986: Iskelmän
kultainen kirja (Otava, Helsinki.)
Gronow, Pekka, Lindfors,
Jukka & Nyman, Jake 2004: Suomi soi 1 (Tammi, Helsinki.)
Haapanen, Urpo 1990: Suomalaisten
äänilevyjen taiteilijahakemisto
(Suomen äänitearkisto, Helsinki)
Haavisto, Jukka 1991: Puuvillapelloilta
kaskimaille (Otava, Helsinki)
Häme, Olli 1949: Rytmin
voittokulku (Fazer, Helsinki)
Pälli, Erkki 1999: Riemutoimittaja
kuuluisuuksien kintereillä (Otava, Helsinki)
Strömmer, Rainer 2000: Suomalaisten
äänilevyjen luettelo 1901–1945 (Suomen äänitearkisto, Helsinki)
Warsell, Sakari 2002: Georg
Malmsten – Suomen iskelmäkuningas (WSOY, Helsinki)
