Eino Katajavuori toimi
sähköasentajana ja opiskeli siinä sivussa omatoimisesti musiikkia, ennenkuin
pääsi soittamaan 20-luvun puolivälissä Helge
Pahlmanin kanssa ravintola Cubaan Helsingissä. Sieltä hänet keksi vuonna
1926 Martti Jäppilä ja kiinnitti
hänet Dallapéhen, missä hän viihtyi seuraavat 12 vuotta. Siinä välissä – vuosina 1929–31 Katajavuori opiskeli Helsingin musiikkiopistossa ja lisäksi
Helsingin kansankonservatorion näyttämöluokalla.
Katajavuori erikoistui
harvinaiseen soittimeen, ksylofoniin, minkä käsittelijänä hänestä tuli pian
yksi Dallapén varsinaisista
vetonauloista. Hänen panoksensa muodostelmassa oli tavallista merkittävämpi,
sillä hän kunnostautui siinä paitsi muusikkona myös juontajana, koomikkona ja
laulajana. Toimipa hän vuosina 1937–38 myös orkesterin kapellimestarina Georg
Malmstenin jälkeen.
Eino Katajavuoren
soitannasta voitiin nauttia kymmenvuotiskautena 1929-38 lukuisissa Dallapén
levytyksissä, joista tunnetuin lienee Viljo Vesterisen Säkkijärven
polkka vuodelta 1939 (Odeon A 228310). Vielä sitäkin riemukkaampi hänen
panoksensa oli Leo Matinpalon nimiin merkityssä taltioinnissa Taina vuodelta
1934 (Odeon A 228268), eikä tässä yhteydessä
sovi unohtaa liioin nelisen vuotta nuorempaa englantilaisperäistä foksia Ikkunanpesijä
(Odeon A 228519), jossa ei mainita lainkaan sitä, että kertosäkeen laulaa
juuri Katajavuori.
Kelpuutettiinpa Eino
Katajavuori levyttämään myös omissa nimissään. Ensimmäinen tällainen taltiointi
oli vuonna 1929 pianon säestyksellä ikuistettu polkka Pieni mutta hieno
(Columbus 50108) ja hanuristi Paavo Raivosen kanssa syntyi samana vuonna Saunapolkka
(Columbus 50115). 1932 ilmestyi
Dallapé-trion nimissä foxtrot Go, go, jonka esitti varsin
erikoinen kokoonpano: ksylofoni, harmonikka ja banjo (Homocord H-O. 23178).
Vuonna 1938 taltioidussa
mainiossa Ikkunanpesijässä (Odeon A 228519)1971 Katajavuori toimi laulusolistina, vaikka sitä
ei mainittukaan levyetiketissä ja hänen panoksensa instrumentalistina oli
merkittävä Viljo Vesterisen legendaarisessa Säkkijärven polkan alkuperäistaltioinnissa
vuodelta 1939 (Odeon A 228310). Vuonna 1971 hän äänitti vielä uuden version
Dallapé-trion vanhasta suosikkinumerosta Kaksi kolpakkoa, neiti (CBS
40-64711).
Jätettyään Dallapén vuonna
1938 Katajavuori jatkoi Georg Malmstenin, Viljo Vesterisen ja George
de Godzinskyn kanssa keikkailijana, kunnes joutui sodan sytyttyä
viihdytystehtäviin rintamalle mm. edellä mainitun ”Goden” kumppanina. Sotien
jälkeen hän kunnostautui näyttelijänä useammassakin elokuvassa, joista
kannattaa mainita Veikko Itkosen rikostarina Kohtalo johtaa meitä ja
Teuvo Tulion melodraama Levoton veri. 50-luvun lopulla ksylofonisti
ilmestyi taas parrasvalloihin Humppa-Veikkojen jäsenenä, ollen mukana
sinnikkäästi niin kauan kun kynnelle kykeni.
Tekipä Eino Katajavuori
vanhoilla päivillään 70-luvulla vielä pari soololevyäkin. Niistä ensimmäinen
oli esitteli vuonna 1972 hänen oman sävellyksensä Caramba Caracho (CBS 40-65124)
ja keväällä -73 ilmestyi hänen tulkintansa Reino Helismaan hupaisasta
tarinasta Etana asialla (CBS 40-65685).
Biografiatektissä käytetyt lähteet:
Bagh, Peter von & Hakasalo, Ilpo 1986: Iskelmän
kultainen kirja (Otava, Helsinki.)
Gronow, Pekka, Lindfors,
Jukka & Nyman, Jake 2004: Suomi soi 1 (Tammi, Helsinki.)
Haapanen, Urpo 1990: Suomalaisten
äänilevyjen taiteilijahakemisto
(Suomen äänitearkisto, Helsinki)
Haavisto, Jukka 1991: Puuvillapelloilta
kaskimaille (Otava, Helsinki)
Häme, Olli 1949: Rytmin
voittokulku (Fazer, Helsinki)
Pälli, Erkki 1999: Riemutoimittaja
kuuluisuuksien kintereillä (Otava, Helsinki)
Strömmer, Rainer 2000: Suomalaisten
äänilevyjen luettelo 1901-1945 (Suomen äänitearkisto, Helsinki)
Warsell, Sakari 2002: Georg
Malmsten – Suomen iskelmäkuningas (WSOY, Helsinki)
