Osmo Aallon
nimi putkahtaa esille suomalaisen tanssimusiikin historiassa ensi kerran vuonna
1927, jolloin hän oli mukana perustamassa Helsingin Suomalaiseen Yhteiskouluun
Black Birds -nimistä yhtyettä. Siinä olivat mukana myös kokoonpanon johtaja, pianisti Harry
Bergström tämän viulistiveli Rainer, trumpetisti
Urho Johansson ja pasunisti Klaus Salmi. Vuotta myöhemmin
"Mustarastaat" esiintyivät jo arvostetussa Kulosaaren Casinossa ja
pääsivät sitä tietä esittämään taitojaan myös radiossa, mikä oli tuohon aikaan
varsin tavatonta.
Kesällä -28
Aalto liittyi saksofonisti Allan Teräsvuoren kokoamaan The Saxophon Jazz
Bandiin, joka tanssitti yleisöä ravintola Franziscanerissa Helsingissä ja jossa
soittivat myös pianisti Asser Fagerström sekä basisti-sousafonisti Eero
Lindroos eli sittemmin Lauressalo. Näihin aikoihin Aalto rakensi
suksenpalasta, saranasta ja kahdesta pienestä symbaalilautasesta
rumpukalustonsa täydennykseksi maamme ensimmäisen high-hatin eli jalkalautasen,
jota hän käytti ahkerasti musisoinnissaan ja niitti paljolti tämän vuoksi
mainetta maamme edistyksellisimpänä rumpalina.
The Saxophon
Jazz Band hajosi vuonna 1930, minkä jälkeen Osmo Aalto soitti mm.
Cuba-nimisessä kahvilassa Helsingissä ja tenorisaksofonisti Yrjö Saarnion
isännöimässä The Rhythm Maniacs -kokoonpanossa Turun suunnalla. Keväällä -36
Aalto pestattiin maineikkaaseen Dallapéhen, joka oli esiintynyt vuoden
päivät ilman rumpalia. Orkesteri oli nyt uransa huipulla ja niitti mainetta
paitsi useammalla kiertueella myös lukuisilla levytyksillään. Valitettavasti
juuri yksikään noista äänitteistä ei tuo esille Aallon taitoja jazzrumpalina,
lukuun ottamatta ehkä letkeästi svengaavaa taltiointia Ikkunan pesijä vuodelta
1938 (Odeon A 228518), jossa laulusolistina kunnostautui paremmin ksylofonistina
tunnettu Eino Katajavuori.
Osmo Aallon
yhteistyö Dallapén kanssa katkesi
keväällä -39, kun orkesterin Amerikan vahvistus Bruno Laakko sai
kiinnityksen ravintola Lepakkoon ja houkutteli mukaansa vähin äänin käytännössä
kaikki entiset muusikkotoverinsa. Yksi näistä loikkareista oli rumpali Aalto,
mutta tämä jakso hänen urallaan päättyi turhan nopeasti talvisotaan ja
Yhdysvaltojen passilla liikkuneen Laakon pakoon maasta. Ehtipä tuo Lepakoiksi
nimetty joukkue sentään levyttää Tukholmassa juuri sodan kynnyksellä elokuussa
-39 historialliset esityksensä Aleksanterin jazzyhtye ja Kissa
vieköön (Columbia DY 278).
Välirauhan
aikana Aalto soitti erityisesti nuorison suosikiksi nousseessa Erkki Ahon
septetissä ravintola Riossa Helsingissä, Toivo Kärjen toimiessa
muodostelman pianistina ja kirjoittaessa sille myös jazzhenkisiä sovituksia.
Jatkosodan syttyminen kesällä -41 vaimensi joskaan ei kokonaan tyrehdyttänyt
tanssiorkestereiden toimintaa Suomessa. Niinpä Ahonkin keväällä -42
14-miehiseksi vahvistunut orkesteri jatkoi esiintymisiään tanssikiellon vuoksi
sinnikkäästi konserttien merkeissä mm. Helsingin Messuhallissa ja Rion paikalle
avatussa kahvila-ravintola Veljeshovissa.
Kokoonpanossa
tapahtui joitakin pakon sanelemia muutoksia. Esimerkiksi orkesterin kantaviin
voimiin kuulunut Topi Kärki oli joutunut niin monien muiden muusikkojen tavoin
rintamalle, mutta jatkoi siellä sovitustyötään Erkki Aholle. Tällöin syntyi
orkestrointi mm. vanhasta tutusta St. Louis Bluesista, minkä Aho ikuisti
big bandeineen maaliskuussa -44 Helsingissä (Rytmi B 2052) etunimensä nyt
Ossiksi omaksuneen Aallon toimiessa rumpalina. Samaan sarjaan kuuluivat myös Raija
Valtosen laulama Dinah (Rytmi B 2050) ja Olavi Virran nimissä
tallennettu Whispering (Rytmi B 2051).
Orkesteritoiminta
vilkastui sodan päätyttyä nopeasti, vaikka tanssikielto oli yhä voimassa. Erkki
Ahon 15-miehiseksi kasvanut big band nousi kuin Fenix-lintu tuhkasta maamme
ykköseksi lajissaan ja joulukuussa -45 se siirtyi jo pitkään muodostelman
managerina toimineen Ossi Aallon johtoon. Kokoonpanon viimeinen esiintyminen
Ahon nimissä tapahtui nostalgisesti nuorten jazzinharrastajien Jive-Clubin
joulujuhlassa.
Ossi Aallon
orkesterissa soittivat parhaimmillaan Leo Kähkönen, Göran Ödner, Erkki
Eloranta, Onni Hovi ja Eero Väre saksofoneja, Ossi Runne, Matti
Welling ja Urpo Huttunen trumpettia, Ahti Pilvi ja Erkki pasuunaa, Martti
Huttunen kitaraa, Erik Lindström bassoa, Veikko Tamminen pianoa sekä
tietysti Aalto itse rumpuja Ödnerin, Vären ja Cora Leen toimiessa vokalisteina.
Ulkomaisten esikuvien mukaan rohkeasti kansainvälisen tason big bandiksi
pyrkinyt joukkue esiintyi vuosikaudet Helsingin Työväentalossa ja kesällä -46
se vieraili menestyksekkäästi Tukholman Nöjesfelt-huvipuistossa, luoden samalla
suhteita sikäläiseen muusikkokuntaan.
Syksymmällä
samana vuonna joukkue uursi uusia uria huolehtimalla musiikista Brechtin ja
Weilin Kerjäläisoopperan ruotsinkielisissä esityksissä Helsingissä, ja
seuraavana kesänä oli ohjelmassa jälleen kiertue Ruotsissa. Näissä yhteyksissä
orkesteri esiintyi myös useissa suorissa radiolähetyksissä, joita ei kuitenkaan
taltioitu ainakaan virallisesti. Niinpä tuolta oloissamme ainutlaatuiselta Ossi
Aallon big band -kaudelta ei ole muita tunnettuja levytyksiä kuin ns.
rekonstruktio vuodelta 1965, jolloin Yleisradio yritti koota vuoden 1947
muodostelman tv-2:ssa ja radiossa esitettävää muisteluohjelmaa varten. Hanke
onnistuikin varsin hyvin, sillä vain kaksi pasunistia ja yksi trumpetisti
jouduttiin korvaamaan uusin soittajin. Todisteena voidaan kuulla äänite Jersey
Bounce, mikä on sisällytetty Suomen Jazz-arkiston julkaisemalle CD-levylle
"Suomalainen jazz 1929-1959, osa 2" (F-Music 4509-97735-2).
Aallon big
bandin voittokulku jatkui aina vuoteen 1948, jolloin kokoonpano muuttui ainakin
muonavahvuudeltaan vaatimattomammaksi. Rytmi-lehden seuraavana vuonna järjestämässä suosikkiäänestyksessä
Aalto voitti kuitenkin sekä orkesteri- että rumpalisarjan, päästen tämän
saavutuksensa turvin levyttämään keväällä -50 sekstetteineen esitykset Embryo
ja Blue Moon (Decca SD 5112). Kokoonpanona oli Rolf Kronqvist (tp),
Antti Pirtinheimo (ts), Göran Ödner (as, vcl & arr), Veikko Tamminen (p),
Pentti Kannas g, Tor Petrell b ja Aalto dr. Seppo Pohjola (bars), Sacy Sand (b
& voc) sekä tietysti Aalto itse (dr & ldr).
Viimeisellä
Ruotsin vierailulla kesällä -51 olivat mukana Rolf Kronqvist (tp), Antti
Pirtinheimo (ts), Veikko Tamminen (p), Ödnerin sijasta Seppo Pohjola (bars),
Petrellin tilalla Erik Lindström, vokalistina Sacy Sand sekä Ossi Aalto itse
(dr & ldr). Tällä miehistöllä syntyivät Tukholmassa heinäkuussa äänitteet I
Cross My Fingers ja Robbin’s Nest (Cupol FC 5006), jotka jäivät
arvostetun rumpalin ja orkesterinjohtajan viimeisiksi, vaikka hänen uransa
jatkui vielä pitkään.
Aalto piti fyysistä kuntoaan yllä pelaamalla tennistä, ollen myös tällä
alalla varteenotettava kyky ikäluokassaan. Hänen soitannastaan voidaan nauttia
myös Timo Wuoren 2002 tuottamassa CD-kokoelmassa Erkki Aho - Rytmi Swing
1944–46 (Artie Music AMCD 1003)
Biografiassa käytetyt lähteet:
Bagh, Peter von &
Hakasalo, Ilpo 1986: Iskelmän kultainen kirja (Otava, Helsinki.)
Gronow, Pekka, Lindfors,
Jukka & Nyman, Jake 2004: Suomi soi 1 (Tammi, Helsinki.)
Haapanen, Urpo 1990: Suomalaisten
äänilevyjen taiteilijahakemisto (Suomen äänitearkisto, Helsinki)
Haavisto, Jukka 1991: Puuvillapelloilta
kaskimaille (Otava, Helsinki)
Häme, Olli 1949: Rytmin
voittokulku (Fazer, Helsinki)
Niiniluoto, Maarit 1982: Toivo
Kärki – Siks oon mä suruinen (Tammi,
Helsinki)
Strömmer,
Rainer 2000: Suomalaisten äänilevyjen luettelo 1901–1945
(Suomen äänitearkisto, Helsinki)
