Ingmar Englund ansaitsee sijansa suomalaisen
rytmimusiikin historiassa yhtenä maamme ensimmäisistä jazziin orientoituneista
kitaristeista, oppi-isänään aluksi ranskanmustalainen Django Reinhardt.
Myöhemmin hän kiinnostui kuitenkin Charlie Christianista ja sähkökitarasta,
ollen tällä saralla alan uranuurtajia Suomessa. Muusikonuransa Englund aloitti
30-luvun lopulla koululaisyhtyeessä Helsingin Oulunkylässä, missä vaikuttivat
tuohon aikaan myös. mm. Erik Lindström ja Pauli Granfelt.
Ennen pitkää Englund perusti oman kokoonpanon, joka saavutti suuren suosion
varsinkin nuoremman kuulijakunnan keskuudessa. Hän oli mukana myös
Rytmimuusikereitten järjestämissä jami-illoissa ja voitti sarjansa alan
suosikkiäänestyksissä. Talvisodan sytyttyä kitaristimme soitti mm. ravintola
Veljeshovissa Erik Lindströmin ja lahjakkaan multi-instrumentalistin Börje
Sundgrenin kanssa.
Kuten arvata saattaa, Ingmar Englundin osaamista tarvittiin myös
radiolähetyksissä ja levytyksissä. Tästä puolesta ei ole juurikaan
dokumentoitua historiaa, koska jatkosota keskeytti lähes tyystin äänitteiden
tuotannon Suomessa. Englundin tiedetään kuitenkin olleen mukana ainakin Matti
Jurvan 1942 George de Godzinskyn johdolla ikuistamissa esityksissä Swingiä koko
skaala ja Ihmeellinen swing (Kristalli K 216) sekä siinä G de G:n kokoamassa
oktetissa, joka säesti ruotsalaista laulutähteä Alice Babsia tämän vieraillessa
seuraavan vuoden lopulla Suomessa.
Englund kunnostautui yhtyeineen myös Konservatorion juhlasalissa Helsingissä
uuden vuoden aattona 1942 järjestetyssä suuressa swingkonsertissa, minkä antia
ruotsinkielinen Yam-lehti arvioi tähän tapaan: "Ingmar Englundin nuorekas
bändi oli huippuvireessä ja svengasi mainiosti sellaisissa numeroissa kuin Lady
be good ja Bugle Call Rag kuin myös perinteisessä Bluesissa..." Yhtyeen
tuolloisista jäsenistä kannattaa mainita tässä Englundin itsensä lisäksi saksofonisti
Börje Sundgren, basisti Erik Lindström ja rumpali-steppaaja Jaakko Vuormaa
alias Jacob Fuhrman.
Valitettavasti tuoltakaan kokoonpanolta ei ole jäänyt jälkipolville yhtään
ainutta taltiointia, mutta varsin mielenkiintoinen on se neljän levyn sarja,
mikä taltioitiin toukokuussa 1945 Rytmin swing-trion nimissä. Sävelmät olivat
kolmea lukuunottamatta amerikkalaisia evergreenejä, joista kolme tulkitsi
Harmony Sisters -tertsetistä tuttu Maire Ojonen alkukielellä ja yhden Henry
Theel suomeksi, muiden ollessa sitten instrumentaalinumeroita. Swing-trion
jäsenet olivat pianisti Harry Bergström, basisti Mauno Maunola ja kitaristi
Ingmar Englund.
Rauhan palattua Englund oli entistäkin aktiivisemmin mukana tanssimusiikin
kehittämisessä maassamme. Hän osallistui mm. keväällä 1946 Helsingin
Suomalaisessa Yhteiskoulussa järjestetyn orkesterikilpailun tuomaristoon ja
seuraavana vuonna perustetun Suomen Rytmikerhojen Liitoon toimintaan.
Varsinaisessa ammatissaan Englund keskittyi entistä enemmän studiotöihin, joita
hänelle olikin tarjota yllin kyllin.
Kyse oli tietysti valtaosin kaupallisista äänitteistä, mutta Ingmar Englundin
tyylikkäästä jazzillisesta sähkökitaroinnista saa viitteellisen välähdyksen
Toivo Kärjen tammikuussa 1948 kokoaman Rytmi Swing Ensemblen taltioinnissa
Japanese Sandman (Rytmi VR 6002). Myöhemmin samana Englund oli mukana Aarne
Leppäsen tilalla mm. siinä levytyksessä - Darktown Strutters Ball (Rytmi SR
7012) - minkä Stig Wennströmin Dixieland Jazz Band sai tehdä kesäkuussa 1948
voitettuaan silloisen orkesterikilpailun trad-sarjan. Kiintoisaa asetelmassa
oli se, että Englund oli istunut myös tuon kisan voiton nuijineessa
tuomaristossa!
Ingmar Englund oli yhä kitaristiemme eliittiä, vaikka uudet tuulet olivat
alkaneet puhaltaa täälläkin rytmimusiikin saralla. Tästä kielii sekin, että hän
sijoittui vuonna 1949 uudelleen henkiin herätetyn Rytmi-lehden suuren maailman
malliin toimeenpanemassa suosikkiäänestyksessä sarjassaan yhä toiseksi Herbert
Katzin jälkeen. Seuraavana vuonna Englund kelpuutettiin mukaan
mielenkiintoiseen seitsemän veteraanin projektiin, jonka pohjalta syntyi
nimellä Triola Pic-Up Jazz Group julkaistu tulkinta evergreenistä 12th Street
Rag (Triola 8019).
50-luvulle tultaessa Ingmar Englund aloitti hanuristi Matti Viljasen kanssa
varsin hedelmälliseksi osoittautuneen yhteistyön, joka poiki useita suomalaisen
kevyen musiikin kannalta merkittäviä äänitteitä. Mainittakoon niistä tässä vain
aikanaan EP-muodossa julkaistut tyylikkäät esitykset Les patineurs, Early
Autumn, Indian Summer ja It Might As Well Be Spring (Scandia SEP 2) vuodelta
1955. Vuosikymmenen alkuun mahtui myös erikoislaatuinen visiitti mm.
trumpetisti Bengt-Arne Wallinin ja saksofonisti Gösta Theseliuksen tähdittämän
Seymour Österwallin orkesterin komppikitaristina taltioinneissa So In Love ja The Battle Of Jerico (Leijona T 5055).
Samana vuonna - 1951 - Englund äänitti ensimmäiset duettolevytyksensä viulisti
Per-Erik Förarsin kanssa, kaupallisesti sävytetyt tulkinnat evergreeneistä Star
Dust ja What Is This Thing Called Love (Finlandia P 146), ja pari vuotta
myöhemmin hän kohtasi kilpaveikkonsa Herbert Katzin kitaraduetossa Istambul
(Scandia KS 215). Ensimmäiset soololevynsä Ingmar Englund pääsi tekemään vasta
50-luvun lopulla: Tumma yö ja Kerro kultainen kuu (Blue Master BLU 545) vuonna
1958 sekä "rautalankasävytteiset" Säkkijärven polkka ja
Sputnik-polkka (Blue Master BLU 559) vuotta myöhemmin.
Seuraavan vuosikymmenen puolivälissä Ingmar Englund oli mukana siinä
harvinaislaatuisessa ns. vanhan kaartin Caravan-taltioinnissa, joka tehtiin
Jaakko Jahnukaisen televisio-ohjelmaan "Mä muistan stadin" ja mikä
vastaa varsin totuudenmukaisesti 40-luvun lopun suomalaisten midi-kokoonpanojen
musisointia. Esitys julkaistiin liki 30 vuotta myöhemmin Suomen Jazz-arkiston
julkaisemalla CD-levyllä Suomalainen jazz 1929-1959, osa 2. Viimeisen vähänkin
jazziin vivahtaneen levytyksensä Englund teki vain kolmisen vuotta ennen
kuolemaansa 1975 pianistiveteraani Asser Fagerströmin Franciscaner Boys
-yhtyeen jäsenenä: On The Sunny Side Of The Street (Manhattan MAN 3013).
Ingmar Englund kuului myös Asser Fagerströmin vuonna 1958 "Kankkulan
kaivolla" -nimistä radio-ohjelmaa varten muodostaman orkesterin
peruskokoonpanoon, josta tuli seuraavana vuonna rumpali Kullervo Linnan
johdossa Humppa-Veikot ja joka saavutti sitten valtaisan suosion. Yhtyeen
ensimmäinen levy (Triola T 4369) äänitettiin vielä samana vuonna sisältäen
vanhat klassikot Puuseppä ja Valamo, mutta niistä julkaistiin myöhemmin uudet,
ehommat versiot. Joukkue keikkaili sen jälkeen ahkerasti ja teki ajan mittaan
yli 300 levytystä, joista menestyksekkäimpiä taisivat olla Veikkojen kolmeenkin
eri otteeseen ikuistama Tulipunaruusut (Scandia KS 433) ja Pieni polku (Scandia
SEP 133). Englund soitti Humppa-Veikoissa paitsi kitaraa myös banjoa ja pysyi
uskollisena tälle kokoonpanolle lähes kuolemaansa saakka.
Biografiatekstissä käytetyt lähteet:
von Bagh, Peter & Hakasalo, Ilpo 1986: Iskelmän kultainen kirja. Otava, Helsinki.
Westerberg, Hans 1977: Suomalaiset jazzlevytykset
1932-1976. Suomen Jazzliitto, Helsinki.
Haavisto, Jukka 1991: Puuvillapelloilta
kaskimaille. Otava, Helsinki.
Gronow, Pekka-Lindfors, Jukka & Nyman, Jake 2004: Suomi soi 1. Tammi,
Helsinki.
