Amerikansuomalainen Bruno Laakko ilmaantui kesällä
1938 yllättäen Dallapé-orkesterin päiväharjoituksiin Kemissä oltuaan tapaamassa
sukulaisiaan sillä seudulla. Hän ilmoitti olevansa itsekin muusikko, mutta
paikalla olleet suhtautuivat tietysti epäluuloisesti vieraaseen ja pyysivät
häntä hakemaan mukaansa jonkinlaisia instrumentteja sanojensa vahvistukseksi.
Niinpä Laakko palasi paikalle mukanaan täällä tuohon aikaan harvinainen
kullattu saksofoni ja vielä harvinaisempi pitkäpiippuinen bassoklarinetti.
Dallapén jäsenet olivat pudota penkeiltään, kun tulokas ryhtyi improvisoimaan
heidän mukanaan aitoon Benny Goodmanin tyyliin. Hänen soittonsa oli niin mukaansa
tempaavaa, että osa porukasta oli valmis jättämään vanhat sitoumuksensa ja
lähtemään Laakon mukaan kohti uusia seikkailuja. Kompromissina sovittiin, että
joukko jatkaa edelleen Martti Jäppilän alaisuudessa mutta Bruno uutena
muonavahvuudessa.
Laakko kertoi tulleensa Suomeen jatkamaan opintojaan Helsingin
Konservatoriossa. Hänellä oli takanaan maisterin eli Bachelor Of Artsin paperit
Columbian yliopistossa ja kokemusta jäsenyydestä mm. Art Mooneyn ja Jean
Golgetten orkestereissa, joten ainakaan rutiinista ei ollut puutetta.
Opiskelunsa vuoksi hän ei pystynyt soittelemaan Dallapéssa kuitenkaan kuin vain
viikonloppuisin.
Tulokkaalla oli mukanaan seitsemisenkymmentä amerikkalaista big band-sovitusta,
joita Dallapén jäsenet ryhtyivät harjoittelemaan innolla. Bruno Laakko toikin
orkesterin saksofonisektioon aivan uuden modernimman sävyn, mikä ei
miellyttänyt muodostelman vanhoillista manageria Martti Jäppilää. Joukkue
levytti kuitenkin loppuvuodesta 1938 kuin varkain silloisissa oloissa varsin
"jazzahtavan" tulkinnan alkujaan brittiläisestä foksista
Ikkunanpesijä (Odeon A 228519). Laulusolistina esityksessä toimi Eino
Katajavuori, vaikka sitä ei mainittukaan levyetiketissä.
Katajavuoren luovuttua Dallapén kapellimestarin tehtävistä hänen tilalleen tuli
itseoikeutetusti Bruno Laakko, joka johdatteli joukkuetta yhä jazzillisempaan
suuntaan. Seuraavana keväänä hän sai kiinnityksen Helsingin Kaisaniemenkadulla
sijainneeseen ravintola Lepakkoon ja kokosi ympärilleen iskuvalmiin miehistön,
jossa oli useita entisiä dallapéläisiä. Näin oli Eugen Malmsténin johtama
suosittu Rytmi-Pojat saanut itselleen varteenotettavan kilpailijan.
Sinänsä hieman epäluotettavien matriisinumeroitten mukaan Bruno Laakon
ensimmäinen levytyskeikka omissa nimissään oli säestää Olavi Virtaa vuonna 1939
Harry Bergströmin säveltämässä ja nimimerkki Elan eli Eine Laineen
sanoittamassa elokuvatangossa No no (Columbia DY 271), mutta huomattavasti
kiintoisampi taltiointi on saman "savikiekon" toiselle puolelle
taltioitu foksi Jää hyvästi armas. Saman vuoden elokuussa ikuistettiin sitten
"Lepakoiden" tunnetuimmat esitykset Aleksanterin jazz-yhtye ja Kissa
vieköön 1939 (Columbia DY 278). Tämän levyn on sanottu antavan oivan viitteen
siitä, mille tasolle suomalainen tanssimusiikki olisi noussut ilman sotien
aiheuttamaa taantumaa.
Bruno Laakon "Lepakoiden" säestystyöskentely Olavi Virran
levytyksissä Teetä kahdelle ja Ruusuhuone (Columbia DY 279) on sekin
ajankohtaan nähden huipputasoa. Sama voidaan sanoa orkesterin hieman myöhemmin
julkaistuista instrumentaaliesityksistä Illusion ja Hochzeit der Winde
(Columbia DY 303). Laakon viimeiseksi levytystehtäväksi jäi Suomessa
matriisiluetteloiden mukaan avustaa orkestereineen Kauko Käyhköä tämän
jenkkataltioinnissa Onnen kenkä (Columbia DY 318), mutta julkaisunumeroinnin
perusteella kunnian ansaitsee Olavi Virran laulama tulkinta Arvo Koskimaan
foxtrotista Unelmani (Columbia DY 327).
Talvisota keskeytti Yhdysvaltojen pasilla matkustaneen Bruno Laakon vierailun
Suomessa ja hän pakeni maasta viimeisellä Petsamosta Amerikkaan lähteneellä
laivalla. Rauhan tultua hän palasi kuitenkin useampaankin kertaan isiensä
maille viipyen täällä pitempiäkin aikoja, kuitenkin jatkamatta enää
soittopuuhia.
Biografiassa käytetty lähde:
von Bagh, Peter & Hakasalo, Ilpo 1986: Iskelmän kultainen kirja.
Otava, Helsinki.
