Esa Pakarinen kuuluu viihdetaiteilijana sarjaan
luonnonlahjakkuudet, vaikka hänestä kehittyikin ajan mittaan huipputason
hanuristi, persoonallinen kuplettilaulaja ja roolinsa taitavasti rakentanut
näyttelijä. Hänen musiikkiuransa alkoi elokuussa 1930 Joensuussa hänen
hankittuaan eräältä pirtutrokarilta viisirivisen harmonikan ja liityttyään
sitten Keskiyö-nimiseen harrastelijayhtyeeseen. Ura keskeytyi kuitenkin jo
seuraavana vuonna hänen liityttyään vapaaehtoisena armeijaan ja jouduttuaan
konekiväärikomppaaniaan Karjalan kannakselle.
Vapauduttuaan asepalveluksesta Pakarinen elätti itsensä sekalaisilla töillä,
jatkaen soittohommia siinä sivussa satunnaisesti nälkäpalkalla. Vasta tässä
vaiheessa hän opiskeli nuotinlukutaidon ja alkoi ottaa pianotunteja. Hän myös
soitti tenoritorvea Joensuun Työväenyhdistyksen soittokunnassa ja näytteli
paikallisessa Työväenteatterissa.
Vuonna 1939 alkanut talvisota kutsui Esa Pakarisen palvelemaan isänmaataan
it-patteristoon Jyväskylän lähelle. Siellä hän tutustui Tauno Paloon, jonka
kanssa näytteli välirauhan aikana mm. Aleksis Kiven "Kihlauksessa" ja
perusti sitten oman Rytmi-nimisen yhtyeensä. Näihin aikoihin syntyi myös Severi
Suhonen - yksi Pakarisen myöhemmin niin suosituista alter egoista - kun hän
pelleili kiertuekumppaneineen ilman tekohampaitaan. Hänen suurin
kiinnostuksensa suuntautui kuitenkin vielä tuossa vaiheessa muusikon ammattiin,
vaikka se vaikuttikin yhä kovin epävarmalta.
Jatkosodan sytyttyä Pakarinen joutui taas sotahommiin, tällä kerralla
it-patteriin Haapamäelle. Hänellä oli harmonikka mukana, joten hän sai
ylimääräisenä tehtävänään kiinnityksen viihdytysjoukkoihin, missä merkeissä hän
esiintyi mm. oopperalaulajatar Aulikki Rautawaaran kanssa. Ennen sodan
päättymistä Esa Pakarinen ehti säestää myös sellaisia ajan kuuluisuuksia kuin
A. Aimo, Teijo Joutsela ja Arttu Suuntala. Rauhan palattua hän oli Jyväskylässä
mukana perustamassa yhtyettä, joka sai nimen Jyväspojat mutta jonka tarina jäi
hänen osaltaan lyhytaikaiseksi.
Pakarinen soitteli vielä jonkin aikaa Jyväskylän Työväenyhdistyksen orkesterissa
ja uudelleen käyttöön otetulla Rytmi-nimellä esiintyneessä harmonikkatriossa,
kunnes muutti silloisen vaimonsa näyttelijätär Orvokki Vesarannan mukana
Lahteen. Kun sieltä ei tuntunut löytyvän sopivia töitä, hän siirtyi avioliiton
purkauduttua edelleen Varkauteen, missä hän perusti jälleen Rytmi-nimisen
yhtyeen - siis jo kolmannen urallaan - ja solmi myös kolmannen avioliittonsa
leskirouva Elli Ahon kanssa. Tästä liitosta on peräisin kovasti isänsä oloinen
näyttelijäpoika Esa Pakarinen junior.
SAK oli alkanut järjestää vuonna 1946 ohjelmallisia kiertueita, joissa esiintyi
nimekkäitä taiteilijoita Siiri Angerkoskesta Eugen Malmsténiin ja Viljo
Vesteriseen. Matkan varrella kelpuutettiin mukaan myös Esa Pakarinen tuuraamaan
Vesteristä, kun kustannuksista oli tingittävä. Malmsténin yllyttämänä hän otti
sitten ohjelmistoonsa hampaattoman hanuristin Severi Suhosen, josta kehittyi
pian suositumpi kuin itse Pakarisesta konsanaan.
40-luvun lopulla Esa Pakarinen liittyi kolmanneksi pyöräksi Reino Helismaan ja
Tapio Rautavaaran iltamaryhmään, jolloin hänen tyyppivalikoimansa täydentyi
Impi Umpilampi -nimisellä humoristisella naishahmolla. Kolmikko hajosi syksyllä
1950, minkä jälkeen Pakarinen jatkoi Helismaan säestäjänä. Tällöin hän tutustui
myös iskelmäguru Toivo Kärkeen sekä laulaja-kitaristi Jorma Ikävalkoon, josta
tuli hupailukaksikon Helismaa-Pakarinen kolmas, vakavampihenkinen jäsen.
Kärki oli houkutellut maineikkaan elokuvamogulin Toivo Särkän mukaansa
paikalle, kun tämä uusi viihdyttäjätrio oli pestattu esiintymään alkuvuonna
1951 Oulunkylän Työväentaloon Helsingissä. Särkkä ihastui näkemäänsä ja
kuulemaansa siinä määrin, että kutsui kolmikon siltä seisomalta koefilmaukseen
SF:n halleille. Tältä pohjalta syntyi sitten kesällä -51 nyt jo klassiseksi luonnehdittava
"Rumarillumarei-filmi" Rovaniemen markkinoilla, minkä innoittajana
oli toiminut kansalle jo entuudestaan Kauko Käyhkön levytyksenä (Rytmi R 6100)
tutuksi tullut Kärjen ja Helismaan samanniminen jenkka ja missä Esa Pakarinen
nähtiin Severi Suhosen roolissa.
Samaisessa elokuvassa kuultiin myös Pakarisen itsensä säveltämä ja Repe
Helismaan tekstittämä Severi Suhosen jenkka, jonka hän ikuisti äänilevylle
syksyllä 1951 - siis jo 40-vuotiaana. Kyseessä oli kuitenkin hänen
ensilevytyksensä, kääntöpuolenaan Toivo Kärjen nuotittama jenkka Hölmölän häät
(Rytmi R 6117). Seuraava levy (Rytmi R 6124) äänitettiin vielä saman vuoden
puolella. Esitykset olivat Lännen lokarin veli ja Lentävä kalakukko, mitkä
molemmat tulivat tunnetuksi myös filmien teemasävelminä. Ensin mainittua
tarinaa Suomeen palaavasta siirtolaisesta alettiin kuvata marraskuussa -51,
heti kohta Rovaniemen markkinoiden ensi-illan jälkeen, nimiosassaan tietysti
kansan uusi suosikki Esa Pakarinen.
Seuraavien kymmenen vuoden aikana Pakarinen oli mukana kaikkiaan 20 elokuvassa
ja filmausten lomassa olivat ohjelmassa keikkaesiintymiset sekä levytykset.
Ennen Helismaan ja Kärjen yhteistyönä syntynyttä Lentävää kalakukkoa valmistui
Eddie Stenbergin nimimerkki Outsiderin käsikirjoituksen pohjalta ohjaama
Rantasalmen sulttaani, jonka kuvaukset veivät sankarimme aina Pohjois-Afrikkaan
saakka. Kalakukon filmausten yhteydessä Esa Pakarinen tutustui myös Masa
Niemeen, tulevia Puupää-elokuvien Pätkään.
Ensimmäinen tuon sarjan kaikkiaan kolmestatoista filmistä, Pekka Puupää sai
ensi-iltansa Vapun aattona 1953 ja sitä pohjusti parivaljakon Kärki-Helismaa
edellisvuonna kyhäämä samanniminen laulelma (Rytmi R 6166). Kestävämmän suosion
äänilevyllä hankki Esa Pakarisen roolihahmoista kuitenkin Severi Suhonen, joka
ehti seikkailla tässä olomuodossa vuonna 1979 jopa astronauttina (Fontana TF
271587). Toivo Kärjen mukaan näitä lauluja tehtiin "hampaat irvessä ja
kauan, ei minkään hetken inspiraation pohjalta." (Peter von Bagh &
Ilpo Hakasalo: Iskelmän kultainen kirja (Otava 1986).
Esa Pakarisen omista varhaisemmista musiikillisista aikaansaannoksista
kannattaa mainita hänen itsensä sekä säveltämä että sanoittama Kalajuttuja
(Rytmi R 6161) vuodelta 1952. Hänen kalenterinsa täyttivät kuitenkin
Puupää-elokuvat, joita tehtiin parhaimmillaan 50-luvun puolivälissä jopa
kolmekin vuodessa. Viimeisin niistä, "Pekka ja Pätkä neekereinä" valmistui vuonna
1960, jolloin Masa Niemi riisti itseltään hengen Tampereella.
Vuosina 1952-53 Pakarinen kiersi maata ryhmässä, jonka muita jäseniä olivat
Helismaa, Kärki, Louhivuori, Pärre Förars ja Henry Theel. Myöhemmin hän jatkoi
pienemmässä ensemblessä mm. Veikko Huuskosen ja Masa Niemen kanssa, viimeksi
mainitun toimiessa myös rumpalina. Niemen kuoltua tämän paikan peri Eugen
Malmstén, jonka kanssa Esa Pakarinen esiintyi myös Yhdysvalloissa ja
Australiassa. 60-luvulle tultaessa parivaljakko teki joukon levyjä, joista
ensimmäinen oli vuonna 1961 julkaistu humoristinen Mullin mallin (Rytmi R 6467)
samannimisen elokuvan mukaan.
Äänentallennustekniikan kehityttyä edelleen oli loppuvuodesta -61 vuorossa EP
Eugen ja Esa tangoja tärvelemässä (Rytmi RN 4238). Viisi vuotta myöhemmin
ilmestyivät Pakarisen ensimmäiset LP-levyt Esa Pakarinen - Severi Suhonen
(Rytmi RILP 7012) ja Severi Suhonen Ala-Tölöviöstä (Rytmi RILP 7027), joista
viimeksi mainittuun sisältyivät myös sellaiset suositut esitykset kuin Laulu
Marj-Lovviisasta ja Piikalikka Nilsijästä. 60-luvun tuotantoon mahtui vielä Esa
Pakarisen suosituimpia numeroita vuosien varrelta sisältänyt nimikko-LP (Rytmi
RILP 7041) sekä muutama vähemmän merkityksellinen single.
Perinteiset iltamat alkoivat olla hätää kärsimässä, kun uusi media televisio
anasti itselleen 60-luvulla yhä suuremman osan yleisön mielenkiinnosta. Tämä
kehitys ei voinut olla vaikuttamatta myöskään Pakarisen työtilanteeseen. Hän
ryhtyi esiintymään henkensä pitimiksi Severinä tavarataloissa, vaikka ei
pitänytkään erityisemmin tämänlaatuisesta toiminnasta. Keikkailutahti harveni
sen jälkeen, kun hänellä oli todettu sekä astma että sydämen rytmihäiriöitä, ja
vuonna 1974 hänelle myönnettiin ennenaikainen sairaseläke.
Keväällä 1971 Esa Pakarinen oli levyttänyt Irwin Goodmanin kanssa kokoelman
Lonkalta (Rytmi RILP 7084), joka koostui Irwinin ja hänen aisaparinsa Vexi
Salmen tätä tarkoitusta varten tehtailemista hengentuotteista. Se oli saanut
myös nuoremman kuulijakunnan kiinnostumaan hänestä, minkä vuoksi hänet
kelpuutettiin esiintymään 60-vuotispäivänsä kunniaksi myös Jyväskylän
kulttuuripäiville. Kaiken kukkuraksi MTV järjesti Pakariselle vuonna 1973
loppuunmyydyn juhlakonsertin Helsingin Kulttuuritaloon, joten hänellä oli taas
vientiä enemmän kuin terveys antoi myöten.
Vuonna 1972 Esa Pakarinen oli tehnyt "Eemeli" Toivosen kanssa
laajahkon kiertueen amerikansuomalaisten keskuuteen, minkä tapahtuman kaksikko
oli työstänyt sinänsä melko heppoisen LP-levyn Esa & Eemeli (Rytmi RILP
7092). Sitä oli seurannut heti perässä huomattavasti mielenkiintoisempi
kokoelma Severin parhaat I (Rytmi RILP 7094), joka oli äänitetty Pakarisen
kotona Varkaudessa hänen itsensä huolehtiessa lauluosuuksien ohessa myös
hanurinsoitosta. Vielä ennen vuoden 1972 päättymistä oli ilmestyi myös LP
Vihoviimeiset tangot (Rytmi RILP 7096), jossa hän tulkitsi Toivo Kärjen
tuotantoa Severi Suhosen tyyliin.
Syksyllä 1974 - siis ollessaan jo 63-vuotias - Esa Pakarinen suoritti uuden
aluevaltauksen heittäytymällä Vexi Salmen usuttamana rocklaulajaksi. Hän teki
alan tuttuja klassikkoja uusina suomennoksina sisältäneen LP:n Pakarock I
(Rytmi RILP 7099), mikä saavutti niin suuren suosion, että se toi tälle
viihteen todelliselle monitoimimiehelle hänen ensimmäisen kultalevynsä. Sitä
seurasi pari vuotta myöhemmin toinen niin ikään hyvin kaupaksi mennyt
samanhenkinen kokoelma Pakarock II (Finnlevy SFLP 9582).
Siinä välissä vuonna 1975 ilmestyi vielä Pakarisen omista sävelmistä ja osin
myös teksteistä koostunut LP Severin parhaat II (Rytmi RILP 7098), joka oli
sekin taltioitu Varkauden kotistudiossa ja jossa sankarimme itse huolehti
säestysosuuksista ns. rytmikoneella. Esa Pakarisen viimeiseksi kokoelmalevyksi
jäi hänen Severi Suhosen roolissa aivan 70-luvun lopussa Reino Helismaan
tekstittämänä tekemänsä Severi kylymässä muailmassa (Finnlevy FL 3000).
Esa Pakarisen comeback huipentui monien mielestä vuonna 1978 hänen
kotikaupungissaan Varkaudessa pidettyyn seminaariin, jossa oli mukana myös
edustava katras hänen vanhoja keikkakavereitaan Tapio Rautavaaraa myöten.
Kesällä 1980 Pakarinen ajatteli jo vetäytyä syrjään estradeilta mutta jatkoi
silti esiintymisiä.
Esa Pakarisen levytti koko pitkän uransa ajan ensi sijassa laulajana, on
todennut tunteneensa itsensä kaiken aikaa ensi sijassa hanuristiksi. Suuri
joukko maamme eturivin hanuristeista onkin kiitellyt häntä siitä työstä, jota
hän teki hanurinsoiton arvostuksen hyväksi, ja vuonna 1984 kutsui Suomen
Harmonikkaliitto hänet kunniajäsenekseen. Pakarinen ei kuitenkaan levyttänyt
liiemmin soittajan roolissa, mutta hänen hanurinkäsittelyynsä voi tutustua
esimerkiksi hänen keväällä 1953 duettona Lasse Pihlajamaan kanssa
ikuistamissaan esityksissä Kutituspolkka ja Polkkakimara 2 (Rytmi R 6178).
Biografiatekstissä käytetyt lähteet:
Bibliografia ja lähteet (Tekijä, vuosi, teoksen nimi, julkaisija)
Niiniluoto, Maarit 1980: Esa Pakarinen - Hanuri ja hattu (WSOY,
Helsinki)
Bagh, Peter von & Hakasalo, Ilpo 1986: Iskelmän kultainen kirja
(Otava, Helsinki.)
Haapanen, Urpo 1990: Suomalaisten äänilevyjen taiteilijahakemisto
(Suomen äänitearkisto, Helsinki)
Gronow, Pekka, Lindfors, Jukka & Nyman, Jake 2004: Suomi soi 1. Tanssilavoilta
tangomarkkinoille (Tammi, Helsinki.)
