Viljo Vesterinen oli päättänyt jo varhain
ryhtyvänsä soittajaksi. Niinpä hän sai ensimmäisen harmonikkansa, kaksirivisen,
viisivuotiaana tuliaisinaan isältään Pietarista. Monet nykyisin Venäjän
puolella Karjalan kannaksella sijaitsevan Kanneljärven Kuuterselän kylässä
asuneet ovatkin kertoneet muistavansa, miten pieni Vili istui kotitalonsa
ikkunalaudalla soittelemassa korvakuulolta oppimiaan kansansävelmiä.
Poika osoitti varhain olevansa todellinen virtuoosi soittimensa käsittelyssä.
Riitaannuttuaan 15-vuotiaana metsätyönjohtaja-isänsä kanssa hän lähti kotoa
muutamaksi kuukaudeksi setänsä luokse ja sieltä edelleen Viipuriin, missä hän
sai töitä tanssimuusikkona viulunsoittajan kumppanina. Hän oli tässä vaiheessa
jo sellainen lahjakkuus, että maineikkaan Viipurin Harmonikkatehtaan johtaja
Nestori Kukkola päätti lahjoittaa hänelle erikoisesti soittajan mittojen mukaan
valmistetun instrumentin, jossa diskanttipuolen sormitus kulki päinvastaisesti
normaaliharmonikkaan verrattuna.
Vesterinen oli siksi nimekäs, että lehti-ilmoituksissa painotettiin erityisesti
hänen esiintymisistään tansseissa. Vuonna 1927 hän siirtyi Lahteen soittaen
siellä mm. Palatsi-kahvilassa ja vuotta myöhemmin hän matkasi edelleen
Helsinkiin esiintyäkseen sirkuksessa, elokuvateattereissa, kahviloissa jne. Hän
oli alallaan jo sellainen mestari, että yleisön joukossa nähtiin myös monia
muusikkoja ihmettelemässä tämän "maalaispojan" teknistä taituruutta.
Vuonna 1929 Vili Vesterinen pääsi esittelemään taitojaan myös äänilevyllä Nils
Ekmanin kanssa. Kappaleet olivat Viipurin jenkka, hänen oma sävellyksensä, ja
perinnemelodia Klarinettipolkka (Homocord O.4-23072). Tilanne oli varsin
epätavallinen, sillä vain kerran aikaisemmin oli hanuristi esiintynyt
suomalaisessa äänitteessä siten, että hänen nimensä oli mainittu
levyetiketissä. Eipä siis ihme, että Vesterinen kiinnitettiin tämän jälkeen
maineikkaaseen Suomi-Jazz-orkesteriin, joka oli tehnyt ensimmäiset levytyksensä
jo kesällä 1928 ja joka vastasi vuotta myöhemmin laulusolistinsa Topi Aaltosen
eli Ture Aran kanssa myös maamme ensimmäisestä varsinaisesta iskelmälevystä
Emma (H.M.V. A.L. 1025).
30-luvulle tultaessa Vesterinen teki toista tusinaa soololevytyksiä
Fenno-levymerkille - niistä ensimmäisenä luetteloiden mukaan oman sovituksensa
masurkasta Vineta (Fenno 3). Nämä äänitteet ovat kuitenkin jääneet historian
saatossa vähemmälle huomiolle. Sitä vastoin hänen keväällä 1931 Odeon-merkille
taltioimansa sooloesitys Vilin polkka (Odeon A 228903) on julkaistu myöhemmin
myös vinyylillä.
Juuri noihin aikoihin hyvässä nousukurssissa olleen Dallapén johtaja ja
manageri Masa Jäppilä ihastui Vesterisen mutkattoman helppoon soitantaan siinä
määrin, että kiinnitti nuoren lahjakkuuden vuonna 1931 harmonikkapainotteiseen
orkesteriinsa - ja ennen pitkää Vili oli koko joukon varsinainen tähti. Hänen
ensimmäinen levytyksensä Jäppilän alaisuudessa oli 1932 ilmestynyt valssiduetto
Laivan lähtö Paavo Raivosen kanssa (Homocord H-O. 23152), mutta uuden
hanuritaiturin panos oli merkittävä muissakin Dallapén nimissä julkaistuissa
äänitteissä. Seuraavan vuoden äänitetuotannosta kannattaa poimia esille
harmonikkamestarin taiturimainen tulkinta omasta sävellyksestään Hullunpolkka
(Homocord H-O. 23176), mikä julkaistiin Georg Malmsténin suositun
jenkkasikermän Hei, vahtimestari kääntöpuolena.
Samana vuonna - siis 1933 - Vili Vesterinen nähtiin Malmsténin rinnalla hyvän
menestyksen saavuttaneessa elokuvassa Meidän poikamme merellä. Tässä filmissä
ja sittemmin myös äänilevyllä kuultiin "Molli-Jorin" ja häntä
avustaneen Dallapén esittämänä kaksi suuren suosion saavuttanutta valssia:
Leila (Homocord H-O. 23165) ja Aallokko kutsuu (Homocord H-O. 23166), joissa
molemmissa Vesterisen hanurilla oli kuuluva rooli. Tällaiset esitykset tekivät
hänestä yleisön keskuudessa todellisen suursuosikin, minkä vuoksi Suomen edustajasta
ei ollut epäselvyyttä, kun Ruotsissa järjestettiin vuonna 1934 lajissaan
ensimmäiset harmonikansoiton pohjoismaiset mestaruuskisat.
Taitava suomalainen voitti kilpailun kirkkaasti tulkinnallaan Franz Lisztin
Unkarilaisesta rapsodiasta ja ikuisti marraskuussa 1934 Tukholmassa hienot
harmonikkasoolot Kaksi kitaraa ja Hungaria (Odeon A 228278). Viljo Vesterinen
uusi voittonsa leipälajinsa PM-kisoissa sen jälkeen vielä kolmasti: vuosina
1936, 1938 ja 1939. Vuonna 1935 hän jäi täpärästi toiseksi, ja 1937 hän joutui
jättämään kisat väliin loukattuaan kätensä.
Harmonikkamestari levytti kilpailumenestyksestään huolimatta melko
säästeliäästi omissa nimissään. Tämä taisi johtua paitsi hänen yhä
lisääntyneestä alkoholinkäytöstään myös siitä, että hän ei juurikaan tuntenut
nuotteja, vaan joutui soittamaan korvakuulolta orkesteritovereittensa
opastuksella. Joka tapauksessa Vesterinen oli huoliteltuine asuineen ja
taiturin elkeineen yksi Dallapén vetonauloista, yhtenä vetonaulanaan mm. vuonna
1935 taltioitu oma sävelmänsä Dallapén jenkka (Odeon A 228322).
Viljo Vesterisen tarpeen vaatiessa kaihoisan haikea tai rehvakkaan iloinen
hanuri väritti lukemattomia Dallapén levytyksiä, kunnes hän erosi
muonavahvuudesta vuonna 1938 lähteäkseen kiertelemään maata Georg Malmsténin,
George de Godzinskyn ja Eino Katajavuoren kanssa legendaarisessa ns. neljän
pojan porukassa. Vaikka hän oli virallisesti jo jättänyt orkesterin, hän
ikuisti vielä kesällä 1939 entisten soittajakumppaneittensa myötäilemänä
tunnetuimman esityksensä Säkkijärven polkan (Odeon A 228529) sekä niin ikään
lämpimän vastaanoton saaneet valssit Talvimyrskyjä ja Teroso mio (Odeon A
228552). Polkasta tuli erittäin suosittu paitsi täällä kotisuomessa myös
Pohjanlahden tuolla puolella ja siitä löytyy myös tuoreempi tulkinta (Electro
414) vuodelta 1947, mutta se ei vedä vertoja alkuperäiselle äänitteelle.
Sotavuodet Vesterinen vietti viihdytyskiertueilla sotilaiden parissa, joutuen
tässä tehtävässä näyttelemäänkin - jos kohta huomattavasti vaatimattomammin
tuloksin kuin kumppaninsa Eino Katajavuori. Alkukesästä 1942 Vili loisti
jälleen myös äänilevyllä (Kristall 164) taltioinneissaan Yölintu ja Pikku
paholainen, ja seuraavana vuonna hänet nähtiin valkokankaalla suositussa
"möttösfilmissä" Niin se on poijjaat. Myöhemmin hän säesti
studioyhtyeineen mm. A. Aimoa turkulaisen Sointu-levy-yhtiön laskuun päästen
tekemään siinä yhteydessä muutamia äänitteitä omiinkin nimiinsä, kuten itse
säveltämänsä jenkan Muistoja Kaunissaaresta (Sointu 620).
Aikalaiset ovat luonnehtineet Viljo Vesteristä kovaksi uhkapeluriksi ja suurten
riskien mieheksi. Niinpä hän alkoi olla sodan päätyttyä jo aika tavalla
mennyttä kalua. Hän jatkoi kuitenkin sekä esiintymisiä että levytyksiä mm.
Lasse Pihlajamaan, joutuen tyytymään lähinnä avustajan osaan. Tältä
ajanjaksolta kannattaa noteerata kaksikon syksyllä 1949 yhteisesti tulkitsema
otos Vesterisen Konserttipolkasta (Decca SD 5091), vaikka se ei annakaan enää
oikeaa kuvaa Vilin osaamisesta.
40-luvun lopulla Vesterinen oli kärsinyt myös ensimmäisen halvauskohtauksensa,
mikä vaikutti merkittävästi hänen soittokykyynsä. Myöhemmät kohtaukset johtivat
sitten siihen, että hän vain näyttäytyi esiintymispaikoilla kykenemättä enää
lainkaan soittamaan. Vuonna 1953 Vili taltioi vielä nimimerkki Justeerin eli
Kauko Käyhkön kanssa nimimerkki Annulin alias Aune Ala-Tuuhosen sanoittaman
valssin Soittajan kaipuu (Odeon PLD 86), joka jäi hanuristin viime vaiheen
huomattavimmaksi sävellykseksi.
Syksyllä 1955 sai ensi-iltansa Viljo Vesterisen elämäntarinaa löyhästi kelaava
elokuva Säkkijärven polkka pääosassaan Sakari Jurkka. Vili itsekin näyttäytyi
filmin lopussa omana itsenään tyylikkäine pukuineen ja briljanttisormuksineen,
mutta tosiasiassa hän oli tuossa vaiheessa jo vakavasti sairas. Pari vuotta
myöhemmin hänet nähtiin Helsingin silloisessa Messuhallissa järjestetyssä
50-vuotisjuhlakonsertissa, jota on luonnehdittu kaikkien aikojen suurimmaksi
harmonikalle omistetuksi tilaisuudeksi maassamme.
Viimeiset levytyksensä Viljo Vesterinen teki aivan 50-luvun lopussa. Kyseessä
oli kaksi ns. EP-levyä, joilla hän soitti omia bravurinumeroitaan, osin jo
aiemmin julkaistuina äänitteinä. Viimeinen halvauskohtaus kevättalvella 1961
vei Vililtä tyystin sekä puhe- että liikuntakyvyn ja hänen maallinen
vaelluksensa päättyi Helsingissä 18.5.1961.
Biogarfiatekstissä käytetyt lähteet:
von Bagh, Peter & Hakasalo, Ilpo 1986: Iskelmän kultainen kirja.
Otava, Helsinki.
Warsell, Sakari 2004: "Viljo Vesterinen. Suomalaisen harmonikansoiton legenda".
Teoksessa Suomi soi 1. Tanssilavoilta tangomarkkinoille. Toim. Gronow, Pekka & Linfors, Jukka & Nyman Jake. S. 208. Tammi, Helsinki.
