BIOGRAFIATWIKITEEMATVIDEOTUUTISETPALKINNOTINFOYHTEYSTIEDOT
HAKU
Henkilötiedot

Viljo Vesterinen

s. 26.3.1907, Kivennapa
k. 18.5.1961, Helsinki

Teksti Erkki Pälli
Perustiedot
Nimet
Täydellinen nimiViljo Vesterinen
Oikea nimiViljo Vesterinen
TaitelijanimetViljo Vesterinen
AliaksetVili
Tärkeät päivämäärät
Syntymäaika26.3.1907, Kivennapa
Kuolinaika18.5.1961, Helsinki
Roolit ja soittimet
Roolitharmonikan soittaja
Soittimetharmonikka
Ääninäytteet
Viljo Vesterinen: Säkkijärven polkka 1939
säv. trad.
Odeon A 228529 / Helmi 4509-97035-2
Yhteydet muihin musiikkialan vaikuttajiin
Yhtyeet
Suomi-Jazz-orkesteri, hanuristi 1929-31
Dallapé, 1931-38
Biografia

Viljo Vesterinen oli päättänyt jo varhain ryhtyvänsä soittajaksi. Niinpä hän sai ensimmäisen harmonikkansa, kaksirivisen, viisivuotiaana tuliaisinaan isältään Pietarista. Monet nykyisin Venäjän puolella Karjalan kannaksella sijaitsevan Kanneljärven Kuuterselän kylässä asuneet ovatkin kertoneet muistavansa, miten pieni Vili istui kotitalonsa ikkunalaudalla soittelemassa korvakuulolta oppimiaan kansansävelmiä.

Poika osoitti varhain olevansa todellinen virtuoosi soittimensa käsittelyssä. Riitaannuttuaan 15-vuotiaana metsätyönjohtaja-isänsä kanssa hän lähti kotoa muutamaksi kuukaudeksi setänsä luokse ja sieltä edelleen Viipuriin, missä hän sai töitä tanssimuusikkona viulunsoittajan kumppanina. Hän oli tässä vaiheessa jo sellainen lahjakkuus, että maineikkaan Viipurin Harmonikkatehtaan johtaja Nestori Kukkola päätti lahjoittaa hänelle erikoisesti soittajan mittojen mukaan valmistetun instrumentin, jossa diskanttipuolen sormitus kulki päinvastaisesti normaaliharmonikkaan verrattuna.

Vesterinen oli siksi nimekäs, että lehti-ilmoituksissa painotettiin erityisesti hänen esiintymisistään tansseissa. Vuonna 1927 hän siirtyi Lahteen soittaen siellä mm. Palatsi-kahvilassa ja vuotta myöhemmin hän matkasi edelleen Helsinkiin esiintyäkseen sirkuksessa, elokuvateattereissa, kahviloissa jne. Hän oli alallaan jo sellainen mestari, että yleisön joukossa nähtiin myös monia muusikkoja ihmettelemässä tämän "maalaispojan" teknistä taituruutta.

Vuonna 1929 Vili Vesterinen pääsi esittelemään taitojaan myös äänilevyllä Nils Ekmanin kanssa. Kappaleet olivat Viipurin jenkka, hänen oma sävellyksensä, ja perinnemelodia Klarinettipolkka (Homocord O.4-23072). Tilanne oli varsin epätavallinen, sillä vain kerran aikaisemmin oli hanuristi esiintynyt suomalaisessa äänitteessä siten, että hänen nimensä oli mainittu levyetiketissä. Eipä siis ihme, että Vesterinen kiinnitettiin tämän jälkeen maineikkaaseen Suomi-Jazz-orkesteriin, joka oli tehnyt ensimmäiset levytyksensä jo kesällä 1928 ja joka vastasi vuotta myöhemmin laulusolistinsa Topi Aaltosen eli Ture Aran kanssa myös maamme ensimmäisestä varsinaisesta iskelmälevystä Emma (H.M.V. A.L. 1025).

30-luvulle tultaessa Vesterinen teki toista tusinaa soololevytyksiä Fenno-levymerkille - niistä ensimmäisenä luetteloiden mukaan oman sovituksensa masurkasta Vineta (Fenno 3). Nämä äänitteet ovat kuitenkin jääneet historian saatossa vähemmälle huomiolle. Sitä vastoin hänen keväällä 1931 Odeon-merkille taltioimansa sooloesitys Vilin polkka (Odeon A 228903) on julkaistu myöhemmin myös vinyylillä.

Juuri noihin aikoihin hyvässä nousukurssissa olleen Dallapén johtaja ja manageri Masa Jäppilä ihastui Vesterisen mutkattoman helppoon soitantaan siinä määrin, että kiinnitti nuoren lahjakkuuden vuonna 1931 harmonikkapainotteiseen orkesteriinsa - ja ennen pitkää Vili oli koko joukon varsinainen tähti. Hänen ensimmäinen levytyksensä Jäppilän alaisuudessa oli 1932 ilmestynyt valssiduetto Laivan lähtö Paavo Raivosen kanssa (Homocord H-O. 23152), mutta uuden hanuritaiturin panos oli merkittävä muissakin Dallapén nimissä julkaistuissa äänitteissä. Seuraavan vuoden äänitetuotannosta kannattaa poimia esille harmonikkamestarin taiturimainen tulkinta omasta sävellyksestään Hullunpolkka (Homocord H-O. 23176), mikä julkaistiin Georg Malmsténin suositun jenkkasikermän Hei, vahtimestari kääntöpuolena.

Samana vuonna - siis 1933 - Vili Vesterinen nähtiin Malmsténin rinnalla hyvän menestyksen saavuttaneessa elokuvassa Meidän poikamme merellä. Tässä filmissä ja sittemmin myös äänilevyllä kuultiin "Molli-Jorin" ja häntä avustaneen Dallapén esittämänä kaksi suuren suosion saavuttanutta valssia: Leila (Homocord H-O. 23165) ja Aallokko kutsuu (Homocord H-O. 23166), joissa molemmissa Vesterisen hanurilla oli kuuluva rooli. Tällaiset esitykset tekivät hänestä yleisön keskuudessa todellisen suursuosikin, minkä vuoksi Suomen edustajasta ei ollut epäselvyyttä, kun Ruotsissa järjestettiin vuonna 1934 lajissaan ensimmäiset harmonikansoiton pohjoismaiset mestaruuskisat.

Taitava suomalainen voitti kilpailun kirkkaasti tulkinnallaan Franz Lisztin Unkarilaisesta rapsodiasta ja ikuisti marraskuussa 1934 Tukholmassa hienot harmonikkasoolot Kaksi kitaraa ja Hungaria (Odeon A 228278). Viljo Vesterinen uusi voittonsa leipälajinsa PM-kisoissa sen jälkeen vielä kolmasti: vuosina 1936, 1938 ja 1939. Vuonna 1935 hän jäi täpärästi toiseksi, ja 1937 hän joutui jättämään kisat väliin loukattuaan kätensä.

Harmonikkamestari levytti kilpailumenestyksestään huolimatta melko säästeliäästi omissa nimissään. Tämä taisi johtua paitsi hänen yhä lisääntyneestä alkoholinkäytöstään myös siitä, että hän ei juurikaan tuntenut nuotteja, vaan joutui soittamaan korvakuulolta orkesteritovereittensa opastuksella. Joka tapauksessa Vesterinen oli huoliteltuine asuineen ja taiturin elkeineen yksi Dallapén vetonauloista, yhtenä vetonaulanaan mm. vuonna 1935 taltioitu oma sävelmänsä Dallapén jenkka (Odeon A 228322).

Viljo Vesterisen tarpeen vaatiessa kaihoisan haikea tai rehvakkaan iloinen hanuri väritti lukemattomia Dallapén levytyksiä, kunnes hän erosi muonavahvuudesta vuonna 1938 lähteäkseen kiertelemään maata Georg Malmsténin, George de Godzinskyn ja Eino Katajavuoren kanssa legendaarisessa ns. neljän pojan porukassa. Vaikka hän oli virallisesti jo jättänyt orkesterin, hän ikuisti vielä kesällä 1939 entisten soittajakumppaneittensa myötäilemänä tunnetuimman esityksensä Säkkijärven polkan (Odeon A 228529) sekä niin ikään lämpimän vastaanoton saaneet valssit Talvimyrskyjä ja Teroso mio (Odeon A 228552). Polkasta tuli erittäin suosittu paitsi täällä kotisuomessa myös Pohjanlahden tuolla puolella ja siitä löytyy myös tuoreempi tulkinta (Electro 414) vuodelta 1947, mutta se ei vedä vertoja alkuperäiselle äänitteelle.

Sotavuodet Vesterinen vietti viihdytyskiertueilla sotilaiden parissa, joutuen tässä tehtävässä näyttelemäänkin - jos kohta huomattavasti vaatimattomammin tuloksin kuin kumppaninsa Eino Katajavuori. Alkukesästä 1942 Vili loisti jälleen myös äänilevyllä (Kristall 164) taltioinneissaan Yölintu ja Pikku paholainen, ja seuraavana vuonna hänet nähtiin valkokankaalla suositussa "möttösfilmissä" Niin se on poijjaat. Myöhemmin hän säesti studioyhtyeineen mm. A. Aimoa turkulaisen Sointu-levy-yhtiön laskuun päästen tekemään siinä yhteydessä muutamia äänitteitä omiinkin nimiinsä, kuten itse säveltämänsä jenkan Muistoja Kaunissaaresta (Sointu 620).

Aikalaiset ovat luonnehtineet Viljo Vesteristä kovaksi uhkapeluriksi ja suurten riskien mieheksi. Niinpä hän alkoi olla sodan päätyttyä jo aika tavalla mennyttä kalua. Hän jatkoi kuitenkin sekä esiintymisiä että levytyksiä mm. Lasse Pihlajamaan, joutuen tyytymään lähinnä avustajan osaan. Tältä ajanjaksolta kannattaa noteerata kaksikon syksyllä 1949 yhteisesti tulkitsema otos Vesterisen Konserttipolkasta (Decca SD 5091), vaikka se ei annakaan enää oikeaa kuvaa Vilin osaamisesta.

40-luvun lopulla Vesterinen oli kärsinyt myös ensimmäisen halvauskohtauksensa, mikä vaikutti merkittävästi hänen soittokykyynsä. Myöhemmät kohtaukset johtivat sitten siihen, että hän vain näyttäytyi esiintymispaikoilla kykenemättä enää lainkaan soittamaan. Vuonna 1953 Vili taltioi vielä nimimerkki Justeerin eli Kauko Käyhkön kanssa nimimerkki Annulin alias Aune Ala-Tuuhosen sanoittaman valssin Soittajan kaipuu (Odeon PLD 86), joka jäi hanuristin viime vaiheen huomattavimmaksi sävellykseksi.

Syksyllä 1955 sai ensi-iltansa Viljo Vesterisen elämäntarinaa löyhästi kelaava elokuva Säkkijärven polkka pääosassaan Sakari Jurkka. Vili itsekin näyttäytyi filmin lopussa omana itsenään tyylikkäine pukuineen ja briljanttisormuksineen, mutta tosiasiassa hän oli tuossa vaiheessa jo vakavasti sairas. Pari vuotta myöhemmin hänet nähtiin Helsingin silloisessa Messuhallissa järjestetyssä 50-vuotisjuhlakonsertissa, jota on luonnehdittu kaikkien aikojen suurimmaksi harmonikalle omistetuksi tilaisuudeksi maassamme.

Viimeiset levytyksensä Viljo Vesterinen teki aivan 50-luvun lopussa. Kyseessä oli kaksi ns. EP-levyä, joilla hän soitti omia bravurinumeroitaan, osin jo aiemmin julkaistuina äänitteinä. Viimeinen halvauskohtaus kevättalvella 1961 vei Vililtä tyystin sekä puhe- että liikuntakyvyn ja hänen maallinen vaelluksensa päättyi Helsingissä 18.5.1961.

Biogarfiatekstissä käytetyt lähteet:

von Bagh, Peter & Hakasalo, Ilpo 1986: Iskelmän kultainen kirja. Otava, Helsinki.

Warsell, Sakari 2004:  "Viljo Vesterinen. Suomalaisen harmonikansoiton legenda".  Teoksessa Suomi soi 1. Tanssilavoilta tangomarkkinoille. Toim. Gronow, Pekka & Linfors, Jukka & Nyman Jake. S. 208. Tammi, Helsinki.


Sanottua

"Vesterisen legendaarista mainetta kuvastaa laajalle levinnyt kasku, jossa maatalousministeri Vihtori Vesterinen pyrki Helsingin asemalla yöjunaan, muttei ollut kiireessä ehtinyt varata makuupaikkaa. Kaikki paikat olivat täynnä.

- Mutta minä olen Vesterinen, ministeri ärähti harmistuneena.

- Niinkö? Sehän muuttaa asian. Kyllä niin hyvälle haitarinsoittajalle täytyy paikka löytyä vaikka kiven silmästä, sanoi konduktööri."

Warsell, Sakari 2004: "Viljo Vesterinen. Suomalaisen harmonikansoiton legenda". Teoksessa Suomi soi 1. Tanssilavoilta tangomarkkinoille. Toim. Gronow, Pekka & Linfors, Jukka & Nyman Jake. S. 208. Tammi, Helsinki.

Valikoitu diskografia

Viljo Vesterinen & Nils Ekman: Viipurin jenkka / Klarinettipolkka 1920 (Homocord O.4-23072)

Viljo Vesterinen: Vineta 1930 (Fenno 3)

Viljo Vesterinen: Vilin polkka 1931 (Odeon A 228903)

Viljo Vesterinen & Paavo Raivonen: Laivan lähtö 1932 (Homocord H-O. 23152)

Georg Malmstén: Leila 1933 (Homocord H-O. 23165)

Georg Malmstén: Aallokko kutsuu 1933 (Hococord H-O. 23166)

Viljo Vesterinen: Hullunpolkka 1933 (Homocord H-O. 23176)

Viljo Vesterinen: Kaksi kitaraa / Hungaria 1934 (Odeon A 228278)

Viljo Vesterinen: Dallapén jenkka 1935 (Odeon A 228322)

Viljo Vesterinen: Metsäkukkia 1937 (Odeon A 228416)

Viljo Vesterinen: Säkkijärven polkka 1939 (Odeon A 228529)

Viljo Vesterinen: Talvimyrskyjä / Teroso mio 1939 (Odeon A 228552)

Viljo Vesterinen: Sirkkojen tanssi 1939 (Odeon A 228556)

Viljo Vesterinen: Yölintu / Pikku paholainen 1942 (Kristall 164)

Viljo Vesterisen solistiorkesteri: Muistoja Kaunissaaresta 1944 (Sointu 620)

Viljo Vesterinen: Säkkijärven polkka 1947 (Electro 414)

Viljo Vesterinen & Lasse Pihlajamaa: Konserttipolkka 1949 (Decca SD 5091)

Viljo Vesterinen & Justeeri: Soittajan kaipuu 1953 (Odeon PLD 86)

Viljo Vesterinen: Kulkurin kaiho 1947 (Rytmi RN 4201)

Bibliografia ja lähteet

von Bagh, Peter & Hakasalo, Ilpo 1986: Iskelmän kultainen kirja. Otava, Helsinki.

Warsell, Sakari 2004:  "Viljo Vesterinen. Suomalaisen harmonikansoiton legenda".  Teoksessa Suomi soi 1. Tanssilavoilta tangomarkkinoille. Toim. Gronow, Pekka & Linfors, Jukka & Nyman Jake. S. 208. Tammi, Helsinki.

Kannatusjäsenet GramexELVISMusiikkikustantajatMuusikkojen liittoTeostoMusiikkituottajat Toteutus Nemesys Oy