Eila Pellinen syntyi Sulkavalla. Käytyään kansakoulun hän muutti vuonna 1956
Helsinkiin ja aloitti latojan
opinnot harjoittelupohjalta. Samanaikaisesti hän ryhtyi opiskelemaan laulua,
osallistuakseen keväällä -57 Toivo Kärjen järjestämään koelaulutilaisuuteen,
mistä hänet kelpuutettiin heinäkuussa ikuistamaan kappaleen Niin sateinen on
tie EP-sarjaan Uusia tyttöjä, vanhoja iskelmiä (Rytmi).
Kärjen huippulahjakkaaksi arvioiman noviisin ensiesiintyminen tapahtui
juhannuksena -57 Lohjalla ja ensimmäisen ikioman singlensä hän pääsi tekemään
saman vuoden lokakuussa. Se tarjosi kuultavaksi kaksi käännösiskelmää: Pakoon,
pakoon ja Valtameressä on saari (Decca), joista ensin mainittu esitys saavutti
jo varteenotettavan suosion. Mutta vasta seuraava äänite, Toivo Kärjen
salanimellä Antonio Brave säveltämä hidas foksi Onni jonka annoin pois (Decca)
teki Eila Pellisestä kaiken kansan suosikin.
Uraansa heti alun pitäen asiaan kuuluvalla vakavuudella suhtautuneesta Eila
Pellisestä tuli Toivo Kärjen luottosolisti, joka teki tunnetuksi monia hänen
sävellyksiään. Niinpä Kärki kelpuutti syksyllä -58 juuri Pellinen levytettämään
suomalaisen jazzin historiaan kiinteästi liittyvän foksin Näin kai määrätty on
(Decca) eli Things Happen That Way, minkä avulla Topi oli voittanut vuonna 1939
arvostetun Melody Maker -lehden järjestämän kansainvälisen sävellyskilpailun.
Siinä vaihessa oli myös Ossi Runne kiinnittänyt hänet orkesterinsa
vokalistiksi.
Suomen suosituin äänite oli juuri tuolloin - syksyllä 1958 - Eila Pellisen
sittemmin klassiseksi patinoitunut tulkinta Kärjen jazzahtavasta sovituksesta
Kaksi kitaraa (Decca), jota myös maestro itse piti varsin onnistuneena
aikaansaannoksena. Eipä ollut siis mikään ihme, että Eila Pellisestä, sympaattisesta
tulokkaasta, kehkeytyi kysytty esiintyjä paitsi radiossa ja televisiossa myös
erilaisissa konserteissa. Elokuvadebyyttinsä hän teki vuonna 1959
iskelmäfilmissä "Suuri sävelparaati" ja lisäksi hän lainasi
lauluäänensä monille valkokankaalla nähdyille näyttelijöille.
Eila Pellisen menestysnumeroista 50- ja 60-lukujen vaihteessa kannattaa
noteerata ainakin Surullinen sunnuntai (Decca) vuodelta 1959 ja vuotta nuorempi
Yön väistyessä (Decca). Uusi suosikkisolisti jatkoi uurastustaan ahkerasta
keikkailusta huolimatta myös päivisin, työskennellen aluksi kirjapainossa ja
myöhemmin Musiikki-Fazerilla. 60-luvulle tultaessa hän oli yhä huipulla,
valtteinaan mm. sellaiset suositut äänitteensä kuin Särkyneen toiveen katu
(Decca) vuodelta 1962 ja Kultaiset korvarenkaat (Decca) vuodelta 1963.
1960-luvun alussa Eila Pellinen perusti oman orkesterin. Iskelmätrendit olivat kuitenkin
muuttumassa, minkä vuoksi hän joutui lopettamaan levyttämisen monien muiden
tuon ajan iskelmätähtien tapaan heti vuosikymmenen puolivälin jälkeen.
Keikkailua hän jatkoi kuitenkin vuosikymmenen loppuun, tosin esiintymisiä radikaalisti vähentäen.
1970-luvulla Eila Pellinen tyytyi laulamaan lähinnä pääkaupunkiseudulla -
yhtenä kantaestradinaan ravintola Vanha Robert. Hän tyytyi vaatimattoman
perusluonteensa mukaisesti rivimuusikon osaan eikä kaivannut sitä glamouria,
josta hän sai nauttia niin lyhyen ajan uransa alkuvuosina.
Eila Pellisen viimeiseksi levytykseksi jäi vuonna 1975 Eino Virtasen
sovittamana Rondo-merkillä julkaistu uusintataltiointi hänen alkuaikojen
menestysnumerostaan Luokseni jääthän kokoelmassa 16 tähteä - 16
iskelmää.
Biografiatekstissä käytetyt lähteet:
Gronow, Pekka-Lindfors, Jukka-Nyman, Jake 2004: Suomi soi 1. Tanssilavoilta tangomarkkinoille. TAMMI
Latva, Tony-Tuunainen, Petri 2004: Iskelmän tähtitaivas WSOY
v. Bagh, Peter-Hakasalo, Ilpo 1986: Iskelmän kultainen kirja OTAVA
Niiniluoto, Maarit 1982: Toivo Kärki - Siks oon mä suruinen TAMMI
Borg, Jaakko-Melakoski, Erkki-Vikstedt, Johan 1959: Tanssimusiikin vuosikirja
1960 FAZER
