Reijo Taipale oli luontaisesti
musikaalinen ja innostunut jo varhain iskelmistä. Niinpä hän osallistui heti
50-luvulla useampiin iskelmäkilpailuihin, voittaen ne kaikki.
Loppuvuodesta 1960 Taipale muutti synnyinseudultaan Miehikkälästä Helsinkiin,
koska arveli pääsevänsä siellä paremmin esille. Hän hankki elantonsa aluksi
rakennuksilla ja lauloi iltaisin naisorkesteri Rytmi-Tyttöjen solistina. Sieltä
hänet pestasi palvelukseensa veteraanirumpali ja orkesterinhohtaja Kullervo
Linna, joka passitti hänet syksyllä -61 edelleen Scandia-musiikin järjestämään
koelaulutilaisuuteen.
Yhtiön tuotantopäällikkö Jaakko Salo huomasi heti tarjokkaan kyvyt ja järjesti
hänet ikuistamaan toukokuussa -62 Linnan orkesterin kanssa kaksi tangoa: Aila
ja Yön hetket (Scandia). Reijo Taipaleen ensiesiintyminen herätti jo myönteistä
huomiota, mutta hänen lokakuussa taltioitu tulkintansa Unto Monosen
tangoklassikosta Satumaa (Scandia) merkitsi tulokkaalle todellista läpimurtoa
levysolistien eturiviin. Esitys nousi heti seuraavan vuoden alussa listoille,
komeillen helmi-maaliskuussa jopa ykkösenä.
Tämän saavutuksensa innoittamana Taipale alkoi opiskella musiikin teoriaa ja
trumpetinsoittoa, mutta musisoiminen jäi laulukeikkojen lisääntyessä taustalle.
Vuonna 1963 hän levytti Unto Monosen tangon Tähdet meren yllä (Scandia), joka
viihtyi sitten kuukausikaupalla suosikkitilaston kärkipäässä. Sen jälkeen
menestystä täydensivät eräät muut täysosumat, kuten helmikuussa -65 taltioitu
Monika, Monika, Monika (Scandia) - sekin tango.
Näin Reijo Taipale opittin tuntemaan nimenomaan tangojen taitajana, vaikka hän
levytti toki muunkinlaista ohjelmistoa. Uusia äänitteitä syntyi tasaiseen tahtiin
ja studiotöiden ohessa hän keikkaili ahkerasti - vuodesta 1965 oman yhtyeensä
kanssa. Kovaan työntekoon tottunena Taipale on hoitanut kaikkien muiden
kiireittensä lisäksi myös sellaiset arkirutiinit kuin keikkamyynnin ja
julisteiden postittamisen.
70-luvulle tultaessa Reijo Taipale sai huomata suosionsa levylaulajana olevan
uhkaavasti hiipumassa. Tästä kieli mm. se, että syksyllä -71 hänet
kelpuutettiin vain taltioimaan muutamia esityksiä Eija Merilän ja Esko Rahkosen
kanssa seuraavana vuonna julkaistulle Unto Monosen muisto-LP:lle (Scandia).
Niinpä Taipale päätti vaihtaa yhtiötä ja teki kokoelmansa Reijo Taipalelta (RCA
Victor) vuonna 1975 Reijo Lehtovirran johtaman studio-orkesterin säestämänä
Discophonille. Samana vuonna ilmestyi myös toinen LP,Amado mio, Discovoxin julkaisemana.
Reijo Taipale eli tässä vaiheessa levytysten suhteen uransa ehkä
heikointa
kautta, mikä vain jatkui hänen siirryttyään vuonna 1979 parin
muun kokoelman jälkeen Vexi Salmen isännöimän
Levytuottajat-yhtiön
taiteilijakaartiin. Hän näet joutui laulamaan alkajaisiksi Markku
Johanssonin
johdolla ohjelmistoltaan sekavan lp:n Unohtumaton ilta (Mars). Taipale itse ei kuitenkaan nurissut
kohtaloaan, sillä keikkamarkkinoilla hän oli edelleen kova nimi.
Vuonna 1981 Reijo Taipale levytti Heikki Annalan johdolla kokoelman Olen saanut
elää (Gold Disc), mihin sisältyi myös Matti "Fredi" Siitosen ja Vexi
Salmen yhteistyönä syntynyt valssi Niittykukkaset. Esitys ei herättänyt vielä
siinä vaiheessa laajempaa huomiota, kunnes se putkahti hieman myöhemmin
uudelleen esille ja menestyi sitten aivan vuosikymmen lopussa CD:n Niittykukkia
(Gold Disc) otsikkokappaleena. Siinä vaiheessa kuvaan mukaan oli tullut myös
Tapani Kansan kanssa aikaisemmin hedelmällistä yhteistyötä tehnyt tuottaja
Seppo Matintalo, joka oli houkutellut Taipaleen mukanaan uudelle
Bluebird-levymerkille.
Siirto osoittautui Reijo Taipaleen kannalta oikeaksi, sillä vuonna 1986 julkaistu
kokoelma Ruusu joka vuodesta (Bluebird) toi hänelle kolme vuotta myöhemmin
ns.kultalevyn - ensimmäisen sittemmin niin pitkässä sarjassa. Jatko sujui nyt
räväkästi, sillä Matintalon ideoimana Taipale levytti Orimattilasta lähtöisin
olleen Mustangs-rautalankayhtyeen kanssa "sähköistetyn" muunnelman
vanhan venäläissävelmästä Virran rannalla (Bluebird), mikä ilahdutti häntä
vuonna 1989 uuden kokoelman vetävänä otsikkonumerona oikein platinalevyllä.
90-luvulle siirryttäessä Taipale hankki seinälleen jo toisen kultalevyn
CD:llään Tulisuudelma (Bluebird) ja jatkoa seurasi heti seuraavana vuonna
kokoelman Olit täysikuu (Bluebird) avulla. Vuotta myöhemmin eli 1992 Reijo
Taipale yllätti tehtailemalla Topi Sorsakosken kanssa platinalevyyn
oikeuttaneen CD:n Kulkukoirat (Bluebird) ja neljä vuotta myöhemmin saatiin taas
uusi hitti: Jaksaa vanhakin tanssia (Bluebird). Väliin mahtuu monia muitakin
menestyksiä, kuten mm. vuonna 1971 ensi kerran julkaistu tango Onnen maa
(Scandia), joka nousi Taipaleen esittämänä 90-luvulla jälleen suosioon Markku
Pölösen samannimisessä elokuvassa.
Vuonna 1993 Reijo Taipale sai Erikois-Emman ansioistaan Suomen kansan
pitkäaikaisena viihdyttäjänä ja nelisen vuotta myöhemmin hän juhli 35-vuotista
taiteilijantaivaltaan Helsingin Kulttuuritalossa järjestetyssä
juhlakonsertissa. Vuosikymmenen loppupuolella Taipale toimi suomalaisen tangon
esittelijänä mm. Etelä-Amerikassa, Venäjällä ja Islannissa.
Reijo Taipale on esiintynyt jatkuvasti varsin ahkerasti ympäri maata 12-15
keikan kuukausivauhtia. 80-luvulta asti hänen säestäjänään on toiminut
pääasiallisesti hanuristi Erkki Friman, joka on esiintynyt myös monilla hänen
äänilevyistään. Taipaleen 2000-luvun uusistä äänitteistä kannattaa mainita
ainakin vuonna 2003 julkaistu kokoelma Ihan kuin nuo toiset (Bluebird), minkä
otsikkokappale on käännös nuorison suosiman ruotsalaisen Kent-yhtyeen
esityksestä "Dom andra".
Biografiatekstissä käytetyt lähteet:
Gronow, Pekka-Lindfors, Jukka-Nyman, Jake 2004: Suomi soi 1 - tanssilavoilta
tangomarkkinoille (Tammi, Helsinki)
Latva, Tony-Tuunainen, Petri 2004: Iskelmän tähtitaivas (WSOY, Helsinki)
Strömmer, Rainer 2000: Suomalaisten äänilevyjen luettelo 1901-1945 (Suomen
äänitearkisto, Helsinki)
Haapanen, Urpo 1990: Suomalaisten äänilevyjen taiteilijahakemisto (Suomen
äänitearkisto, Helsinki)
Bagh, Peter von & Hakasalo, Ilpo 1986: Iskelmän kultainen kirja (Otava,
Helsinki.)
