Esko Toivonen pääsi ammattikoulun jälkeen Yleisradioon juoksupojaksi,
missä tehtävässä hän oli kaksi ja puoli vuotta. Juoksupoikana hän ansaitsi
ensimmäinen kitaransa; kitaransoitossa Toivosen ”oppi-isä” oli
kitarataiteilija Viljo Immonen, joka taas pääsi itsensä Andrés Segovian
oppiin. Äiti järjesti Yleisradion jälkeen Esko-poikansa Strömbergille
viilaajanoppiin, minkä jälkeen Toivonen toimi muillakin aloilla, mutta pääsi
sitten kello- ja kulta-alalle. Vähän myöhemmin hän perusti vielä oman
edustusliikkeen, jota rahoitti myös koomikontoiminnallaan Eemelinä.
Taiteilijanimi Eemeli viittaa kansanomaiseen tapaan nimittää jotakuta
tyhmänä pidettyä ”Uuno Eemeliksi”. (Tai: ”Kun on tarpeeksi kauan Uunona, voi
lopulta päästä Eemeliksi.”) Tarinan mukaan taitelijanimi syntyi Toivosen ja
Reino ”Repe” Helismaan vuoropuhelusta, jossa Helismaa ensin kysyi: ”Kukas
sinä olet?” Toivonen vastasi: ”Tällainen Uuno vain.” Helismaa totesi Toivosen
olevan paremminkin Eemeli. Toivonen
harmitteli jossakin vaiheessa sitä, että lapset alkoivat sotkea häntä Astrid
Lindgrenin lastenkirjojen Vaahteramäen Eemeli –hahmoon, minkä vuoksi hän
joutui ilmeisesti esiintymistilaisuuksissa tuottamaan joskus ”pikkuväelle”
pettymyksen — Toivonen oli Eemelin koomikonroolin takana kaiketi varsin
herkkä luonne.
Eemeli esiintyi yhdeksässä (erään lähteen mukaan kymmenessä) elokuvassakin, muun muassa
komedioissa Yks’ tavallinen Virtanen (1959) ja Mullin mallin
(1961). Suosittuun radiohupailusarjaan perustuneessa Kankkulan kaivossa hän esitti
kauppias Romppasta ja Yks’
tavallinen Virtanen –elokuvassa
talonmies E. Vepsäläistä. Pääosassa hän oli varsinaisissa Eemeli-elokuvissa Oho, sanoi Eemeli (1960) ja Molskis, sanoi Eemeli, molskis (1960). Mullin
mallin –elokuvassa mukana olivat myös Esa Pakarinen ja Pertti ”Spede”
Pasanen. Sakari Toiviaisen mukaan ”Eemeli on sananmukaisesti kylähullu, yksinkertainen maalainen
aikamiespoika, joka ei kuitenkaan ole vailla salaviisaan veijarin
ominaisuuksia”. Aikalaiskritiikki ei Eemelin elokuvia juuri arvostanut,
eivätkä ko. filmit olleet elokuvataiteeksi tarkoitettujakaan. Esko Toivonen
oli myös mukana TES-Vision ensimmäisissä televisio(koe)lähetyksissä.
Toivonen esiintyi ja toimi yhdessä myös Reino Helismaan kanssa
yhteisnimellä Repe & Eemeli. Toivosen suhde Helismaahan vaihteli
läheisestä yhteistyöstä sinunkauppojen peruuttamiseen ja siihen, että
Helismaan Puhe Suomen kansalle –tekstissä esiintyy ”Eemeli
Epätoivonen”. Helismaan kuoltua Eemeli menetti aisaparinsa ja oli jonkin
aikaa neuvottomana ennen kuin löysi parikseen Toivo Gerdtin, ja uuden
parivaljakon nimeksi tuli tietenkin Topi ja Eemeli. Eemelin vitseissä oli
usein mukana kaksimielisyyksiä, mitä monet arvostelijat ja mm. Seija Lampila
vieroksuivat. Elokuvissa ja koomikkona hänen tavaramerkkinsä olivat vakavuus ja
ehdoton ilmeettömyys (”naama aina peruslukemilla”), minkä takia Eemeli sai
jopa ”Suomen Buster Keatonin” nimityksen. Elokuvat ja äänilevyt antavat
ilmeisen kalpean kuvan hänen koomikkoudestaan, joka oli parhaimmillaan
suorassa kosketuksessa yleisöön esiintymislavoilla ja ravintoloissa;
nykytermein häntä olisi sanottu stand up -koomikoksi.
Tunnettu oli myös Eemelin taito ”soittaa trumpettia ilman trumpettia” eli
huuliaan päristäen.
Eemeli teki kaikkiaan hieman yli 80 levytystä, ja hänen levytysuransa
ulottui vuodesta 1959 vuosiin 1980 ja 1981, joista edellisenä syntyi Mulla
menee hitaasti / Sisään vaan.
Mulla menee hitaasti oli mukana myös Syksyn Sävelen satoa –ohjelmassa
samana vuonna. Monet hänen alkuaikojensa levyteksteistä olivat Helismaan
tekoa. Levytyskappaleissa irvaillaan mm. 60-luvun alkupuolen
humppainnostusta.
Esko Toivonen sai v. 1984 valtion taiteilijaeläkkeen, mitä hän suuresti
arvosti, varsinkin kun saman alan vaikuttajista sen olivat saaneet aiemmin
vain Veikko Lavi ja Esa Pakarinen. Viimeisinä elinvuosinansa Toivonen vietti
talvet Floridassa ja kesät täällä kotimaassa.
Biografiatekstissä käytetyt lähteet:
Anon 1987. Viihdetaiteilija Esko Toivonen. (Nekrologi.) Helsingin
Sanomat ke 11. marraskuuta 1987
von Bagh, Peter & Hakasalo, Ilpo 1986: Iskelmän kultainen kirja.
Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Otava.
Lampila-Lassiter,
Seija 1995. Laululintunen, siipirikko. Iskelmälaulajattaren
muistelmia. Juva: WSOY.
Latva, Tony & Tuunainen, Petri 2004: Iskelmän
tähtitaivas. Jyväskylä: WSOY. Ss. 59—60.
Pennanen, Jukka & Mutkala, Kyösti 1994. Reino
Helismaa: jätkäpoika ja runoilija. Juva: WSOY.
