Teijo Joutsela aloitti uransa viulistina. Musiikin
aakkoset hän oppi isältään seitsemänvuotiaana ja suunta oli nuorella Teijolla
heti selvä: hän soitti nuoteista eikä korvakuulolta, kuten naapurin Kalle. Jo
15-vuotiaana hän soitti viulua julkisesti Hakaniemessä sijainneessa
Suomi-kahvilassa viiden miehen ensamblessa ansaiten aikuisten muusikoiden
tapaan 2000 markkaa kuukaudessa. Oli selvää, että Helsingin Koelyseo sai
jäädä, sillä ammattinsa osaavalle ravintolamuusikolle riitti työtä varsinkin kieltolain
kumoamisen (1932) jälkeen.
Joutsela opiskeli viulunsoittoa aluksi Helsingin kaupunginorkesterissa
soittaneen Viktor Halosen luona kunnes siirtyi Helsingin Konservatorioon
maestro Heikki Halosen oppiin. Konservatoriossa oppiaineiksi tulivat lisäksi
laulu, säveltapailu, teoria ja lausunta. Viimeksi mainittua opetti Ebba
Jacobson-Lilius, joka harjoitti Joutselalle suomen kielen selvän
artikulaation, mistä muodostuikin eräs taiteilijan tavaramerkki, joka on
vieläkin kuultavissa monista levytyksistä (mm. Löylymiesten polkka). Teijo
Joutselan ensimmäisiä laulunopettajia olivat Georg Wisén ja Väinö Lehtinen.
Heikki Halosen poismenon jälkeen viulunopettajina jatkoivat Heikki Kansanen
ja Erik Cronvall. Menestys viulunsoitossa oli hyvä, mutta laivaston
kertausharjoituksissa 1938 sattunut tapaturma mursi vasemman käden etusormen
ja Joutsela joutui luopumaan klassisen viulistin urahaaveista. Viulu ei
kuitenkaan vaiennut viihdemusiikille ja kuuluipa hänen ohjelmistoonsa aina myöhemminkin
joitakin klassisia näytenumeroita.
Laulajana Teijo Joutsela teki ensi levytyksensä vuonna
1932 Amarillo-orkesterin jäsenenä. Kyseessä oli J.V. Heimon säveltämä
kaihoisa Helena -valssi. Seuraavat laululevytykset syntyivät vasta vuosina
1942 - 1943 Yrjö Saarnion polkkayhtyeen kanssa, mutta niitä ei sota-ajan
olosuhteista johtuen koskaan julkaistu. Sota-aikana Joutsela toimi viihdytyskiertueilla
soittaen mm. Leijona-orkesterissa, joka vieraili myös pääesikunnassa.
Mykkäfilmien aikakautena 1930-luvulla Teijo Joutsela
oli käytetty viulisti elokuvateattereissa, joissa tarvittiin elävää
muusiikkia elävöittämään filmien tapahtumia. Näissä soittotehtävissä Joutsela
oli usein yhtäaikaa lapsuudenystävänsä, sittemmin Radio-orkesterin primaksena
tunnetun, Wolde Jussilan kanssa. Elokuvatteattereista mainittakoon Atlas,
Revontuli sekä Apollo. 18-vuotiaana Joutsela soitti myös Oopperakellarissa
(nyk. Ruotsalainen Teatteri) kokoonpanossa, johon kuului mm. George de
Godzinskyn isä Francois de Godzinsky. Kaisaniemenkadulla sijainneessa
Venetsia -ravintolassa Joutsela soitti mm. Tauno Marttisen kanssa. Vuosina
1936 - 1937 Joutsela musisoi Esplanadi 27:ssä sijainneessa Wien-ravintolassa,
jonka ensembleen kuuluivat mm. sellisti Siegström ja pianisti Jouko Tolonen.
Näiden ravintolasoittojen ohjelmisto koostui pääosin viihdemusiikista.
Sotien jälkeen soittamisen rinnalle nousivat entistä
vahvemmin näyttämötyö ja laulaminen. Joutsela toimi useamman vuoden Iloisessa
Teatterissa (myöh. Punainen Mylly) näyttelijänä ja oli mukana yhteensä 23 eri
revyyssä. Näistä unohtumattomimmaksi nousee ”Lähtölaukaus”, jossa hän näytteli
150 kertaa. Joutsela oli jo 1930-luvun alussa parikymppisenä
nuorukaisena käynyt yhden lukukauden Näyttämöopistoa, jossa samaan aikaan
olivat mm. Hannes Häyrinen, Rauni Luoma ja Oke Tuuri. Näyttämökoulutus jatkui
1940-luvun alussa, jolloin hän meni mukaan Suomen Filmiteollisuuden ja T.J.
Särkän järjestämään Filmikouluun. Tämä antoi konkreettisen tuntuman
filmityöhön ja poiki useita pieniä sivuosia kotimaisissa elokuvissa. Näistä
mainittakoon mm. ”Suomisen perhe” (1941), ”Puck” (1942), ”Niin se on poijaat”
(1942), ”Nuoria ihmisiä” (1943), ”Ballaadi” (1944), ”Pikajuna pohjoiseen”
(1947) ja ”Serenaadi-luutnantti” (1949). Kaikkiaan elokuvarooleja kertyi
kolmisenkymmentä. Päämäärät olivat korkealla myös laulun suhteen ja Joutsela
jatkoi opintojaan konservatorion jälkeen yksityisesti Olavi Nybergillä. Ensikonsertin
hän antoi 1947 ja aloitti sen komeasti Carissimin barokkiaarialla ”Victoria
Victoria”. Konsertti sai varsin suopean kritiikin.
Näyttelijäntyö jatkui 1950-luvulla radiossa. Joutsela
oli kiinnitettynä Radioteatteriin 1950 - 1951 ja teki myös vakavien
kuunnelmien parissa pieniä ja keskisuuria rooleja. Erityisen käytetty hän oli
kuitenkin kevyessä viihteessä ja varmisti nopeasti paikkansa Reino Helismaan
hupailujen kantaporukkaan kuuluvana näyttelijänä. 13-osainen ”Laiska-Lassi”
oli näistä hupailuista kaikkein suosituin. Tässä vuosina 1954 - 1963 tehdyssä
radiosarjassa Teijo Joutselan roolina oli Tappaja-Tompson.
1950-luku toi mukanaan Kipparikvartetin, jonka
menestyksen myötä Teijo Joutsela nousi viihdetaiteilijoidemme kärkinimiin. Joutsela
muistetaan eritoten yhtyeen möreän ”Kippari-Kalle” -äänen tekijänä. Jäsenyys Suomen
kaikkien aikojen menestyksekkäimmässä ja ammattitaitoisimmassa lauluyhtyeessä
on oma luku sinänsä. Se yksin riittää tekemään Teijo Joutselasta
legendaarisen, historian kirjoihin jäävän viihdyttäjän. Kipparikvartetin
saagaa kesti koko 1950-luvun. Toiminta jatkui verraten aktiivisena vielä
1960-luvulla, mutta silloin sitä rajoitti entistä enemmän jokaisen jäsenen
omat varsinaiset leipätyöt ja esiintymiset. Joutsela oli mukana yhtyeen
kaikissa esiintymisissä. Toiminta loppui oikeastaan vasta Kauko Käyhkön
kuoltua keväällä 1983, jolloin kaikille oli selvää ettei Kipparikvartetti
enää esiinny. Toimintansa aikana Kipparit antoivat yli 4500 loppuunmyytyä
konserttia ja heidän esiintymisensä tehosi koko kansakuntaan lapsista
vanhuksiin. Yhtye saavutti jonkinlaisen itseoikeutetun kansallisen
viihdyttäjän aseman ja oli paikalla kaikissa 1950-luvun suurissa
mediatapahtumissa. Teijo Joutsela muisteli kvartetin aikaa seuraavasti:
”Silmäätekeville Kekkosta ja Fagerholmia myöten laulettiin... Siinä käytiin
läpi ministerit ja kanisterit ja muut venejätkät ja kierrettiin monet kerrat
Suomi ja vierailtiin muissa Pohjoismaissa. Kipparikvartetin aikaa on vaikea
vaihtaa mihinkään muuhun elämykseen. Jos missä, niin siinä sai tyydytystä Suomen
kansalta. Ei jäänyt missään ontumaan. Reissuun lähdettiin lauantaina ja ennen
maanantaita pidettiin viisi konserttia, matinea sunnuntaina ja käytiin
laulamassa paikallisessa alue-sairaalassa. Kun kysyivät, mitä maksaa, Käyhkö
sanoi, pankaa siitä uutinen lehteen, se riittää.” (Kultaiset Vuodet 3/1990,
17).
1950-luvun lopulla humppa-musiikki koki uuden
tulemisensa ”Kankkulan kaivolla” -radiosarjan myötä. Kapellimestari Kullervo
Linna vastasi ohjelman musiikista ja pyysi Joutselan mukaan Humppa-Veikoiksi
ristityn yhtyeensä laulusolistiksi, sillä hänen mukaansa juuri Joutselalla
oli sopivanlainen terve ja hyvin soiva ääni. Tästä alkoikin varsinainen Teijo
Joutselan sooloura laulajana, joka kesti aina 1980-luvun alkuun. Menestys oli
valtava ja esiintymisiä tehtiin koko 1960-70 -luku erittäin tiiviisti.
Laulun lisäksi Joutsela soitti
yhtyeessä myös viulua. Myös levytyksiä syntyi nopeaan tahtiin lähemmäs pari
sataa. Tunnetuimpia näistä ovat mm. Silmät tummat kuin yö, Tammerkoski, Pohjola, Odessa, Alaska, Ellin boksi, Jazz-tyttö, Puuseppä, Lola
pieni ja Abessinia.
Joutselan baritoni oli kaunisvärinen, taipuisa ja siinä
oli voimaa sekä moni-ilmeisyyttä. Hänen laulutapansa oli poikkeuksellisen
miehekäs ja uljas ja joku ehkä pitikin huonona sitä, kun hän lauloi humppaa
oopperalaulajan ottein, täysipainoisesti. Hänellä oli kuitenkin hyvä tyylitaju
ja hän sai esityksiinsä myös sopivan ripauksen huumoria. Tarkallakin
mittapuulla arvioituna Joutselan ja Humppa-Veikkojen levytykset ovat vielä
tänäpäivänäkin täysipainoista ja nautinnollista kuultavaa. Toisinaan Teikka
itse isotteli leikkisään tapaansa: ”Nää pikkupojat laulaa mitä osaa, minä
sitä, mitä pyydetään.” Teijo Joutselan viimeinen levy ilmestyi 1979 ja se sisälsi
Markku Johanssonin moderneina sovituksina monia menestyskappaleita. Näistä
mainittakoon mm. herkät ja elämänmakuiset tulkinnat tutuista lauluista Anttilan
keväthuumaus ja Kolmatta linjaa takaisin.
Liiketoiminta tuli mukaan Teijo Joutselan elämään
vuonna 1956, jolloin hän perusti Tauno-poikansa kanssa Helsinkiin naisten
tekstiilivalmistamon, joka sai nimekseen ”Joutsela & Kumppanit”. Tehdas
kasvoi huomattavaksi yritykseksi ja siirtyi myöhemmin Riihimäelle. ”Se mikä
on laulaen tullut, ei olekaan viheltäen mennyt” vitsaili Teikka tuttuun
tapaansa. Teijo Joutsela ei koskaan säveltänyt, sanoittanut tai sovittanut
mitään. ”Suutari pysyköön lestissään”
oli hänen ehdoton kantansa. Myös julkiset esiintymiset hän halusi jättää
silloin, kun oli vielä täydessä terässä, ettei kenelläkään olisi
huomauttamisen aihetta: ”Eikö tuokaan osaa vielä lopettaa”. Esiintymiset hän
jätti jo 1980-luvun alussa vaikka ääni oli erinomaisessa kunnossa vielä
pitkään.
Nummi-Pusulassa sijainnut kesähuvila oli Joutseloille
ja heidän ystäväpiirilleen käytetty ja rakas virkistyspaikka. Eläkevuosinaan
Teikka viettikin yleensä koko kesäkauden huvilallaan ja talvisin hän oli
ahkera kuntourheilun harrastaja. Liekö mahtava syntymäpaino (6,230 kg), mikä
oli pitkään Suomen ennätys, ollut hänen vankkumattoman tervetensä salaisuus, sillä
aina ryhdikäs ja hyväkuntoinen Joutsela sai elää pitkään täyttä elämää. Hän
oli Kippareista vanhin ja muiden purjehdittua manan majoille hän eli 14
vuotta viimeisenä Kipparina. Viimeiset vuotensa Teijo Joutsela vietti
Helsingin Kannelkodissa, jossa hän leikkisänä humoristina ja vilkkaana
seurustelijana viihdytti monia kanssaveljiään ja -sisariaan. Alkuperäisenä
helsinkiläisenä hän oli myös armoitettu stadin slangin pamlaaja.
Biografiatekstissä käytetyt lähteet:
Kirja:
Käyhkö, Kauko 1971. Voi veljet! Kipparikvartetti. Helsinki: Karisto.
Lehdet:
Helsingin Sanomat 16.9.1999. Kuolleet. Ilpo Hakasalo: Teijo Joutsela.
Katso 51-52/1965, 20-21. Kippareitten kippari.
Kultaiset Vuodet 3/1990, 14-17. Leena Koski: Teijo Joutsela, viimeinen
Kippari.
Kymen Sanomat 25.9.1999. Petrus (Mauno Miinalainen): Kipparit.
Osuuspankkijärjestön Aikakauslehti 12/1985, 2-4. Teijo Joutsela –
viimeinen kippari.
Haastattelut:
Tero Halvorsenin ja Vesa Nuotion tekemä Teijo Joutselan haastattelu 18.12.1996.
Haastattelunauhat ja muu aineisto / Tero Halvorsenin kotiarkisto.
