Kipparikvartetti on monessa yhteydessä mainittu Suomen
kaikkien aikojen menestyksekkäimmäksi ja tunnetuimmaksi lauluyhtyeeksi. Peter
von Baghin ja Ilpo Hakasalon (1986, 219-220) mielestä tämäkin on melkeinpä
liian vaatimattomasti sanottu tosiseikka, sillä ”Harva kevyen musiikin
maailmoihin liittyvä seikka virittää niin mieluista muistoa kuin
Kipparikvartetti: se oli emotionaalisesti aikakautensa summa, musiikillisesti
alati kunnianhimoinen ja korkeatasoinen kokoonpano. Lisäksi se oli monelle
kansalaiselle ensimmäinen kosketus aitoon dramaattiseen esitystapahtumaan.
Kvartetti tarjosi hyvää, reilua musiikkia kaikenikäisille tavalla, joka on
varmasti ollut omiaan kaatamaan musiikinlajien keinotekoisia raja-aitoja.
Kipparikvartetin vuosikymmenet olivat myös oppitunti siitä, mitä inhimillinen
yhteistyö parhaimmillaan on: että neljä korkean tason ammattilaista yhdessä
on vielä enemmän kuin yksinkertainen artimeettinen summansa.”
Kipparikvartetin alkuperäiskokoonpano (Auvo Nuotio,
Olavi Virta, Teijo Joutsela ja Kauko Käyhkö) koottiin ensi kerran yhteen
laulukvartetiksi vuonna 1950, jolloin elokuvan ”Kaunis Veera” lauluosuuksia
äänitettiin Harry Bergströmin johdolla. Tatu Pekkarisen käsikirjoittama ja
Ville Salmisen ohjaama elokuva rakentui tervahöyry ”Prinsessa Armadan” ja sen
laulavan laivamiehistön ympärille. Laivan laulava miehistö oli roolitettu
seuraavasti: Kalle Viherpuu - tervahöyryn kippari, Uuno Laakso - laivamies
Rääveli, Hannes Häyrinen - laivamies Venskin poika, Olavi Virta - laivamies
Pekka, Väinö Luutonen - tervahöyryn ohjaaja Jantsu sekä Kaarlo Hiltunen -
tervahöyryn masinisti. Koska edellisistä näyttelijöistä ainoastaan Olavi
Virta oli tarpeeksi kyvykäs laulaja, joutui Harry Bergström kokoamaan
ammattitaitoisia prima vista -laulajia, joiden äänet sopisivat edellä
mainituille näyttelijöille ja heidän roolihahmoilleen sekä sopisivat vielä
yhteen myös kvartettina. Lauluäänityksiin, joita tehtiin vuoden 1950
kevättalvesta aina elokuuhun asti kutsuttiin Teijo Joutsela, Auvo Nuotio ja
Kauko Käyhkö. Joutsela lainasi ääntään kahdelle näyttelijälle: möreää
Kippari-Kalle -imitaatio -ääntään laivan kipparia esittäneelle Kalle
Viherpuulle sekä normaalia baritoniaan laivan ohjaajaa Jantsua näytelleelle
Väinö Luutoselle. Auvo Nuotio lainasi sankaritenorinsa Hannes Häyriselle ja
Kauko Käyhkö muhkean ja rehevän bassonsa Uuno Laaksolle. Olavi Virta näytteli
itse filmissä ja lauloi omalla äänellään. Filmiäänitysten jälkeen kukin
laulaja jatkoi omia töitään entiseen tapaansa.
”Kaunis Veera” sai ensi-iltansa 22.9.1950 ja siitä tuli
suurmenestys, vuoden 1950 katsotuin suomalainen elokuva, joka pyöri
elokuvateattereissa kokonaisen vuoden. Kansa ihmetteli, kun Hannes Häyrinen
veteli elokuvassa korkeata b:tä ja kun muutkin näyttelijät osoittautuivat
erinomaisiksi laulajiksi. Haluttiinkin tietää, ketkä olivat näiden äänien
takana. Kyselyjä alkoi tulvimaan ja kansa suorastaan vaati nimet esiin. Näin
ollen Harry Bergström kutsui laulajat koolle miettimään laulukvartetin
perustamista. Kukaan laulajista ei ollut aluksi suuremmin kiinnostunut
asiasta, sillä jokaisella riitti omaa työtä yllin kyllin. Auvo Nuotio oli
poliisin palveluksessa ja käytetty esiintyjä lukuisissa tilaisuuksissa niin
vakavan kuin kevyen musiikin puolella. Kauko Käyhkö oli kiinnitettynä
Radioteatteriin ja tunnettu nimi Justeerina lukuisine levytyksineen ja muine
esiintymisineen. Olavi Virralla oli oma orkesteri ja omat kiertueet.
Ainoastaan Teijo Joutselalla oli kalenterissaan hieman enemmän tilaa. Koska
yleisön pyynnöt eivät laantuneet, päätettiin yhtye viimeinen perustaa ja katsoa
mitä tuleman pitää. Nimeksi ristittiin Harry Bergströmin ehdotuksesta
”Kipparikvartetti”. Yhtyeen johto ja harjoittaminen uskottiin Harry
Bergströmin käsiin ja Kauko Käyhköstä tehtiin porukan manageri, joka sai
kontolleen käytännössä kaiken käytännön järjestelytyön. Seurasi tiivis
harjoitteluperiodi, esitysten hionta, muutamia levytyksiä ja
radioesiintymisiä. Ensimmäinen oma lauluilta annettiin Karkkilassa 9.10.1951.
Se oli heti menestys ja kaikille oli selvää, että kvartetti jatkaa
toimintaansa. Tilauksia alkoi sadella runsaasti ja vuoden loppuun mennessä
Kipparit olivat esiintyneet jo liki 60 kertaa. Näissä aivan ensimmäisissä Kipparikvartetti
-esiintymissä Olavi Virran tilalla lauloi Kalevi Vallineva, sillä Virta oli
orkesterinsa kanssa ulkomaan kiertueella ja palasi riveihin vasta lokakuun lopulla
1951.
Helsingissä yhtye esiintyi ensimmäisen kerran vasta
27.2.1952 paikkana Kauppakorkeakoulun juhlasali. Kaikki halukkaat eivät
mahtuneet sisään kuulemaan ja näkemään tätä koko kansan lemmikiksi noussutta
kokoonpanoa ja Kipparit joutuivat toistamaan ensikonserttinsa Helsingissä
yhteensä kahdeksan kertaa loppuunmyydylle katsomolle! Tämä löi täydellisesti
kaikki aikaisemmat suosioennätykset. Uuden Suomen kriitikko ”N” kirjoitti
29.2.1951: ”Eilisiltana oli Kauppakorkeakoulun juhlasali ääriään myöten
täynnä ihastunutta ja kiitollista kuulijakuntaa... Ilta todisti että
lauluveikot olivat hyvässä vireessä. Huumoria oli tarpeeksi... Bergströmin ja
Justeerin sovitukset menivät yleisöön kuin tina tuhkaan... Hyvää oli vähän
liikaakin... Seuraaat illat tulevat varmasti myöskin olemaan loppuunmyytyjä.”
Pääsylipuista todellakin tapeltiin ja epätoivoisimmat purkivat sydäntään
lehtien yleisönosastopalstoilla. Itse Kippareiden lava-aktia samaisessa
konsertissa kuvasi osuvasti Suomen Sosiaalidemokraatin arvostelija Väinö
Pesola: ”Kvartetti esitti viihdelaulunsa tarkassa rytmissä, puhtaasti ja
ennenkaikkea selvästi ja ilmerikkaasti tekstiä lausuen. Monenkaltainen
liikehtiminen, eleileminen, viheltely, sormien naksutus, lemmestä kuiskailu,
konstailu ja pelleily sopivat mainiosti humoristisiin ja lemmenkylläisiin
säveleihin.... Kippareilla oli kadehdittava nauru ja suosiomenestys.”
Vienti oli tästä eteenpäin hurjaa ja T.J. Särkkä teki
heti sopimuksen kahdesta Kipparikvartetti –elokuvasta. Esiintymispyyntöjä
tulvi enemmän kuin pystyttiin vastaanottamaan, sillä Nuotio ja Käyhkö pitivät
varsinaiset leipätyönsä, mikä rajoitti toimintaa huomattavasti. Yhtyeen
toiminta jatkui tällä kokoonpanolla vilkkaana maaliskuuhun 1953 saakka,
jolloin Olavi Virta vaihdettiin Eero Wäreeseen. Käyhkön ulkomaanmatkan aikana
Virta oli hoitanut yhtyeen managerin tehtäviä epärehellisesti ja porukan
yhteishenki rakoili pahasti näiden rahasotkujen takia. Virran tilalle
oltiinkin jo pidemmän aikaa hiljaisuudessa etsitty sopivaa miestä. Uudeksi
kakkostenoriksi päätettiin yksimielisesti kutsua muusikkona, levylaulajana ja
laulunopettajana tunnettu, sopuisa ja ammattitaitoinen Eero Wäre, joka myös
kropaltaan istui Kippareiden tukevaan porukkaan. Tämä kokoonpanon muutos ei
vaikuttanut yhtyeen suosioon ainakaan laskevasti.
Seuraava suuri muutos yhtyeen historiassa tapahtui
tammikuussa 1955, jolloin Harry Bergström sanoi itsensä irti. Taustalla oli
Bergströmin ja Käyhkön välirikko, jossa Bergström katsoi ettei häntä oltu
tuotu tarpeeksi esiin yhtyeen perustajana ja johtajana. Muu kvartetti oli
taas toista mieltä ja edessä oli tilanne, jossa kvartetti joko hajoaa tai Bergström
lähtee. Kauko Käyhkön pyynnöstä George de Godzinskystä saatiin yhtyeen uusi
taiteellinen johtaja ja samalla myös kvartetin tyyli muuttui
hienostuneemmaksi ja ohjelmisto kansainvälisemmäksi. Näin oli
Kipparikvartetti saavuttanut perusrunkonsa, jolla esiinnyttiin 1960-luvun
lopulle saakka. Toisinaan pianopenkillä nähtiin myös Mikko von Deringer ja
harmonikan takana Toivo Leskinen.
Kipparikvartetin ohjelmisto oli
laadittu jokaiselle jotakin -periaatteella ja se oli aina monipuolinen ja reipas
annos hyvää korkeatasoista viihdettä reilulla huumorin ja lavasäteilyn
höysteellä tarjottuna. Ohjelma sisälsi lauluja klassisesta taidemusiikista
kansanlaulujen, ballaadien ja iskelmien kautta lastenlauluihin. Harry
Bergströmin aikana ohjelmisto oli kansanomaista ja ulkomaisiin käännösiskelmiin
kesittynyttä. Alkuajan menestysnumeroita olivat mm. Saimaan valssi (1950), On
lautalla pienoinen kahvila (1951), Vanhan
merirosvon kapakassa (1951), Kisällit
kesällä (1951), Muurari
(1951), Tytön huivi (1952), Emma
(1954), Amore (1954), Istanbul (1954) ja Kaunis
Veera (1955). George de Godzinskyn myötä ohjelmisto kehittyi kansainvälisiä
mittoja hipovaksi ja tähän sarjaan kuuluivat mm. O1' Man River, A
Paris, Tiritomba, Sapelitanssi, Hawaijilainen sotalaulu, Italialaista
salaattia, Olé Torero, Die Juliska aus Budapest ja Kokomo, joilla
kvartetti niitti valtaisaa suosiota myös ulkomailla. Lapsia Kipparit eivät
koskaan unohtaneet. Pieni
ankanpoikanen (1951), Kimmon
puuhevonen (1952), Teddy-karhujen
huviretki (1953), Putte-possun
nimipäivät (1953), Kolme pientä
possua (1957), Kippari-Kalle
(1957), Malmsténin Mikki-hiiri-laulut (1957), Sairas
karhunpoika (1957) ja Tarina
iloisesta sammakosta (1958) kuuluvat lastenlaululevytyksiemme
parhaimmistoon ja useimmat niistä ovat puhtaasti taiteellisestikin arvioituna
erittäin korkeatasoisia lauluesityksiä. George de Godzinsky sovitti
Kippareille myös kolme hienoa sikermää, joista ensimmäinen keskittyi
Georg Malmsténin merimieslauluihin
(1956), toinen maailman tangokirjallisuuden suuriin nimiin (1957) ja kolmas
raumalaisen Hjalmar Nortamon teksteihin sävellettyihin lauluihin (1959). Erikoisnumeroista
mainittakoon instrumentaaliesityksenä toteutettu Unkarilainen fantasia,
jonka kvartetti esitti neljällä viululla sekä lattarirytmejä edustava
vauhdikas soittonumero El mosquito, jossa Kauko Käyhkö ja George de Godzinsky musisoivat kilpaa pianon
ääressä muun kvartetin hoidellessa rytmipuolta erilaisilla helistimillä ja
lyömäsoittimilla. Kipparikvartetin ohjelmisto sisälsi kaikkiaan noin
250 numeroa. George de Godzinsky on muistellut sen monipuolisuutta ja
taiteellista tasoa seuraavasti: ”Kvartetti osasi taitavasti imitoida Comedian
Harmonists –yhtyettä ja oli ilo kuulla heidän esittävän sanatonta versiota
Hatsaturjanin Gajanehista, se oli
todella taiturillinen esitys. Suomalaisen kielen on joskus vaikea kääntyä
puhumaan vieraita kieliä, mutta olen kuullut kvartetin laulavan ainakin
kymmenellä eri kielellä, eikä sitä todellakaan tarvinnut hävetä.” (Franck
1992, 77-78).
Kipparikvartetin
esiintymistahti oli valtaisa, kun ottaa huomioon sen, ettei kvartettilaulu
ollut kenellekään varsinainen päätyö. Yhtye kiersi Suomen moneen kertaan
ristiin rastiin ja antoi toimintansa aikana kaikkiaan noin 4500 konserttia,
joista valtaosa sijoittui 1950-luvulle. Kvartetti saavutti aseman myös eräänlaisena
koko kansan johtavana viihdyttäjänä. Siellä missä tapahtui, siellä Kipparit
olivat eräänlainen välttämättömyys. He olivat Tarvan ”Aamukahvilla” –lähetyksissä
vakiovieras. He olivat mukana Miss Universum Armi Kuuselan juhlassa Helsingin
Pallokentällä 3.8.1952, jossa oli läsnä 40 000 henkeä. Markus-sedän
läksiäisjuhlassa Messuhallissa vuonna 1956 Kipparit lämmittivät yleisöä
velmuilemalla ”Putte-possun nimipäivillä” polvihousuissa kuin pikkupojat.
Nelikkoa kuultiin myös mm. Tauno Palon ja Vili Vesterisen 50-vuotispäivillä, Jori
Malmsténin 60-vuotisjuhlissa, useissa Elokuva-Aitan järjestämissä
Jussi-palkintojen jakojuhlissa, useissa radion Yhteispohjoismaisissa
vaihto-ohjelmissa, Suomen ensimmäisessä yleisölle suunnatussa
TV-lähetyksessä (1955) ja Suomen Yleisradion ensimmäisessä TV-lähetyksessä (1957)
sekä TV:n ensimmäisessä Suomi-Tallinna vaihto-ohjelmassa (1965). Kvartetti
oli myös pääministeri K.A. Fagerholmin erään-lainen hoviyhtye
valtioneuvoston juhlahuoneistossa, smolnassa.
1960-luvulla Kipparikvartetin esiintymiset vähenivät, sillä Kauko Käyhkön
siirtyminen television palvelukseen rajoitti entisestään kvartetin toimintaa.
Lisäksi Teijo Joutselalla oli vientiä Humppa-Veikkojen solistina ja Auvo
Nuotiolla oli johdettavanaan useita kuoroja mm. Helsingin NMKY:n Mieskuoro.
Eero Wäreellä oli taas oma yhtye ja laulukoulu, joka oli erityisen suosittu tulevien
iskelmälaulajien keskuudessa. Televiossa Kipparit esiintyivät 1960-luvulla
kuitenkin useaan otteeseen ja tekivät mm. viisiosaisen ”Kotikunnailta” -ohjelmasarjan,
jonka myötä matkattiin ”Italian ihanuuksiiin”, ”Hawaijin hietikoille”,
”Lännen kultalaan”, ”Etelä-Amerikan elämäntahtiin” ja ”Itämaiden ihmeisiin”.
Kipparikvartetti teki myös vierailuja muihin Pohjoismaihin. Scandinaviaan
tehty kiertue keväällä 1957 antoi selviä merkkejä menestymisen
mahdollisuuksista ja huipennus tapahtui pari vuotta myöhemmin Göteborgissa,
Lisebergin huvipuistossa, minne kvartetti oli kiinnitetty kahdeksi viikoksi. Esiintymiset tapahtuivat muiden
kansainvälisten taiteilijoiden joukossa huvipuiston suuressa Cabaret-hallissa
Malte Johnssonin orkesterin säestyksellä. George de Godzinsky oli sovittanut
Kippareille sekuntiaikatauluun perustuvan erikoisohjelmiston aina
sisääntulomusiikkeja myöten. Jo ensi-illan jälkeen oli yleisön ja lehdistön
suosio saavutettu. Göteborg Postenin nimimerkki Pl kirjoitti 3.8.1959: ”Nämä
neljä laulavaa herrasmiestä esiintyivät miellyttävästi ja osasivat asiansa,
aloittivat ripeällä ja hauskalla polkalla, uskaltautuivat sitten Ol’Man River
-lauluun. Vaarallista, sillä onhan toki vertailuja tehtävissä. Mutta basso -
Kauko Käyhkö - ei leikkynyt Robesonia, vaan oli oma itsensä. Hänen kolme
toveriaan antoivat hyvän taustan. Kisällilaulu tehtiin leikkisästi,
Miekkatanssi pääsi hyvin oikeuksiinsa. Sen jälkeen saimme näytteen oikeasta
italialaisesta laulajanilosta, kauniista soinnista ja huumorista, ja jalkojen
tömistelyllä saatiin ylimääräinen, amerikkalainen foxtrot. Nämä herrat
taitavat useita aloja...”. Nimimerkki
G.A. kirjoitti Ny Tid -lehdessä 3.8.1959: ”Nämä neljä tanakkaa poikaa
lauloivat kuin hyvä-ääniset urut, jokainen ääni pysyi hyvin muotoiltuna juuri
siinä missä sen pitikin, missä tempossa tahansa, herrojen kävellessä
ympäriinsä ja pilaillessa keskenään. Ennen muuta herätti ihailua tenori -
Auvo Nuotio - mikä sointi, mikä puhtaus! Basso - Kauko Käyhkö - onnistui
erinomaisesti Ol’Man Riverissä ja tätä numeroa seurasi tömistely ja pitkät
aplodit samoin kuin sitä seuraavia lauluja. Se oli hyvän ensi-illan juhlava
finaali.” Götebords Handels- och Sjöfartstidningin nimimerkki Armand
kirjoitti 3.8.1959: ”...Hatsaturjanin Miekkatanssin ja Ol’Man River -soolon
jälkeen kohosivat suosionosoitukset suorastaan myrskyisiksi. Kvartetilla on
erinomainen äänimateriaali ja vetävä laulutekniikka... Kun herrat vielä
saavat enemmän näyttämötottumusta ja harjoitusta laulunumeroidensa myynnissä,
on maailma heille varmasti avoinna.” Kaiken kuitenkin kruunasi maailmankuulun
tenorin, Joseph Hizlopin, ilmaantuminen erään illan jälkeen Kippareiden
pukuhuoneeseen ja puhkeaminen suosionosoituksiin ja ylistyssanoihin.
Vaikka Kipparikvartetti antoi viimeisen
virallisen oman konserttinsa Helsingissä syksyllä 1962, ei esiintymisille tullut
loppua kunnes vasta jäsentensä poismenon myötä. Kipparit esiintyivät yhdessä aina
1980-luvun alkuun asti, joskin esiintymiset olivat jo 1970-luvulla
satunnaisia ja useimmiten suuria yksityistilaisuuksia. Kauko Käyhkön jäädessä
Yleisradiosta eläkkeelle vuonna 1969 hän myös samalla luovutti
kvartettipaikkansa Ami Lovénille. Kesällä 1975 Kipparit esiintyivät
Linnanmäellä useaan otteeseen ja vuonna 1977 Kipparikvartetti palasi Käyhkön
ja Nuotion ideoimana studioon levyttämään albumillisen lauluja otsikolla ”Tässä
tullaan...”. Käyhkö oli jälleen
mukana toisessa bassossa ja toista tenoria lauloi nyt Kalevi
Vallineva, joka oli tullut pysyväksi jäseneksi Eero Wäreen kuoleman (1972)
jälkeen. LP-levy sisälsi tuttuja menestyskappaleita, kuten Tytön huivi ja Olipa se pölinätä pöntössä silloin uusina sovituksina, mutta
myös kaksi Kauko Käyhkön tekemää uutta laulua Eespäin ja Villen
merkkipäivä. Samaisena kesänä
Kipparit esiintyivät Lappeenrannan humppafestivaaleilla. MTV:lle tehty
ohjelma ”Tänä iltana Kipparit” (1978)
oli kvartetin viimeisiä suuria ponnistuksia ja viimeisin TV-esiintyminen. Viimeisin
suurimuotoinen yleisöesiintyminen oli kauppaneuvos Ruben Jaarin
75-vuotisjuhlat Finlandia-talossa, jossa oli 800 kutsuvierasta. Yhtyeen toiminta
loppui lopullisesti vasta Kauko Käyhkön kuoleman myötä. Silloin oli kaikille
selvää ettei Kipparikvartetti enää esiinny.
Kipparikvartetin
poikkeuksellinen suosion ja menestyksen salaisuus perustui useaan tekijään.
Ammattitaito on niistä tärkein. Olivathan yhtyeen jäsenet kaikki jo
perustamishetkellä 35-40 -vuotiaita musiikin ja laulun ammattilaisia, osa konsertoineita
laulajia, osa näyttelijöitä. Jokainen osasi laulaa suoraan paperista ja hallitsi
myös yhtä tai useampaa sointinta. Kippareiden alkuaikojen lauluiltojen ohjelmaan
kuuluikin tunti tanssia, jonka kvartetti soitti omin voimin lauluosuutensa
päätteeksi. Tämä kävi pian kuitenkin niin rankaksi, että siitä luovuttiin. Oikealla
ajoituksella oli myös tärkeä osuutensa suosioon. Kauko Käyhkö (1971, 85-86)
pohti asiaa Kipparikvartettia käsittelevässä kirjassaan Voi Veljet! Kipparikvartetti seuraavasti: ”Perussyy lienee ollut
se, että kvartetti ilmestyi kuvaan psykologisesti oikealla hetkellä.
Revyyteatterit olivat painuneet pimentoihin kovan verotuksen uhreina. Suomen
kansa suorastaan janosi jotain sellaista repäisevää ja reilua, mille saisi
nauraa joko punastumatta tai välittämättä vetikö ”punaisen viivansa” oikealle
vai vasemmalle. Niinpä juuri Kipparikvartetti tukevine kavereineen oli
eräänlainen purkaantuma tuohon viihdekaipuun sumaan. Sen laulu oli
voimalaulua, hempeän puolenkaan silti puuttumatta ohjelmasta. Eiväthän nuo
laulut mitään mullistavia olleet sävelmiensä eikä tekstiensäkään puolesta.
Niitten menestyksen ratkaisi laulujen iskeävä esittäminen sekä niihin
liittyvä liikehdinnän yhteispeli, joka toteutui vain Kipparikvartetin voimin.
Ehkä siinä oli liioittelua ja varmasti olikin, mutta siinä oli myöskin sen
hetken täydellistä laulamiseen paneutumista, joka purkautui piristävän
terveenä, ikää lisäävänä ruiskeena suoraan ihmisen turtuneisiin
huvihermoihin.” Voidaankin kiistatta sanoa, että Kipparikvartetti oli
ensimmäinen suomalainen yhtye, joka todellakin eli lavalla. Se oli kuin
neljän miehen koominen pienoisooppera, joka tehosi ja upposi täysillä koko kansaan.
Huumorilla oli tärkeä osansa. Jonkilaisena esikuvana voi nähdä ruotsalaisen
Povel Ramelin humoristisen yhtyeen, mutta vaikutteita on myös löydettävissä
mustista amerikkalaisista lauluyhtyeistä. Kippareiden hullunhauskat hetken
improvisaatiot ja trokaukset pitivät heidän esityksensä aina tuoreina ja ne
olivat täynnä yllätyksiä laulajille itselleenkin. Tietyissä numeroissa lavavelmuilu
ja -ryminä lähenteli jo typistetyn suomalaisen komppanian sulkeisharjoituksia,
kuten Peter von Bagh on osuvasti kärjistänyt. Yhtyeen viehätys perustui pitkälti
myös siihen, että sen jäsenet olivat tyyppeinä ja ääninäkin kaikki täysin
erilaisia, toisiaan täydentäviä. Jokainen oli oma vahva valloittava persoonansa
ja vetävä nimi jo yksinäänkin. Kipparikvartetissa he kuitenkin pääsivät
yhdistämään parhaat puolensa ja toivat laulamisen iloa poreilevan reippaan
yhteisesiintymisensä myötä aina unohtumattoman hyväntuulen tervehdyksensä.
Kirjat:
von Bagh, Peter & Hakasalo, Ilpo (1986). Iskelmän kultainen kirja.
Helsinki: Otava.
Franck, Anne-Marie (1992). Hymyillen. George de Godzinskyn elämä. Tammi.
Käyhkö, Kauko 1971. Voi veljet! Kipparikvartetti. Helsinki: Karisto.
Lehdet:
Kultaiset Vuodet 3/1990, 14-17. Leena Koski: "Teijo Joutsela, viimeinen
Kippari".
Kymen Sanomat 25.9.1999. Petrus (Mauno Miinalainen): "Kipparit".
Muu aineisto:
Auvo Nuotion Kipparikvartetti –leikekirja / Vesa Nuotion kokoelmat.
Peter von Baghin ohjaama tv-ohjelma: "Lähikuvassa Kipparikvartetti". YLE
1985.
Tero Halvorsenin ja Vesa Nuotion tekemä Teijo Joutselan haastattelu 18.12.1996.
Haastattelunauhat ja muu aineisto / Tero Halvorsenin kotiarkisto.