Jaakko Jahnukainen oli ”Norssin” eli Helsingin normaalilyseon klassillisen, latinaa lukeneen linjan kasvatti. Hän innostui jazzista ja rumpujensoitosta jo koulupoikana ja pääsi tutustumaan samanhenkisiin koulu- ja armeijatovereihin. Hän luki kuvaruudussa maamme ensimmäiset televisiouutiset syksyllä 1959, mutta silloisen Suomen Television ohjelmapäällikkö Ville Zilliacus ei antanut hänen ”mallikkaasta” esiintymisestään huolimatta jatkaa, koska Jahnukaiseen oli jo silloin liikaa iskostunut jazzmiehen leima.
Jahnukainen muistetaan nykyisin parhaiten television alkuperäisestä Levyraadista, jonka puheenjohtajana hän toimi. Hän itse kertoi saaneensa ohjelmaidean istuessaan ongella kesällä 1961, mutta samantyyppisiä ohjelmia oli kyllä ollut ainakin Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Joka tapauksessa hän esitti idean heti lomansa jälkeen silloisen Tesvision ohjelmapäällikölle Karl Ehderille.
Levyraadin meikäläinen muoto osoittautui ulkomaisia vastineitansa pitkäikäisemmäksi. Vanha Levyraati oli missikilpailujen jälkeen (silloin 1960-luvulla kaksi- ja monissa osissa maatamme vain yksikanavaisen) television suosituimpia ohjelmia, josta tehtiin useita lehtijuttujakin ja mm. kotimaisen musiikin määrästä ulkomaiseen verrattuna käytiin kiivasta keskustelua yleisönosastoissa; ohjelman katsojaluvut olivat 60-luvun puolivälissä jopa neljänsadantuhannen luokkaa, mikä oli silloisissa oloissa aikamoinen saavutus. Ohjelma siirtyi Mainos-TV:n puolelle v. 1966. Sen vakinaisia jäseniä puheenjohtaja Jahnukaisen lisäksi olivat Jouko ”Jopi” Eräkare, Eeva Kaste (hänen jälkeensä Sirpa Kuoppamäki), Mauno Maunola ja Margareta ”Mimmu” Mutreich; vierailevia jäseniä olivat mm. Klaus Järvinen, Markku Veijalainen, Kari Kuuva ja Erkki Pälli.
Varsinkin Levyraadin ajalta on olemassa monta Jahnukaiseen liittyvää lehtijuttua. Tämä on haastattelupätkä: ”--- Ettekö anna oman mielimusiikkinne vaikuttaa levynvalintaanne?” Jahnukainen vastasi: ”Ihan totta, en! Pidän jazzista, mutta olen pitänyt kirjaa sen verran, että tiedän Levyraadissa soitetuista kappaleista olevan vain kaksi prosenttia jazzia.” — Prosenttiluku on jossakin muussa yhteydessä ollut seitsemän, mutta joka tapauksessa alle kymmenen.
Levyraadin lisäksi Jahnukainen toimitti ainakin Jazzstudio-ohjelmaa radiossa ja silloisessa Suomen Televisiossa M-Show’ta; omien sanojensa mukaan hän ei näissä ohjelmissa halunnut tuoda esille itseänsä, vaan ”pyrki kulissien takana vetelemään naruista”. Ko. ohjelmissaan hän haastatteli mm. kirjailija Mika Waltaria, pilapiirtäjä Kari Suomalaista ja arkkipiispa Martti Simojokea. Hän oli jonkin aikaa myös Iskelmä-lehden toimitussihteeri ennen Erkki Pälliä.
Jazzmies mainitsi itse omiksi suosikeikseen ainakin Max Roachin kvintetin ja Ella Fitzgeraldin. Häntä mainittiin jazzin ja sen myötä jopa yhdysvaltalaisen (”amerikkalaisen”) elämäntyylin lähettilääksi. Jahnukainen toi selvästi esille sen, ettei hän pitänyt 1960-luvun alkupuolen ja puolivälin tangokaudella esim. Veikko Tuomen edustamasta kansanomaisesta linjasta.
Jahnukainen vaikutti Lasse Mårtensonin säveltämän ja Sauvo Puhtilan (salanimellä Solja Tuuli) Voiko sen sanoa toisinkin –messun syntyvaiheisiin: Munkkiniemen vapaamielinen kirkkoherra Erkki Arhinmäki hyväksyi uskonnollisen herätyksen saaneen sodanaikaisen ystävänsä Jahnukaisen vihjeestä tuon aikanaan hyvinkin ”erilaisen”, jopa radikaalin messun.
Tämän esittelyn kirjoittajalle on Jahnukaisesta jäänyt julkisuudesta vaikutelma sanavalmiista, joskus pisteliäästäkin, mutta myös empatiaa osoittaneesta jazzmiehestä. Samaan kaksijakoisuuteen lämminsydämisyyden ja jopa loukkaavan terävyyden välillä viittaavat hänet tunteneetkin.
Jahnukainen johti omaa pientä Suomen Ilmoituskeskus –nimistä mainostoimistoaan. Hän harrasti jazzmusiikin lisäksi osakuntatoimintaa (ESO), ilmailua ja maanpuolustustyötä. Hän kuoli yllättäen sydänkohtaukseen 7. lokakuuta 1980 synnyinkaupungissaan Helsingissä.
