s. 23.4.1904

k. 11.7.1980

Frestadiuksen elokuvaosat:
http://www.elonet.fi/name/he2l2v/

Sota-ajan propagandalauluja
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=3&t=90&a=2703

Maarit Niiniluoto: Sota-ajan levyt, jotka unohtuivat uudelleenjulkaisuista
http://www.artiemusic.com/files/Molo_booklet.pdf

Olavi Paavolainen
R. W. Palmroth

Otto Einari Frestadius, taiteilijasukunimeltään Ketola, muistetaan parhaiten viime sotien ja hiukan myöhempienkin aikojen korpraali Möttösenä, ”etunimeltään Joona [joissakin lähteissä Joonas — JJM], syntymävuosi 1904”. Frestadius keksi itse tämän hahmon, joskin nimen antoi Propaganda-Aseveljet r.y:n R. W. Palmroth, ja hahmosta tuli hyvin suosittu: Einari Ketola esiintyi sotasairaaloita ja rintamaa myöten tiheään sota-aikana, joskus jopa neljä tai viisi kertaa päivässä. Levytyksiä hänelle kertyi sota-ajalta vain yhden levyn (Odeon A 228613) verran kesäkuulta 1942: toisella puolen Möttönen monnina ja toisella puolen Möttönen komennuksella, joissa kummassakin oli hänen oma tekstinsä.

Korpraali Möttösen hahmo nousi asemiesilloista tähdeksi joulukuussa 1942 ensi-iltansa saaneeseen Ossi Elstelän (oik. Oskar Nikolai Elstelä, ent. Elmstedt) ohjaamaan ja pääosanesittäjän itse käsikirjoittamaan ”Niin se on, poijaat!” -elokuvaan, joka oli saanut nimensä Möttösen vakiorepliikistä, jolla hän yleensä esiintymisensä aloitti. Elokuvassa esiintyivät myös Siiri Angerkosken näyttelemä Möttöskä (rouva Sorja Möttönen) sekä kolme sotaintoista pikkupoikaa Into, Taisto ja Voitto (esittäjinä I. Hämäläinen, Jorma Limmonen ja mahdollisesti T. Tomminen). Maarit Niiniluoto pitää kulttuurilajien vastakkainasettelun ja toisaalta sen sodanaikaisen lientymisen kannalta merkittävänä Möttös-elokuvan kohtausta, jossa teennäinen taiderunoilija-lausuja Voitto Päivänkilo alkaa sotasairaalassa hävetä omaa, elämälle vierasta korkeakulttuuriaan ja tahtoo mukaan sotaan ”rehellisten jermujen” rinnalle.

Jalkasen ja Kurkelan kirjan mukaan ”Vetelän” — VTL eli Valtion tiedoituslaitos — tohtorit ja maisterit pitivät viimeisenä alaisuudessaan toimineen ”suunpieksijän” eli juuri Frestadiuksen Möttös-hahmon puujalkavitsejä ”sotapropagandan kaikkein räikeimpänä ja samalla heikoimpana lajina”. Onkin myönnettävä Möttösen olleen kansan- tai paremminkin rahvaanomainen, mutta saman- tai vastaavanlaisia hahmoja oli hengennostattajina muissakin toiseen maailmansotaan osallistuneissa maissa

Sodan jälkeen Frestadius-Ketola oli lähdössä yksityiselle esiintymiskiertueelle ja poikkesi sitä ennen Pallea tapaamassa. Tuolloin, talvella 1945, sovittiin myös, että koomikko-näyttelijä liittyisi palattuaan Iloisen Teatterin eli myöhemmän Punaisen Myllyn näyttelijävoimiin, kuten tapahtuikin.

Einari Ketola esiintyi monessa elokuvassa sivuosassa, usein konnana; näistä muistettaneen ainakin muutamat 1950-luvun Pekka ja Pätkä –filmit sekä Aika hyvä ihmiseksi vuodelta 1977. Hän levytti v. 1954 Usko Kempin Meidän talon jenkan Levytukun Triola-merkille sekä vielä v. 1972 ja 1974 muutamia lauluja. Yhteensä hänelle kertyi 15 levytystä.

Sota-ajan ikäväntorjunta- ja viihdytystoiminta löivät Frestadiukseen rauhanajan Suomessa jopa ”fasistin” leiman. Möttös-hahmon esiintymiset veteraaneille jatkuivat vielä valvontakomission aikana 1944—1947, mutta laatuteatterien, kuten Kansallisteatterin, rooleja hän ei enää saanut. (Esim. Lapatossua esittänyt Aku Korhonen pystyi pelastautumaan Kansallisteatteriin.) Jotkut moittivat viihdyttäjiä jopa syyllisiksi Kannaksen läpimurtoon. Tämä kaikki vaikutti Einari Frestadiukseen niin, että hänestä tuli 1960- ja 1970-luvulla sulkeutunut ja hiljainen. Hänet haudattiin v. 1980 veteraaneilta kerätyin varoin.

Kirjailija Reino Hirviseppä eli nimimerkki Palle, sodanaikainen propagandakapteeni, on tallentanut Möttös-nimen syntyhistorian:

Luonani oli juuri muuan alaiseni sotilasvirkamies — Ossi Elstelä muistaakseni —, jolle olin malliksi täyttänyt yhden tuollaisen [komennus]kortin ja pannut siihen vinkkelitossun talteenottajaksi nimen ”sotamies Möttönen”. Silloin saapui toimistoon Einari Ketola, joka oli lähdössä sinne jonnekin sotapoikia huvittamaan ja henkeä täynnä kuin Turusen pyssy. Hän kyseli minulta neuvoa oman tehtävänsä suhteen ---, jolloin ehdotin, että hän esiintyisi itse yhtenä ”rintamajermuna” ja käyttäisi jotain kansanomaista, tekaistua nimeä.

”Mikäs minä nyt sitten vielä olisin”, kysyi Einari, ”kun minun oikea nimeni on Frestadius ja kaikki tuntevat minut Ketolana?”

Katseeni osui pöydälläni olevaan isokokoiseen lappuun, ja tokaisin:

”Tuossa on sinulle hyvä nimi. Nimitän sinut alokas Möttöseksi Suomen armeijaan, ja jos menestyt, voit myöhemmin kohota sotamieheksi, jopa peräti korpraaliksi. Kolme nimeä minulla on itsellänikin — aina tilanteen mukaan — joten kai se sopii sinullekin. Onko selvä?” ”Selvä on, herra kapteeni”, karjaisi Ketola ja iski yhteen lapikkaidensa kantapäät. ”Alokas Möttönen ilmoittautuu rintamapalvelukseen tällä päivämäärällä ja palaa joko korpraalina tai ei sitten ollenkaan.” (Tämän ”lausuntonsa” kuuluu Möttönen myöhemmin muuttaneen seuraavaan muotoon: ”Uskon lujasti kuolevani sodan päätyttyä, mutta jos Möttönen rauhan tultua kuolisikin, niin Ketola toki kumminkin jää!”)

Koomikko-kupletisti kertoi itse — lainaus edelleenkin Reino Hirvisepältä — seuraavaan tapaan siitä, kuinka hänen oli suorastaan pakko ruveta yhtäkkiä näytelmäkirjailijaksi:

Ensimmäisen näytelmäkappaleeni minä kirjoitin Lappeenrannassa, ja se kävi sillä tavalla, että kun sain sikäläisessä teatterissa erään osan esitettäväkseni, en pitänyt siitä osasta niin alkuunkaan. Tulinkin tokaisseeksi teatterinjohtajalle — minulla kun nuo leukaperät ovat eri paria — että tuo on sen laatuinen osa, jopa koko näytöskappale, että semmoisen näpertää kasaan ukko kuin ukko. Silloin sanoi se johtaja, että olepa hyvä ja näperrä! Selitin, että kah, kun ei ole kirjoituskonetta — kuka sitä nyt lyijyspännällä näytöskappaletta! Mutta johtajapa kantoikin nokkani eteen teatterin ainokaisen masiinan, ja mikäs siinä auttoi muu kuin ruveta rustaamaan. Niin syntyi sitten näytelmä, jolle pantiin toivorikas nimi ”Miljoonapaukku”. Ja täten tuli minusta näytelmäkirjailija — öhöm virkani puolesta!

Hirviseppä, Reino [= R. W. Palmroth] 1969. Hupilaulun taitajia. WSOY. Porvoo. S. 121—124.

Jalkanen, Pekka — Kurkela, Vesa 2003. Suomen musiikin historia: Populaarimusiikki. WSOY. Porvoo. S. 320, 322, 342 ja 387—388.

Niiniluoto, Maarit 1995. On elon retki näin eli miten viihteestä tuli sodan voittaja. Viihdytyskiertueita, kotirintaman kulttuuria ja Saksan-suhteita vuosina 1939—45. Kirjayhtymä. 2. painos. Hämeenlinna. S. 49, 75, 95, 120, 121, 178, 180 ja 188.

Suomen kansallisfilmografia 3: 1942—1947. Edita & Suomen elokuva-arkisto. Helsinki 2002.

Warsell, Sakari 2002. Georg Malmstén — Suomen iskelmäkuningas. WSOY. Juva.

Tämän esittelyn kirjoittaja kiittää populaarikulttuurin historioitsija Maarit Niiniluotoa lisätiedoista ja kommenteista (heinäkuu 2007).