Hassisen kone. Sielun veljet. Sooloura. Useita hittejä. Teatteri-, elokuva- ja televisiomusiikkia. Jokunen näyttelijänroolikin. Juha Vainio -palkinto vuonna 2003. Paljon omaleimaista, monipuolista musiikkia ja hienoja tekstejä. Ismo Alangolla riittää meriittejä.
Vuonna 1960 syntynyt
Ismo Alanko on noussut pitkän uransa kuluessa yhdeksi suomalaisen rockin kiistattomista suuruuksista, joka on osoittanut merkittävyytensä niin sanoittajana kuin säveltäjänäkin. Hän kohosi maineeseen
Hassisen kone -yhtyeessä (ks.
oma artikkeli), joka hajosi vuonna 1982. Sen jälkeen oli vuorossa
Sielun veljet (ks.
oma artikkeli), joka lopetti toimintansa 1990-luvun alussa. Tämän jälkeen Alanko on ollut soolouralla. Hänen kokoonpanoillaan on kyllä ollut useita bändinomaisia nimiä (Vapaat soittajat, Tuonelan lukio, Säätiö), mutta koska Alanko on ollut niin leimallisesti orkestereiden johtaja ja vastannut yksin sekä sävellyksistä että sanoituksista, hänen voidaan katsoa toimineen ikään kuin sooloartistina.
Sooloartisti Alanko debytoi albumilla
Kun Suomi putos puusta (1990), joka oli Helsingin juhlaviikkojen tilaustyö. Sen ilmestyessä Sielun veljet oli vielä periaatteessa koossa, joskin yhtyeen aktiivisuus oli jo kääntynyt laskuun. Albumi tarjosi moni-ilmeisen, joskin pääsääntöisesti kylmän kuvan modernisoituneesta Suomesta, joka ei kuitenkaan ole päässyt eroon metsäläisyydestään, vaikka pyrkimys siihen on ollut kova. Kuten Alanko asian kiteytti:
"toinen jalka navetassa, toinen tenniskentällä / toinen käsi utareella, toinen kaukosäätimellä."Kun Suomi putos puusta oli korkeatasoinen pelinavaus, ja erityisesti sen nimikappale on jäänyt vahvasti elämään. Musiikillisesti albumi laajensi jälleen kerran Alangon taiteilijakuvaa: rockista oli useissa biiseissä luovuttu, ja sävelmaailma oli akustisempi, riisutumpi, hetkittäin jopa täysin a cappella. Alanko aloitti muusikontaipaleensa sellistinä, mutta hän luopui klassisen musiikin soittamisesta, koska koki että siinä vaadittiin liikaa harjoittelua. Hänen soolouransa on kuitenkin tehnyt tiettäväksi, että klassiset vaikutteet ovat Alangossa syvällä.
Vuonna 1993 ilmestynyt levy
Jäätyneitä lauluja oli täydellinen vastakohta edeltäjälleen: Ismo Alanko oli löytänyt rytmikoneet ja muun modernin teknologian. Se herätti vannoutuneimpien rockfanien mielessä myös närää, mutta esimerkiksi kappale
Extaasiin osoittautui silti suureksi hitiksi. Ismo kiersi albumin ilmestymisen jälkeen Suomea
Tuonelan lukio -nimisen kokoonpanonsa kanssa, ja siihen kuului muiden muassa
Izmo Heikkilä,
Raptori-yhtyeessä maineeseen noussut artisti.
Vuonna 1995 oli vuorossa
Taiteilijaelämää. Se oli toisaalta paluuta rock-ilmaisun pariin, toisaalta matkaa jonnekin aivan muualle. Mukana oli kabareesävyjä, vaikutteita teatterimusiikista ja jopa jokunen klassinen häivähdys. Tässä vaiheessa alkoi jo näyttää siltä, että kitaristi-tuottaja
Riku Mattilasta muodostuisi merkittävä aisapari sooloartistiksi ryhtyneelle Alangolle.
Taiteilijaelämää ja erityisesti taiteilijakliseitä ironisoiva nimikappale oli suuri hitti. Seuraavana vuonna ilmestyi huomattavasti vapaamuotoisempi, osin improvisaatiopohjalta synnytetty albumi
Irti!Sitten Alanko perusti
Säätiö-kokoonpanonsa, jonka kaksi ensimmäistä albumia olivat
Pulu (1998) ja
Sisäinen solarium (2000). Säätiössä oli mukana ilmiselviä kansanmusiikkivaikutteita, ja haitaristi
Kimmo Pohjonen oli erityisen näyttävästi esillä. Musiikki oli usein akustisvoittoista, mutta selvää rockpoljentoakaan ei hylätty. Alanko kokeili monenlaisia instrumentaatioita, sovitusratkaisuja ja sävellysideoita. Mukana oli selvästi myös progressiivisesta rockista otettuja aineksia, ja Alanko herätti huomiota omintakeisella harmoniakäsityksellään sekä taipumuksellaan suosia kromaattisia sävelkulkuja.
Vuonna 2002 ilmestyi Alangon soolouran ehdottomiin huippuhetkiin kuuluva kunnianhimoinen
Hallanvaara-albumi. Se oli sikäli erikoinen tapaus, että Alanko pyysi kappaleilleen eri sovittajia, joiden näkemykset nivoutuvat kuitenkin levyllä hienosti yhteen. Kunnianhimoinen biisintekijä oli jälleen kerran osoittanut kykenevänsä toteuttamaan itseään hieman uudella tavalla.
Hallanvaaran jälkeen Alangolta ovat ilmestyneet albumit
Minä ja pojat (2004) ja
Ruuhkainen taivas (2006), joista jälkimmäinen jäi kaiketi myös Ismo Alanko Säätiö -kokoonpanon viimeiseksi julkaisuksi. Molemmat ovat selvästi
Hallanvaaraa suoraviivaisempia kokonaisuuksia, mikä kertoo Alangon suuresta rakkaudesta kursailematonta rock-ilmaisua kohtaan.
Alangon soolouraa on leimannut haluttomuus pysyä paikoillaan ja suoranainen vastenmielisyys taaksepäin katselemista kohtaan. Hän on tehnyt urallaan paljon hittejä, mutta hän ei ole useinkaan tehnyt konserteistaan varsinaisia hittikavalkadeja, vaikka se olisi mahdollista. Hassisen koneen ja Sielun veljien kappaleita on soitettu silloin tällöin, mutta niitä on poimittu ohjelmistoon säästäväisesti. Erityisesti suurimpia hittejä, Hassisen koneen
Rappiolla-kappaletta ja Sielun veljien
Peltirumpua, on soitettu säästeliäästi.
Ismo Alangon asema yhtenä suomalaisen rockin merkittävimmistä tekijöistä on kiistaton. Hän on saavuttanut eri kokoonpanoillaan 16 kultalevyä ja kahdeksan platinalevyä, Juha Vainion rahaston palkinnon 2003, kaksi Emma-patsasta Vuoden miessolistina (1998 ja 2002) ja vielä Erikois-Emman 1999. Hän on myös säveltänyt musiikkia muutamaan elokuvaan, teatteriin ja televisiosarjaan.
