BIOGRAFIATWIKITEEMATVIDEOTUUTISETPALKINNOTINFOYHTEYSTIEDOT
HAKU
Kokoonpanon tiedot

Dingo


Teksti Tero Valkonen
Perustiedot
Tärkeät päivämäärät
Perustettu1983
Lakkautettu1986
Perustettu uudelleen1993
Linkit
Yhtyejäsenet
Neumann (Pertti Nieminen, laulu)
Jonttu (Jouni Virta, kitara)
Pepe (Pepe Laaksonen, basso)
Pete (Pete Nuotio, koskettimet)
Keijo Q (Juha Seittonen, rummut)

yllä mainitun klassisen kokoonpanon lisäksi myös mm.:

Eve (Jarkko Eve, basso)
Erik Valkama (kitara)
Jukka Mänty-Sorvari (rummut)
Pave Maijanen (koskettimet)
Biografia
Mitä tulee fanihysteriaan ja särkyneisiin sydämiin, niin suomalaisessa rockmusiikissa ei ole nähty Dingon voittanutta. Yhtyeen kultakautta kesti vain reilun vuoden, mutta se ehti rikkoa sinä aikana osapuilleen kaikki kuviteltavissa olevat ennätykset. Ja osan mahdottomiksikin mielletyistä.

Dingon tarina alkoi tavallaan jo vuonna 1981, kun Pertti "Neumann" Nieminen, Pertti "Pepe" Laaksonen ja Jari-Pekka "Jippo" Laaksonen soittivat Mac-yhtyeessä. Neumann oli basson varressa, ja mielenkiintoista kyllä, hänen edeltäjänsä siinä pestissä oli ollut Jarkko Eve, josta tuli sittemmin myös Dingon basisti. Macista ei tullut merkittävää yhtyettä, mutta se pääsi kuitenkin mm. Kauko Röyhkän lämppäriksi.

Vuonna 1983 kuvioihin tulivat mukaan myös rumpali Juha "Keijo Q" Seittonen ja kitaristi Jouni "Jonttu" Virta. He perustivat Neumannin kanssa kokoonpanon, jonka ensimmäinen nimi oli Sous-Pierre. Neumann kuitenkin keksi ryhmälleen myöhemmin paljon paremman nimen Dingo, ja tarinan mukaan inspiraatio iski R-kioskilla, kun tuleva suomalaisen rockin suurnimi selaili Smash Hits -lehteä.

Dingon tarina alkoi edetä syyskuussa 1983, kun Finnlevy saapui kykyjenmetsästyskiertueellaan Poriin. Dingo toi levy-yhtiön kuultavaksi demonauhan, joka sisälsi kappaleet Hölmöläisten laiva, Nimeni on Dingo, Tiikeri, Aino ja Kuumat kuninkaat. Näistä vain Aino päätyi myöhemmin orkesterin ensilevylle.

Tammikuussa 1984 pyörät alkoivat pyöriä toden teolla, ja Dingo tapasi Helsingissä tuottaja Pave Maijasen, joka vastasi Dingon kaikkien 1980-luvun albumien tuotannosta ja oli erittäin merkittävä tekijä myös kappaleiden sovituspuolella. Tammikuussa tapahtui myös Dingon ensimmäinen julkinen maineteko, sillä se voitti Sinä ja minä -kappaleella MTV:n Levyraadin, joka oli tuohon aikaan tärkeä musiikin promootiokanava. Orkesterista alettiin kohista käytännössä saman tien. Maaliskuussa 1984 Dingo teki ensimmäisen "ikimuistoisen" keikkansa Evijärvellä.

Dingon debyyttialbumi Nimeni on Dingo ilmestyi huhtikuussa 1984, ja suosio nousi jo saman vuoden kuluessa käsittämättömiin mittoihin. Tässä vaiheessa yhtyeen kokoonpanon muodostivat Neumann (laulu), Pete (koskettimet), Jonttu (kitara), Eve (basso) ja Keijo Q (rummut). Eve erosi kuitenkin porukasta pian esikoislevyn ilmestymisen jälkeen, ja hänen tilalleen tuli Pepe Laaksonen. Näin muodostui Dingon klassisin kokoonpano. Esikoisalbumin menestyssinglejä olivat muiden muassa Levoton Tuhkimo, Aino, Pistoolisankari ja Jokainen aamu. Albumia on tällä hetkellä myyty noin 109 000 kappaletta.

Marraskuussa 1984 ilmestyi Dingon seuraavaa albumia enteilevä maksisingle Autiotalo / Nimeni on Dingo. Autiotalosta tuli nopeasti valtava hitti, ja se on kaiketi Dingon kaikkien aikojen menestynein kappale, vaikka esimerkiksi biisin tekijä Neumann on itse ihmetellyt sen suosiota. Hän olisi pitänyt paljon johdonmukaisempana sitä, että Dingon menestynein kappale olisi ollut vaikkapa Sinä ja minä. Autiotalo herätti hysterian ja valtaisan suosion lisäksi myös pilkkaa, sillä kertosäkeen riimiparia "taloon autioon" / "aivovaurioon" pidettiin perin epäonnistuneena.

Maaliskuussa 1985 ilmestyi sitten Dingon toinen albumi Kerjäläisten valtakunta, joka nosti yhtyeen aivan uusiin sfääreihin. Levyä on tällä hetkellä myyty noin 190 000 kappaletta. Oikeastaan jokainen sen kappale oli hitti, ja biisilista on edelleen vakuuttava: Valkoiset tiikerit, Rio ohoi, Tuulen viemää, Nahkatakkinen tyttö, Autiotalo, Kerjäläisten valtakunta, Kirjoitan, Kulkuri ja Kaunotar, Valomerkki, Hämähäkkimies.

Kesä 1985 nosti Dingon sellaiselle suosion tasolle, jota ei mikään toinen yhtye ole Suomessa saavuttanut. Porissa jopa järjestettiin kiertoajeluita, joiden tarkoituksena oli esitellä Dingon jäsenten koteja, sentään vain ulkoapäin. Dingon suosiota pyrittiin myös selittämään mitä moninaisimmin tavoin, mutta viime kädessä kyse taisi sittenkin olla vain hyvistä popkappaleista, Dingoa edeltäneestä kuivasta kaudesta suomalaisessa rockissa ja siitä, että Neumannin tekstit olivat todella avoimen tunteellisia, romanttisia. Hänen merimiestaustansa lisäsi yhtyeeseen liittyvää mystiikkaa, ja ajankohtaan nähden hurjanpuoleinen pukeutuminen sekä ihastutti että provosoi ihmisiä. Jokaisella oli Dingosta mielipide. Muut suomalaiset bändit ovat todenneet näistä ajoista, että Dingon suosio ei suinkaan syönyt heidän menekkiään vaan pikemminkin lisäsi sitä: Dingo-ilmiö oli hyväksi koko suomalaiselle rockille.

Mutta koska Dingo rikkoi toisella levyllään kaikki mahdolliset ennätykset ja muuttui rokkibändistä ilmiöksi, oli tavallaan selvää, että ilmiön oli loputtava varsin pian. Ja ilmiön myötä myös itse yhtye alkoi rakoilla. Huhtikuussa 1986 ilmestyi Dingon kolmas albumi Pyhä klaani, joka ei sisällä enää merkittäviä Dingo-hittejä ja joka osoitti selvästi, että yhtyeen kultakausi oli ainakin hetkellisesti takanapäin. Pyhä klaani julistettiin varsin yleisesti flopiksi, mutta se on varmasti suomalaisen rockhistorian menestynein floppi: sitä myytiin sentään 77 000 kappaletta.

Dingo hajosi lokakuussa 1986. Uutinen ei varsinaisesti ollut yllätys, mutta monelle fanille se oli kuitenkin suuri järkytys. Ja Dingo oli edelleen niin suuri ilmiö, että bändin hajoamisesta kerrottiin myös televisiossa puoli yhdeksän pääuutislähetyksessä, mikä oli 1980-luvun Suomessa aikamoinen juttu.

Dingon tarina ei loppunut vielä siihen. Keväällä 1993 ilmestyi kokoelma-albumi Tuhkimotarina, ja yhtye teki saman vuoden kesällä noin 40 keikkaa. Syksyllä ilmestyi single Perjantai, joka oli pitkän tauon jälkeen yllättävän hyvä popkappale. Huhtikuussa 1994 ilmestynyt neljäs albumi Via Finlandia ei kuitenkaan menestynyt läheskään niin hyvin kuin aiemmat levyt. Sillä soitti muutoin klassinen Dingo-kokoonpano, mutta koskettimissa oli Peten tilalla Pave Maijanen.

Dingo on sen jälkeen ollut kasassa vaihtelevin kokoonpanoin ja vaihtelevalla menestyksellä. Alkuperäisbasisti Eve palasi ruotuun vuonna 2002, ja vuonna 2005 ilmestyi ryhmän toistaiseksi viimeisin levy Purppuraa. Se on Dingo-albumiksi sikäli mielenkiintoinen, että sen kannessa ei ole kuvaa koko yhtyeestä vaan ainoastaan Neumannista ja Evestä.

Dingo, yksi suomalaisen rockhistorian suurimmista nimistä, oli siis vuosina 1984-1986 jotain sellaista, mitä meikäläisessä rokkikulttuurissa ei ole nähty sitä ennen eikä sen jälkeen. Dingoa tullaan muistamaan sen ansiosta hyvällä vielä pitkään.
Valikoitu diskografia
Albumit:

Nimeni on Dingo (Finnlevy, 1984)
Kerjäläisten valtakunta (Finnlevy, 1985)
Pyhä klaani (Bang trax, 1986)
Via Finlandia (Warner, 1994)
Purppuraa (Edel, 2005)
Kannatusjäsenet GramexELVISMusiikkikustantajatMuusikkojen liittoTeostoMusiikkituottajat Toteutus Nemesys Oy