Joensuulainen
Neljä Ruusua pitää tällä hetkellä taukoa, jota saattaa kestää maailman tappiin. Orkesteri on kuitenkin tehnyt urallaan niin ison läjän hittejä, että se pysyy suomalaisen rockin historiassa. Yritystä oli yhdessä vaiheessa myös kansainvälisen rockhistorian tekemiseen, mutta se ei onnistunut.
Aloitetaan itsestäänselvyyksistä: Neljä Ruusua -yhtyeen laulaja
Ilkka Alanko on
Hassisen koneesta ja
Sielun veljistä tunnetun
Ismo Alangon pikkuveli. Veljekset ovat esiintyneet samalla lavalla sekä hyvässä sovussa että lievän kiistan tunnelmissa, ja he ovat antaneet haastatteluissa ymmärtää, etteivät he erityisemmin pidä siitä, kun heitä pyydetään kommentoimaan toistensa musiikkia.
Neljä Ruusua perustettiin vuonna 1982, jolloin sen jäsenet olivat vasta teinejä, 12- tai 13-vuotiaita. Kokoonpanon nimi oli tosin tuolloin
Talouskukkaro, ja siinä oli viideskin jäsen, kosketinsoittaja. Muut neljä eli laulaja Ilkka Alanko, kitaristi
Petteri "Kode" Koistinen, basisti
Jari "Lade" Laakkonen ja rumpali
Kari "Kämy" Kämäräinen jatkoivat toimintaansa kosketinsoittajan poistuttua ja ottivat Neljä Ruusua -nimen vuonna 1985. Talouskukkaron suurimmaksi meriitiksi jäi neljäs sija rockin SM-kisoissa vuonna 1983.
Neljän Ruusun esikoislevy
Neljä Ruusua ilmestyi vuonna 1987, ja saman vuoden kuluessa ehti tulla myös toinen albumi
Kasvukipuja. Yhtye ei ollut tässä vaiheessa vielä lähellekään valmista, mutta tuskin teinipojilta olisi voinut muuta odottaakaan. Vaikka yhtye tuli myöhemmin tunnetuksi nimenomaan tarttuvien popkappaleiden ansiosta, alkuaikojen tuotannossa kuului jopa selviä progevaikutteita. Ilkka Alankoa olikin yhdessä vaiheessa kutsuttu Pohjois-Karjalan nuorimmaksi progemieheksi.
Vuonna 1989 ilmestyi kolmas albumi
Hyvää päivää, jossa alkoi näkyä merkkejä siitä suunnasta, johon yhtye myöhemmin erikoistui. Vuonna 1990 ilmestynyt
Hyvää yötä Bangkok vain vahvisti tätä vaikutelmaa, ja levyltä löytyi myös yhtyeen ensimmäinen iso hitti
Sukellus. Se oli sikäli mielenkiintoinen, että siinä lauloi myös
Dingo-yhtyeen
Neumann.
Neljä Ruusua teki läpimurtonsa vuonna 1992 albumilla
Haloo, ja suurmenestyksen suurin siivittäjä oli jättihitti
Juppihippipunkkari.
Haloo-albumilla orkesteri löysi myös reseptinsä ytimen. Siinä on yksi osa
U2-vaikutteita, selvästi enemmän
Depeche Moden ja
Pet Shop Boysin kaltaisilta konekokoonpanoilta lainattuja aineksia sekä suuressa määrin suomalaisen rockin traditiota. 1990-luvun alussa käytiin keskustelua siitä, oliko "koneilla" tehty rock aitoa vai ei, ja sikäli kuin Neljä Ruusua otti tähän keskusteluun osaa, se meni arastelematta sekvenssereiden ja muiden vempainten puolelle.
Vuonna 1993 ilmestyi albumi
Pop-uskonto, joka oli myös suuri menestys. Koneet olivat siinä vielä enemmän pinnassa ja yhtye korosti pop-ilmettään rockvaikutteiden kustannuksella; levyn nimikin viittasi nimenomaan poppiin eikä rokkiin.
Kahden menestysalbumin jälkeen orkesterilla oli eräänlaisen kriisin paikka. Se koki saavuttaneensa kaiken, minkä rock-yhtye voi Suomessa saavuttaa, ja se halusi katsoa, riittäisivätkö rahkeet vielä sitäkin suurempaan. Niin syntyi 4R-projekti, yritys valloittaa kansainvälisiä markkinoita englanninkielisellä musiikilla. Vuonna 1996 ilmestyi ensimmäinen 4R-levy
Mood, joka oli kohtalainen menestys Suomessa. Kansainvälisillä markkinoilla se ei tehnyt käytännössä minkäänlaista vaikutusta. Suomalainen lehdistö otti projektin vastaan ilahtuneesti, huvittuneesti, kyynisesti ja odottaen. Eräässä arvostelussa todettiin matemaattisesti: 4R < U2. Epäilemättä se oli totta, mutta yhtye olisi ansainnut yrityksestään enemmän kiitosta kuin se sai.
4R-projekti jatkui vuonna 1998 albumilla
Not for Sale, joka menestyi huonosti. Lehdistössä naljailtiinkin, että albumille oli annettu osuva nimi, koska se ei todellakaan myynyt. Platinamyynnistä 5000 myydyn albumin tasolle romahtanut orkesteri katsoi projektinsa epäonnistuneeksi ja alkoi valmistella seuraavaa suomenkielistä albumia. 4R jäi siis kunnianhimoiseksi kokeiluksi, josta ei seurannut oikein mitään. Yksi syy menestyksen puutteeseen oli varmasti jo kappalemateriaalissa: englannin kieli ei vain toiminut yhtä luontevasti kuin suomi, niin härmäläisiä Alanko, Koistinen ja muut olivat.
Suomenkieliseen materiaaliin palattuaan Neljä Ruusua teki vielä neljä albumia:
Uusi aalto, Valuva taivas, Karelia Express ja
Ensi-ilta. Ne kaikki sisälsivät selviä hittejä, ja yhtyeen asema suomalaisen rockin kentällä oli kiistaton. Vuonna 2007 alkoi kuitenkin käydä ilmeiseksi, että palo musiikin tekemiseen oli vähenemässä, ja orkesteri ilmoitti jäävänsä tauolle. Tauon pituutta ei määritelty, joten on täysin mahdollista, että Neljä Ruusua on käytännössä jo hajonnut. Mikäli näin on, bändi heitti viimeisen keikkansa Helsingin Virgin Oil -klubilla 17.8.2007.
Neljä Ruusua on mielenkiintoinen ilmiö. Se ei missään vaiheessa saanut rocktoimittajien varauksetonta suosiota, ja suurin syy tähän oli varmasti Ilkka Alangon sanoituspolitiikka, jota moitittiin usein suoranaisen korniksi. Alanko ei kiistänyt väitteitä missään vaiheessa vaan itse asiassa myönsi kirjoittavansa tietoisen kornia poplyriikkaa. Tämä ei kuitenkaan ollut hänen ainoa tyylinsä, vaan hän on myös kirjoittanut jossain määrin pohdiskelevampiakin sanoituksia, joista mainittakoon
Kuka näkee ja
Sun täytyy mennä.
Toiseksi Neljä Ruusua joutui uransa aikana taistelemaan myös tietynlaista puhdasoppisuutta vastaan: se alkoi siekailematta käyttää sekvenssereitä ja muuta modernia teknologiaa, joka oli perinteisesti yhdistetty discon puolella toimiviin artisteihin. Se, että Neljä Ruusua otti koneet niin suorasukaisesti käyttöön rockin puolella, osoitti eräänlaista siviilirohkeutta, mutta se johti etenkin 1990-luvulla myös aikamoiseen kritiikin aaltoon. Toisaalta nimenomaan koneiden käyttö johti suurimpaan kaupalliseen menestykseen.
Kitaristi Petteri Koistisen ja laulaja Ilkka Alangon sävellykset ovat pohjimmiltaan käyttöpoppia, joka ei varsinaisesti luo uusia uria. Mutta ne ovat parhaimmillaan erittäin hyvää käyttöpoppia, joka ansaitsee sekä kuulijoita että kiitokset.
Juppihippipunkkari,
Poplaulajan vapaapäivä, Sun täytyy mennä, Valuva taivas ja monet muut biisit ovat taitavasti tehtyä ja hienosti laulettua suomalaista käyttömusiikkia, vaikka sanoituksista ja erityisesti Ilkka Alangon kielikuvista oltaisiin mitä mieltä tahansa.
