Esko Könönen kuuluu hanuristina niihin suomalaisiin taiteilijoihin, jotka eivät saavuttaneet koskaan elinaikanaan sitä arvostusta, minkä he olisivat osaamisensa puolesta ansainneet.
Esko Könönen kuului oppi-isänsä
Viljo "Vili" Vesterisen tavoin niihin suomalaisiin mestarihanuristeihin, jotka ovat lähtöisin Karjalasta. Könönen suhtautui instrumenttiinsa heti alun alkaen vakavasti ja kunnianhimoisesti, mutta herkän luonteensa vuoksi hän olisi kaivannut pysyvämpää ja määrätietoisempaa tukea kypsyäkseen huipputason konserttihanuristiksi. Myös ajallisesti hän oli eräänlainen väliinputoaja, sillä hänen kohtalokseen tuli työskennellä juuri siinä vaiheessa, kun ulkomainen rock työntyi Suomeen syrjäyttäen perinteisen tanssimusiikin ja samalla myös harmonikan.
Synnynnäinen lahjakkuus heijastui Esko Könösen soitossa paitsi teknisenä taituruutena myös tulkinnallisena herkkyytenä, mutta samalla se hankaloitti hänen sopeutumistaan tavanomaisessa keikkatyöskentelyssä vaadittavaan säestysmuusikon rooliin. Onkin sanottu, että hän oli suorastaan liian hyvä työskentelemään tavallisena tanssimuusikkona suuren yleisön suosimien iskelmätähtien taustalla.
Esko Könösen taidoista kertoo jo se, että hän oli vasta 17-vuotias voittaessaan vuonna 1947ensimmäisen harmonikansoiton Suomen mestaruutensa. Seuraavana vuonna voittajaksi kruunattiin
Paul Norrback ja sen jälkeen
Paavo Tiusanen, mutta Könönen ei ollut vielä luopunut kokonaan taistosta vaan uusi aiemman saavutuksensa vuosina 1959 ja -60
Taito Vainion jälkeen ja ennen
Kalevi Nyqvistiä.
Esko Könösen yhtyeen laulusolistiksi tuli vuonna 1960 nuori
Oili Vainio, mikä lisäsi kokoonpanon vetovoimaa nuoremman yleisön keskuudessa.1960-luvulla Könönen järjesti tanssiaisten yhteydessä myös iskelmälaulukilpailuja, joista löytyi levytystehtäviin esimerkiksi
Anneli Sari.
Esko Könönen toimi keikkailun ohessa myös hanurinsoiton opettajana ja konsertoi mm. Saksassa, Neuvostoliitossa sekä Yhdysvalloissa. Vuonna 1965 hän sijoittui viidenneksi harmonikansoiton maailmanmestaruuskisoissa Helsingissä, mutta harmonikan suosio oli tässä vaiheessa jo alamaissa, mikä seikka vaikutti myös hänen urakehitykseensä. Könönen itse on sanonut olleensa mieltynyt eritoten ranskalaiseen musette-musiikkiin, mille ei löytynyt kuitenkaan hänen aikanaan kylliksi kuuntelijoita Suomessa.
Näin jälkeenpäin on todettava, että Esko Könönen ei saavuttanut eläessään yleisön keskuudessa oikeastaan missään vaiheessa sellaista asemaa ja mainetta, minkä hän olisi ansainnut alallaan taitojensa puolesta.
"Esko Könönen on maailman lahjakkaimpia ja suurimpia harmonikkataiteilijoita", luonnehti hänen soitto-oppilaisiinsa lukeutunut näyttelijä-kansanedustaja
Pekka Räty esikuvaansa takavuosina. "
Hän saa välitettyä niin ajatuksen kuin tunteenkin sormiensa kautta kuulijalleen." (Lahtihumu.fi 2008)
Sama asia on ilmaistu Iskelmän kultaisessa kirjassa näin:
"(Vili) Vesterisellä ei ollut monta oppilasta; heistä eniten hänen tyyliään omaksui 1983 kuollut Esko Könönen, joka Vilin lailla osasi kuulostella suuren yleisön sydämenlyöntejä."
