Eero Koivistoinen on yksi kansainvälisesti tunnetuimmista suomalaisista jazzmuusikoista - eikä vain soittajana vaan myös säveltäjänä, sovittajana, kapellimestarina ja opettajana.
Eero Koivistoinen on syntynyt Helsingissä, vaikka hänet liitetään yleensä Kymenlaakson tunnetusti rikkaaseen musiikkiperinteeseen. Hän muutti näet Kotkaan 11-vuotiaana, jolloin myös aloitti soittamisen isänsä ostamalla viululla. Nuoren muusikonalun ohjelmisto oli aluksi "sellaista helppoa kamarimusiikkia", mutta ennen pitkää hän kiinnostui merillä työskennelleen veljensä mukanaan tuomien äänilevyjen välityksellä jazzista.
Opiskellessaan Kotkan musiikkiopistossa Koivistoinen hankki itselleen 16-vuotiaana alttosaksofonin, koska se soveltui viulua paremmin jazzin soittamiseen. Pian hän herättikin esityksillään myönteistä huomiota alan paikallisissa harrastajapiireissä. Perheen siirryttyä sittemmin pääkaupunkiin nuorukainen kouluttautui Yleisradiossa television kamera-assistentiksi, jatkaen kuitenkin siinä sivussa soittamista lähinnä jameissa.
Näihin aikoihin Koivistoinen tutustui kahteen muuhun nuoreen muusikkoon, rumpali
Martti "Edvard" Vesalaan ja basisti
Pekka Sarmantoon, joiden kanssa hän perusti avatgardeen ja freejazziin suuntautuneen trion. Se teki tammikuussa 1967 historiallisen äänitteensä
Jappa Teekkareiden Jazzkerhon laskuun.
Suomen ensimmäinen Yrjö
Myöhemmin samana vuonna Koivistoinen nimettiin vuoden jazzmuusikoksi ja hänelle ojennettiin ensimmäinen Suomen Jazzliiton myöntämä Yrjö-patsas. Samalla hän jatkoi musiikinopiskelua Sibelius-Akatemiassa - saksofoninsoittoa
Eero Linnalan opastuksella ja säveltämistä
Aulis Sallisen johdolla - liittyen sitten uuteen
Blues Section –yhtyeeseen. Se yhdisteli esityksissään ennakkoluulottomasti elementtejä niin jazzista kuin rockistakin ja teki heti perustamisvuonnaan nimikkoalbumin, joka sai osakseen erinomaisen kritiikin ja josta julkaistiin liki kolme vuosikymmentä myöhemmin uusittu CD-painos.
Kun Blues Section hajosi kesällä 1968, Koivistoinen siirtyi
Jussi Raittisen siinä vaiheessa seitsenmiehiseen
The Boys-kokoonpanoon. Tässä muodostelmassa hän viihtyi vuoden verran kootakseen sitten oman kvartetin, jossa soittivat hänen lisäkseen pianisti
Pentti Hietanen, basisti
Ilkka Willman sekä rumpali
Reino Laine. Miehistö oli siksi taitava ja nimekäs, että Yleisradio nimesi sen edustamaan Suomea Montreuxin jazzfestivaaleille Sveitsiin.
Nelivaljakko voitti siellä yhtyesarjan saaden kutsun esiintyä myös Newportin jazzfestivaaleissa Yhdysvalloissa. Samana vuonna - 1969 - Koivistoinen pääsi kotimaassa esille ns. kirjallisella levytyksellään
Valtakunta, jonka pohjana olivat hänen 11 sävellystään mm.
Jarkko Laineen ja
Pentti Saarikosken runoihin
Vesa-Matti Loirin,
Eero Raittisen ja
Seija Simolan tulkitsemina. Säveltäjä itse toimi taltioinnissa orkesterinjohtajana ja soitti esityksissä saksofonin lisäksi pianoa sekä vibrafonia.
Albumista julkaistiin vuonna 1995 CD-versio lisättynä neljällä uudella esityksellä, joiden laulupuolesta vastasivat
Pepe Ahlqvist,
Maarit Hurmerinta ja
Sakari Kuosmanen.
Historiallinen Odysseys
Vuonna 1969 Koivistoiselta ilmestyi toinenkin äänitekokonaisuus: liki neljä vuosikymmentä myöhemmin CD:nä uudelleen ilmestynyt
Odysseys, jossa hän soitti kvintetti- ja sekstettikokoonpanolla. Lisäksi hän oli mukana Eero Raittisen ja
Kristianin yhteisessä kokoelmassa
Toinen puoli sekä Raittisen
Eeron Elpeellä, mikä kielii hänen laaja-alaisuudestaan muusikkona.
Vuonna 1970 Eero Koivistoiselle myönnettiin Uudenmaan läänin taidepalkinto ja uuden vuosikymmenen alkajaisiksi hän julkaisi uuden Music Society-ryhmänsä nimissä albumin
For Children. Sitä seurasi kaksi varsin erityyppistä omaa äänitettä: suomalaisen jazzin klassikoihin lukeutuva
The Original Sin sekä
Kirsi Kunnaksen lastenlorujen pohjalle rakentunut
Muusa ja Ruusa. Niiden jälkeen oli vuorossa taas uusi voitto, jälleen Eero Koivistoinen Music Societyn nimissä tehty
Wahoo!, mikä ilmestyi vuonna 2002 myös CD-muodossa. 1974 Koivistoisen sävellys
Älä mene pois (san. Hector, es. Carita Holmström) voitti YLEn kutsukilpailuna järjestämän Suomen euroviisukarsinnan.
Vaikka Koivistoinen oli tässä vaiheessa jo tukevasti pinnalla, hän jatkoi vielä 1970-luvulla opintojaan sekä Sibelius-Akatemiassa että Bostonin arvostetussa Berklee School of Musicissä. Myöhemmin hän on itsekin toiminut opettajana niin Akatemiassa kuin Helsingin Pop-Jazz-konservatoriossa sekä erilaisissa koulutustilaisuuksissa paitsi kotimaassa myös ulkomailla, aina Afrikassa saakka.
Tulkoon UMO
1970-luvun puolivälissä Koivistoinen oli myös mukana perustamassa
Uuden Musiikin Orkesteria eli
UMO:a, soittaen siinä yhtäjaksoisesti aina 1990-luvulle asti ja toimien sitten vuosina 1996-98 kokoonpanon taiteellisena johtajana. Hän on tehnyt UMO:n kanssa myös useampia levytyksiä, joista kannattaa huomioida aivan erityisesti säveltäjän omalla Pro Records-merkillä julkaistu
Ultima Thule vuodelta 1983. Se on konserttiversio Koivistoisen nelisen vuotta aikaisemmin Helsingin Kaupunginteatterille säveltämästä baletista
Äiti maa, mikä voitti tässä asussaan Euroopan yleisradiounionin EBU:n järjestämän sovituskilpailun.
Vuonna 1981 Eero Koivistoinen voitti sävellyksellään Kukonpesä suomalaisen musiikin edistämissäätiön (MIC) kilpailun big bandeille ja pari vuotta sen jälkeen hän tuotti New Yorkissa kanssa levyn
Picture In Three Colours, jolla esiintyivät myös mm. hänen amerikkalaiset kollegansa
Jack DeJonette,
Ron McClure ja
John Scofield. Samat miehet olivat mukana yhdeksän vuottaa myöhemmin, kun Koivistoinen taltioi Yhdysvalloissa albuminsa
Altered Things.
Siihen väliin mahtui kolme muuta äänitettä: UMO:n äänite Koivistoisen ja
Jukka Linkolan orginaalisävellyksistä vuodelta 1985 sekä laulupohjaiset
Kallista ja menee halvalla (1986) - solisteinaan Maarit Hurmerinta, Pepe Ahlqvist ja Sakari Kuosmanen - ja
Irina Milanin kanssa vuonna 1990 syntynyt
Pahan kukkia. Säveltäjä itse onkin todennut olevansa kiinnostunut instrumentaalimusiikin ohessa myös vokaaliteoksista, jotka ovat olleet vahvasti esillä varsinkin hänen tuoreimmassa tuotannossaan.
Afrikka innoittaa
Toinen Eero Koivistoisen innoituksen aihe on afrikkalainen folklore, johon hän mieltyi 1990-luvun lopussa äänittäessään senegalilaisen muusikkoryhmän kanssa levyn
Senegalese Drums. Hän onkin vieraillut kyseisessä maanosassa jo 14-15 kertaa paitsi soittamassa ja opiskelemassa myös pitämässä luentoja ja jazzworkshoppeja sekä tuottamassa äänitteitä. Vuonna 2003 hän esiintyi menestyksekkäästi Tukholman jazzfestivaaleissa senegalilaisrumpaleitten avustamana ja teki täällä laajaa huomiota herättäneen kiertueen Suomen Jazzliiton sponsoroimana.
Koivistoisen kiinnostus kansanperinteen hyödyntämisestä jazzissa ei ole rajoittunut yksinomaan Afrikan tuomisiin, sillä vuonna 2002 hän taltioi kvartetteineen albumin
UTU, minkä sisältö pohjaa vanhoihin tuttuihin suomalaissävelmiin. Samaa linjaa jatkoi seuraavana vuonna Suomalainen laulusolistinaan
Johanna Iivanainen, joka on äänessä myös viitisen vuotta myöhemmin ilmestyneellä levyllä
Lennosta kii!. Soittopuolesta vastasi tuolloin uuteen kuosiin pantu Eero Koivistoinen Music Society, joka oli saanut markkinoille edellisvuonna albuminsa
X-Ray - mukanaan mm. rap-artisti
Redrama.
Vuonna 2005 Koivistoinen yhdisti voimansa jazzin nuorempaa suomalaispolvea edustavan
The Five Corners Quintetin kanssa nostalgoivassa levytysprojektissa
Chasin’ The Jazz Gone By ja teki kiertueen Indonesiassa urkuri
Georgios Kontrafouriosin sekä rumpali
Jussi Lehtosen avustamana. Lisäksi hän on johtanut eri kokoonpanoja mm. Saksassa ja Unkarissa sekä pitänyt luento- ja opetustilaisuuksia monissa maissa. Loppuvuodesta 2009 on edessä taas uusi matka Afrikkaan...
Eero Koivistoisen musiikillisia kokeiluja ja kauas kotirannoilta ulottuvaa opetustyötä on edesauttanut hänen nauttimansa valtion 15-vuotinen taiteilija-apuraha. Hyvällä syyllä voidaankin yhtyä siihen mitä Helsingin Sanomien aiempi jazzkriitikko
Lauri Karvonen on todennut tästä taiteilijasta: "Koivistoinen on kolmessakymmenessä vuodessa koonnut itselleen pala palalta tyyliä, joka muotoutui jo ajat sitten. Sen jälkeen hän on itse asiassa vain hionut ja jalostanut sitä täydellisemmäksi ja täydellisemmäksi." (www.eerokoivistoinen.com).
Koivistoinen itse on todennut musiikistaan: "Käytän aina normaalia sointupohjaa, mutta sointujen tavanomaisimpia ja peräti puhkisoitettuja purkauksia vältän tietoisesti. Ehkä tästä syntyy sen verran uudenkuuloista musiikkia, että se toisia miellyttää, mutta jää toisille avautumatta." (Haavisto, Jukka 1991: Puuvillapelloilta kaskimaille, Otava, Helsinki)
Valkonen, Tero 2002:
Eero Koivistoinen - Karjalan kunnailta Afrikan kuumuuteen (Selvis 2/2002)
Westerberg, Hans 1977:
Suomalaiset jazzlevytykset 1932-1976 (Suomen Jazzliitto, Helsinki)
Haavisto, Jukka 1991:
Puuvillapelloilta kaskimaille (Otava, Helsinki)
