Ralf-Henrik "Dave" Lindholm on yksi ahkerimmista nykymuusikoistamme niin levytystensä kuin yleensäkin tuotantonsa suhteen. Lisäksi hän on vaihtanut tyyliä ja sen esille tuontia yhtä yllättävästi ja nopeasti kuin kameleontti väriä. Hän on lyhyesti ilmaistuna ilmiö sarallaan.
Helsingissä juuri kesäolympialaisten alla maaliskuussa 1952 syntyneen Ralf-Henrik Lindholmin ensimmäinen mielenkiinnon kohde rytmimusiikin saralla oli yllättävää kyllä jazz ja ennen muuta
Louis "Satchmo" Armstrong, kunnes hän kiinnostui lähinnä isoveljensä toimittaja
Carl-Erik "Calle" Lindholmin ansiosta bluesista sekä
Bob Dylanin lauluista. "Mä vain hoilasin mukana ja hakkasin roskispönttöö, ennen kuin Maggie’s Farm näytti suunnan", hän on muistellut (Esa Kuloniemi & Pekka Laine: "Kuusikielinen Suomi" - Suomi soi 2).
Ensikosketuksen tulevaan ammattiinsa Lindholm sai
Martti "Huuhaa" Innasen myymällä akustisella kitaralla ja sähkökitaraan hän siirtyi 17-vuotiaana. Bändikokemusta nuorukainen hankki vuonna 1969 perustamassaan
Ferris Wheel-nimisessä kokoonpanossa, jossa soittivat hänen lisäkseen urkuri-kitaristi
Heikki Hiekkala, basisti
Jaakko Itävaara, rumpali
Matti Saxelin ja loppuvaiheissa Itävaaran tilalla
Klaus Stolt.
Kun ilmeni, että maailmalla vaikutti jo toinen samanniminen yhtye, nelivaljakko supisti muodostelmansa nimen pelkäksi
Ferrisiksi. Suomalaisryhmä keikkaili aina Italiassa asti ja pääsi tekemään vuonna 1971 sinnikkään yrityksen jälkeen nimikkoalbumin Ferris, mikä jäikin sen ainoaksi tallenteeksi ennen ensemblen hajoamista. Joukon hajaannuttua Lindholm harjoitteli jonkin aikaa duona
Timo Kojon kanssa, jolloin syntyi myös hänen ensimmäinen suomenkielinen, vasta myöhemmin levylle kelpuutettu laulunsa
Minun nimi on nimessun.
Yli-innokas pupujussiLempinimellä Dave tunnettua Lindholmia pidettiin muusikkopiireissä oman kertomansa mukaan aluksi "vähän yli-innokkaana pupujussina", mutta hänen varhaisimpien levytystensä kitarasooloja on luonnehdittu silti nasevina ja "kappaletta palvelevina summauksina". Aika ei ollut kuitenkaan vielä kypsä hänen esiinmarssilleen itsenäisenä yrittäjänä, joten hän päätti hioa osaamistaan edelleen anglo-amerikkalaisten esikuviensa, ennen muuta
Marc Bolanin mukaan.
Itselleen taiteilijanimen
Great Pen Lee ottanut Lindholm uskaltautui talvella 1971-72 tarjoamaan englanninkielisiä sävellyksiään Love Recordsille käyttöön, mutta näitä aikaansaannoksia pidettiin liian vaikeasti omaksuttavina ja muutenkin sopimattomana Suomen oloihin. Tuolloin levy-yhtiössä työskennellyt basisti
Måns Groundstroem ehdotti sen vuoksi kappaleiden suomentamista ja lauluntekijän pseudonymille kotimaista vastinetta. Näin tulokkaasta tuli
Isokynä.
Lindholm äänitti ensimmäisen soololevynsä maalis-huhtikuussa 1972 studiomuusikoista kootun orkesterin säestämänä ja Groundstroemin sekä rumpali
Ronnie Österbergin vastatessa sen tuotannosta. Syystä tai toisesta LP:n tekijäksi mainittiin hieman eroottissävyisesti Iso "Kynä" Lindholm, mutta vinyylin sisältö edusti jo sitä omintakeista lyriikkaa, josta oli tuleva hänen tavaramerkkinsä. "Tavallaan en laula suomen kieltä", hän itse tosi tuolloisessa lehtihaastattelussa. "Laulan meikäläisiä sanoja englantilaisittain ääntäen."
Lindholm työskenteli esikoisalbuminsa ilmestymisen aikoihin basistina ja myöhemmin kitaristina puolisen vuotta
Arto Sotavallan yhtyeessä. Olipa hän myös mukana Sotavallan singlellä
Lady hoi - tosin vain taustakuorossa. Siinä sivussa Lindholm soitteli
Mike Westhuesin kanssa, osallistuen myös tämän vuonna 1972 ilmestyneen LP:n
New Morning Train tekemiseen basisti
Tom Kuchkan toimiessa session kolmantena osakkaana.
Trio nimeltä RocketKesäksi 1972 Lindholm oli koonnut jo uuden trion, joka sai nimen
Rocket. Siinä soittivat aluksi hänen lisäkseen basisti
Jouko "Jokke" Ketonen ja rumpali
Harry "Hara" Forsberg, myöhemmin
Raine Angelvuo ja
Markku Luukkanen. Samalla Lindholm valmisteli myös ohjelmistoa toista soololevyä varten ja harjoitteli näitä kappaleita levypomo
Henrik Otto Donnerin kotona Österbergin sekä basisti
Mats Huldénin kanssa. Lauluissa oli nyt ilmeisiä vaikutteita Bob Dylanin tuolloisesta tuotannosta.
Uuden albumin sisältö äänitettiin alkuvuodesta 1973 Hiekkalan ja Österbergin kantaessa päävastuun laulajan säestämisestä. Lisäksi mukana olivat mm. saksofonisti
Sakari Kukko ja sellisti
Pekka "Recku" Rechardt sekä sähköpianoa soittanut Groundstroem, joka toimi myös projektin tuottajana. Tulos julkaistiin myöhemmin keväällä otsikolla
Sirkus, ja se luetaan nykyisin paitsi yhtenä Dave Lindholmin merkittävimmistä levytyksistä koko suomalaisen rockmusiikin virstanpylväistä.
Levyn tekstit heijastivat kaupunkilaisnuorten tuntoja aivan uudella tavalla ja Lindholmin kieli oli kriitikkojen mukaan paikka paikoin suorastaan käsittämätöntä tajunnanvirtaa, missä musiikin tehtävänä oli ennen muuta luoda raamit sanoille. "Laulu sanelee itse ehdot", mies itse on myöhemmin selittänyt (Josper Knutas: "Hyvällä tavalla liian lyhyt" - Suomi soi 2). "Silti suurimmassa osassa biisejä joutuu karsimaan, ja se tulee siitä että itse innostuu liikaa."
Orfeus ja Janne ÖdnerSyksyllä 1973 "Isokynä" aloitti Orfeus-nimisen yhtyeen kanssa, jolloin mukaan kuvaan tulivat Hiekkalan ja Stoltin lisäksi kitaristi
Jan "Janne" Ödner sekä rumpali
Urpo "Limousine/Zape" Leppänen. Seurue ikuisti keväällä 1974 vokalisti
Titta Spoutin avustamana ja Ödnerin valvonnassa albumin
Musiikkia, mikä sai osakseen ehkä kohtuuttomankin nuivan kritiikin ja sen seurauksena vaatimattoman kaupallisen menestyksen. Kesemmällä samana vuonna - ennen hajoamistaan - kokoonpano tallensi vielä toiseksi viimeiseltä keikaltaan Helsingin Lilla Teaternissa live-lp:n
Lillan.
Jättäydyttyään taas itselliseksi yrittäjäksi Lindholm keikkaili
Hurriganesin mukana ja osallistui siinä sivussa kitaristi
Pekka "Albert" Järvinen syksyisen soololevyn
Ride On tekoon laulunumerollaan
Going To Louisiana. Lokakuussa samana vuonna hän työsti kolmannen soololevynsä,
Atte Blomin ja
Reino Isoahon tuottaman akustisen
Fandjangon, mikä ehti markkinoille vasta seuraavana keväänä. Välillä "Isokynä" sai valmiiksi myös sittemmin yhdeksi bravurinumerokseen osoittautuneen singlensä
Voi kun riittäis pieni taivas.
Loppuvuodesta 1974 Dave Lindholm piipahti New Yorkissa esiintymässä sikäläisen
Dance Theatre Of Harlem-ryhmän kanssa. Hän oli tutustunut seurueeseen sen vieraillessa Suomessa ja ihastunut sen paljolti bluespohjaisiin esityksiin. Niinpä ryhmällä oli huomattava vaikutus "Isokynän" lähitulevaan omaan musiikkiin.
Ennen Fandjango-albuminsa ilmestymistä Lindholm ehti osallistua
Juhani "Juice" Leskisen Coitus Int-yhtyeen ns. kultalevykiertueella. Toukokuussa 1975 Lindholm liittyi Ödnerin ja rumpali
Alf "Affe" Forsmanin aiemmin perustamaan
Rock’n Roll Bandiin, jonka kolmas jäsen oli ennen hänen mukaantuloaan laulaja-basisti
Pekka "Pave" Maijanen. "Isokynän" tultua mukaan Ödner jättäytyi taustalle ja näin uusiutunut trio taltioi vielä samana keväänä albumin
Everybody Needs Dancemusic Sometimes.
I’m Gonna Roll...Aikaansaannos ilmestyi postuumisti joulun alla, sillä kolmikko oli tehnyt viimeisen keikkansa jo saman vuoden syyskuussa
Pekka Strengin muistokonsertissa Helsingin Kulttuuritalossa. Levyn sisällöstä kannattaa kuitenkin nostaa esille vielä näin jälkikäteen Maijasen laulama
I’m Gonna Roll, mikä valittiin vuoden singleksi ja mistä kehkeytyi ansaitusti lajinsa klassikko. Itse yhtye teki kesällä 2005 komean comebackin, jolloin syntyi myös uusi levy:
New Memories, ja muodostelma esiintyi vielä kolme vuotta myöhemmin
Henry "Remu" Aaltosen 60-vuotisjuhlissa Helsingin Vanhalla Ylioppilastalolla.
1970-luvun puolivälissä Dave Lindholmilta ilmestyi markkinoille myös oma kokoelma
Kenen laulu. Se tarjosi kuultavaksi yksissä kansissa hänen kaikki singlensä vuosilta 1973 ja -74. Syksyllä 1975 hän kasasi jälleen uuden kokoonpanon, joka sai nimen
Pen Lee & Co ja johon kuuluivat Forsmanin ja Lindholmin itsensä lisäksi Heikki Hiekkala sekä uutena jäsenenä basisti
Markku "Make" Lievonen.
Nelivaljakko teki alkuvuodesta 1976 singlen
Do I Have To Throw Stones / Motorways sekä loppuvuodesta Atte Blomin tuottaman albumin
Closer To The Drum, ja jossakin vaiheessa "Isokynä" itse tuotti myös
Pertti "Veltto" Virtasen LP:n
Kusessa toimien parissa sen numerossa rumpalina. Toukokuun lopussa samana vuonna Lindholm esittäytyi yhtyeineen televisiossa
Vesa-Matti Loirin juontamassa ohjelmassa
"Iso Liisa - Nuorisomusiikkia", jolloin laajempikin yleisö pääsi tutustumaan hänen musiikkiinsa.
Vuodenvaihteessa 1976-77 Dave Lindholm havaitsi tarvitsevansa ympärilleen jälleen uuden miehityksen. Kokoonpanosta tuli lyhykäisesti pelkkä Pen Lee, ja siihen kuului Lindholmin sekä Forsmanin ohessa basisti
Mauri "Maukka" Siirala. Kolmikko tehtaili heti kohta singlen
Romanian Train Jump, Parts I & II sekä heti kohta sen jälkeen tupla-lp:n
Catlook Gypsies. Albumin ensimmäinen kiekko koostui "Isokynän" akustisista esityksistä, toinen yhtyenumeroista.
Albert Järvinen astui kuvaanDave Lindholm jatkoi myös soolokeikkojen tekemistä muun muassa teemailtojen merkeissä, ja loppuvuodesta 1977 hän edesauttoi punkmusiikin iskostumista Suomeen järjestämässä
Petri Tiilin eli
Pelle Miljoonan saamaan hengentuotteitaan äänilevylle. Kesällä 1978 Pen Lee äänitti nimellä
City Singers esiintyneen lauluyhtyeen kanssa singlen
Who Do You Believe In / Klein Mozart, ja peruskolmioon saatiin vahvistukseksi kitaristi
Pekka "Albert" Järvinen, jonka kanssa syntyi loppuvuodesta erinomaisen kritiikin saattelema levytys
Nouveau. Samana vuonna ilmestyi myös "Isokynän" ensimmäinen kirja, hänen laulujensa tekstit vuosilta 1968-78 sisältänyt
"Puhtaat laivat".
Ilo Pen Leen menestyksestä jäi valitettavan lyhytaikaiseksi, sillä tämäkin joukkue hajosi Järvisen palatessa seuraavana vuonna Hurriganesiin, Forsmanin siirtyessä
Tuomari Nurmion palvelukseen ja Lindholmin itsensä pestautuessa komppikitaristiksi
Sleepy Sleepersiin. Hän oli mukana myös SS:n suositulla
Mopott Show-levyllä, mutta ei laannut synnyttämästä uusia lauluja omiin tarpeisiinsa. Niinpä häneltä ilmestyi kesällä 1979 basisti
Kari "Pitkä" Lehtisen avustamana sooloalbumi
Vanha & uusi romanssi, jossa laulujen slangi oli vaihtunut perinteitä paremmin kunnioittavaan suomen kieleen.
Tämän kokoelman tunnetuin numero lienee
Joo, joo, mä rakastan sua. Alkuvuodesta 1979 Pen Leeltä ilmestyi vielä single
Baby Noir / Cryin’ Too Long, ja syksymmällä Dave Lindholm ehti tehdä vielä eräänlaisen musiikillisen "syrjähypyn" ryhtyessään esiintymään kitaristi
Antero Jakoilan kanssa työnimellä Pen Lee Duo. Kaksikon ensimmäinen keikka oli elokuussa 1979 Elmun kansanjuhlassa Helsingissä ja pian sen jälkeen kaksikko ikuisti neljä esitystä sisältäneen, tätä nykyä keräilyharvinaisuuksiin kuuluvan 12" EP-levyn
Crazy Moon.
Syntyi BluesoundsKuten saattoi arvata, Dave Lindholm pani pystyyn vielä samana vuonna uuden yhtyeen. Kyseessä oli jälleen trio,
Bluesounds nimeltään. Siinä myötävaikuttivat mestarin itsensä ohessa basisti
Ari Vaahtera ja jo Orfeuksessa mukana ollut rumpali "Zape" Leppänen. Kolmikko ikuisti lokakuussa 1979 esikoissinglensä
Cigarette Lean / Love Electric, mutta siinä vaiheessa se vasta etsiskeli tulevaa tyyliään.
Yhtyeen keväällä 1980 julkaistu esikoisalbumi
Black olikin jo tyystin toista maata ja se luetaan vielä nykysinkin maamme englanninkielisen rocknäyttämön täysipainoisimpiin aikaansaannoksiin. Levy poiki myönteisen kritiikin ohessa Bluesoundsille myös runsaasti keikkoja, ja syksymmällä triolta ilmestyi myös erikoiseksi luonnehdittu single
Thank You Very Mush / The Possible Way. Ennen vuoden loppua kolmikolta saatiin markkinoille vielä sisällöltään hieman epätasainen live-LP
On.
Lindholmilla oli luotsattavanaan näihin aikoihin toinenkin kokoonpano:
Bluesbringers, jossa toimivat vahvistuksina kosketinsoittaja
Tapio Niemelä ja kitaristi
Jukka Orma. Ryhmä kyllä keikkaili mutta ei levyttänyt.
Itse Bluesounds teki julkaisi huhtikuussa 1981 albumin
Native Sons Of A Far-away Country, minkä sisältö oli taltioitu studiossa edellissyksyn ja tammikuun välillä. Syksymmällä yhtye teki konserttikiertueen Saksaan ja Tanskaan, herättäen kummassakin maassa runsaasti myönteistä huomiota. Kolmikon kotoisia ihailijoita puolestaan ilahdutettiin lokakuussa aiemmista singletaltioinneista kasatulla kokoelmalla
Greta’s Hits.
Hienoja soololevyjäDave Lindholm jatkoi kaiken muun kiireen ohessa tavoilleen uskollisena myös uuden suomenkielisen soololevyn suunnittelua. Hänen aiemmista aikaansaannoksistaan poikennut lopputulos ikuistettiin Otto Donnerin tuottamana joulukuussa 1981 Lahdessa muutamassa päivässä, "Isokynän" itsensä työskennellessä samanaikaisesti Sleepy Sleepersin riveissä. Enemmän sanailua kuin laulua muistuttavien suomenkielisten esitysten säestyksestä huolehti jälleen jousikvartetti, mikä palautti mieleen saman tekijän pari vuotta aikaisemman
Vanha & uusi romanssi -kokoelman.
Uusi albumi sai nimen
Aino, ja siihen sisältyi muun muassa sittemmin yhdeksi Lindholmin tunnetuimmaksi sävelmäksi klassifioitunut herkkä balladi
Pieni ja hento ote. Tätä kuten ei muitakaan kyseisen kokoelman lauluja ei kuultu aluksi lainkaan "Isokynän" keikoilla, mutta sittemmin se on saanut sijansa hänen ohjelmistossaan monena eri versiona ja sen 26 vuotta myöhemmästä konserttitaltioinnista marraskuussa 2007 tehtiin hänen ensimmäinen DVD-taltiointinsa. Jyrki Nousiainen suunnitteli kappaleen pohjalta televisiolle neliosaisen tanssiteoksen.
Aino-levytys ja Dave Lindholmin keikkailu Sleepy Sleepersin kanssa vaikeuttivat Bluesoundsin toimintaa, vaikka joukkue oli vahvistunut syksyllä 1981 kvartetiksi, kun mukaan kosketinsoittajaksi oli pestattu jo Bluesbringersissa myötävaikuttanut Tapio Niemelä. Hän oli myös mukana siinä vaiheessa, kun laajentunut kokoonpano äänitti heti vuoden 1982 alussa singlen
You Wonder Boy / The Man. Yhtye esiintyi sen jälkeen kesällä mm. Saksassa ja Taavi Kassilan elokuvassa
Jousiampuja, ja sen äänitteitä julkaistiin koosteena Ruotsissa.
Ennen syksyllä 1982 tapahtunutta hajoamistaan Bluesounds ehti saada markkinoille kesäkuussa julkaistun LP:n
Here Come The Golden Hearts, minkä jälkeen Lindholm palasi loppuvuodeksi jälleen Sleepy Sleepersin riveihin. Hän keikkaili myös Pekka "Albert" Järvisen Quips-muodostelman kanssa, ja marraskuussa kyseisenä vuonna hän levytti laulunsa
Sitähän se kaikki on duettona
Kristiina Helanderin alias
Tiina Tiikerin kanssa. Kappaleesta kehittyi varteenotettava hitti, joten "Isokynä" sisällytti sen myös vuodenvaihteessa 1982-83 työstämälleen sooloalbumilleen
Huoneet 6 & 14 - tosin eri muodossa kuin alkuperäistaltioinnissaan.
Stadista TampereelleKeväällä ja kesällä 1983 Dave Lindholm nähtiin
Henry Ojutkankaan Henry O'Bandissa ja hän oli mukana myös yhtyeen singlellä
All Night Long / You Bring Rain To My Eyes. Hänen tuolloiseen historiaansa kuuluu lisäksi ilman sen suurempaa hälyä tapahtunut muutto Tampereelle, missä taltioitiin lokakuussa uusi suomenkielinen albumi: vain 7 numeroa sisältänyt
Kuutamolla. Samoihin aikoihin hänet nähtiin televisiossa
Peter von Baghin toimittamassa "Suomi-pop"-sarjan ohjelmassa "Lähikuvassa Dave ’Isokynä’ Lindholm".
Ehtipä sankarimme tehdä
Sig-yhtyeen keulahahmon
Matti Inkisen kanssa singlen
Huima lumous / Väsyneet askeleet, jotas seurasi vielä LP
Allapäin. Mutta Lindholm ei malttanut tietenkään olla kokoamatta taas kerran ikiomaa yhtyettä. Niinpä hän saattoi esitellä loppusyksystä 1983 muodostelman nimeltä
The Run Runs, jossa soittivat hänen lisäkseen saksofonisti-kitaristi
Vesa Hyrskykari, basisti
Veli-Petteri Rajanti ja rumpali
Vesa Sytelä.
Lindholmin muista kokoonpanoista poiketen The Run Runs ei ehtinyt tehdä ensimmäistäkään julkista esiintymistään, kun se asettautui helmikuussa 1984 Tampereella studioon tekemään ainoaksi jäänyttä albumiaan
The Official - The Original. Ennen seuraavana keväänä tapahtunutta se ennätti kuitenkin keikkailla ahkerasti ja osallistua muun muassa legendaarisen
"Tuuliajolla"-kiertueeseen . "Kyllä sen hiffaa, kun joku bändi on loppu", oli Dave Lindholm todennut lakoonisesti jo yhdeksisen vuotta 1976 TV-1:n haastattelussa...
Vaikka yhtyeet hänen ympärillään hajosivat, "Isokynä" jatkoi sinnikkäästi soolouraansa. Häneltä oli jäänyt pöytälaatikkoon suuri määrä enemmän tai vähemmän valmiita lauluja, joista hän levytti tammikuussa 1985 Karjaalla
Jimi Suménin ja Atte Blomin tuottaman äänitekokoelman
Moderni hiljainen musiikki. Hänet nähtiin myös saman vuoden helmikuussa ensi-iltansa saaneessa Aki Kaurismäen elokuvassa
Calamari Union - tosin vain pienessä sivuosassa.
Dave’s 12 BarSyksyllä 1985 Lindholmin ympärille syntyi jälleen uusi yhtye. Se sai nimen Dave’s 12 Bar ja siinä esiintyivät hänen kanssaan kitaristi
Seppo "Kala" Alajoki, basisti Kari "Pitkä" Lehtinen sekä rumpali
Harri Kinnunen. Kvartetti teki heti kohta perustamisensa jälkeen levyn
In The Midnight, mutta se jäi vähemmälle huomiolle.
Kevättalvella 1986 Lindholm suoritti uuden aluevaltauksen ryhtyessään toimittamaan tamperelaiselle paikallisradiolle 957:lle lauantaisin varttitunnin ohjelmasarjaa
"Dave piirtää ja kertoo". Sen esimerkkinä oli selvästi television suosittu "Kylli-täti" piirroksineen ja satuineen, mutta "Isokynän" ote oli tietysti erilainen.
Riitaannuttuaan entisen levypomonsa Atte Blomin kanssa Lindholm oli päättänyt julkaista seuraavan äänitteensä, Dave’s 12 Bar-yhtyeen singlen
Alive / Never Means The End eri merkillä, mutta lopputulos ei vastannut tekijöiden odotuksia.
Tämän vuoksi levyn ykköspuoli päätettiin työstää parannellussa muodossa uudelleen joukkueen toiseen albumiin, keväällä 1987 Tapio Korjuksen tuottamana Tampereella valmistuneeseen kokoelmaan
First Second. Vahvistukseksi oli haalittu muutamia ulkopuolisia muusikkoja, mutta siitä huolimatta tämäkin yritys jäi vain jonkinlaiseksi välivaiheeksi Lindholmin monipolvisella uralla. Niinpä hän päättikin pistäytyä alkukesästä samana vuonna Amerikkaan imemään uusia vaikutteita.
Syksyllä 1987 Dave Lindholm julkaisi täyden tusinan verran uusia lauluja kokoelmassaan
Sissi, joka kuuluu epäilemättä tekijänsä merkittävimpiin aikaansaannoksiin. Tätä rumpali
Ippe Kätkän tuottamaa albumia on luonnehdittu monisärmäiseksi prismaksi, mikä tarjoaa jatkuvasti uusia kuunteluoivalluksia. Ajankohta oli muutenkin hänelle hedelmällinen, sillä "Isokynä" osallistui samana vuonna aktiivisesti myös
Heinäsirkan alias Anne Taskisen musiikillisesti erittäin onnistuneeseen levytysprojektiin
Rakkautta pakoon.
Terveisiä AmerikastaKesällä 1988 Dave’s 12 Bar keikkaili amerikansuomalaisen viulistin
Eric Hokkasen ja brittiläisen multi-instrumentalistin
Rory McLeodin kanssa sekä osallistui Järvenpään Puistobluesiin, missä yhteydessä se nähtiin pariinkiin eri otteeseen myös televisiossa. Vaikka hänelle olisi riittänyt töitä kotimaisemissakin, Lindholm oli haaveillut jo pitemmän aikaa levyttämisestä Yhdysvalloissa. Siksi hän katsoi syksyllä ajankohdan olleen otollinen tuon haaveen toteuttamiseen.
Päästyään Atlantin tuolle puolelle "Iisokynä" kierteli jonkin aikaa sikäläisiä klubeja ja matkasi sitten Austiniin, Teksasiin ikuistaakseen siellä lokakuussa 1988 Korjuksen tuottamana ja paikallisten soittajien avustamana englanninkielisen albumin, joka sai nimen
Jose Blues. Sen ohjelmisto oli syntynyt pääosin jo koto-Suomessa ja levyllä esiintyi myös
Eric Hokkanen. Äänite oli Lindholmin kohdalla ensimmäinen, joka julkaistiin sekä LP:nä että CD:nä, ja se lukeutuu edelleen alansa valioihin omalla sarallaan.
Palattuaan kotimaahan Dave Lindholm huomasi senhetkisen kokoonpanonsa olevan tiensä päässä, sillä Alajoki ilmoitti olevansa valmis erkanemaan omille teilleen. Yhtye teki viimeisen, televisionkin välittämän keikkansa joulukuussa 1988 Tampereella ja jäljelle jäänyt kolmikko jatkoi pienen tauon jälkeen uudella imagolla. Seuraavan vuoden alussa siitä kehkeytyi trio nimeltä
White Midnight - basistinaan edelleen "Pitkä" Lehtinen, mutta rumpalinaan nyt
Arto Rautajoki.
Uusiutunut joukkue teki heti perustamisvuonnaan englanninkielisen albumin
Creampistols, jossa taustakuorolaisina avustivat Juhani "Juice" Leskinen ja
Toni Lähteenmäki. Kesällä 1989 White Midnight keikkaili Suomessa muun muassa Hokkasen kanssa ja syksyllä omillaan silloisessa Neuvosto-Eestissä eli Virossa sekä Pariisissa. Dave Lindholm itse osallistui myös
Tapio Rautavaaran muistoksi rakennettuun levytysprojektiin
Sunnuntaina sataa aina hänen ohjelmistossaan vähemmän tunnusomaisella laululla
Kulkuriveljeni Jan, mikä oli omistettu samalla hänen edesmnneelle työtoverilleen Jan "Janne" Ödnerille.
20 vuotta täyteenUuden vuosikymmenen alkaessa "Isokynä" oli mukana esityksellään
Minulla on oikeus taiteilijoiden PAND-yhteisön rotusyrjintää vastustavassa tempauksessa
"Värillä ei ole väliä", johon liittyi sekä tv-konsertti että EP-levy. Keväällä 1990 Creampistols osallistui Teksasissa järjestettyyn musiikkikongressiin ja esiintyi samalla matkalla myös muutamassa klubissa. Viimeisen kerran yhtye nähtiin estradilla kesän Dinosaurusrockissa, vierailijoinaan kitaristit Pekka "Albert" Järvinen ja
Alan Haynes.
Elo-syyskuussa 1990 Lindholmin äänitti Tampereella materiaalia uuteen suomenkieliseen albumiinsa
Sillalla, joka ilmestyi myöhemmin samana vuonna. Tämän kiekon sisällöstä ovat nousseet esille ainakin sellaiset esitykset kuin
Tätä siltaa et kävele yksin sekä "biletysbiisinä" suosittu, alkujaan irlantilainen rallatus
Tupakka, viina ja villit naiset. Loppuvuodesta seuraavaan kesään asti "Isokynä" keikkaili
Leningrad Cowboys-ryhmän mukana aina manner-Euroopassa asti ja osallistui myös joukkueen levytykseen
We Cum From Broadway.
Syksyllä 1991 Dave Lindholm levytti jousiston säestyksellä laulukokoelman
Sisar, mitä voidaan pitää tyylillisesti selvänä jatkeena 10 vuotta aikaisemmin ilmestyneelle Ainolle. Albumi sisältää viisi ylipitkää laulua, joiden sovituksista vastasi tälläkin kerralla Otto Donner. Loppuvuodesta Lindholm teki lyhyen kiertueen ja kymmenisen keikkaa Antti Hulkon alias
Andy McCoyn sekä tämän Suomeen visiitille kutsuman brittiläisen pianistin
Nicky Hopkinsin kanssa. Kolmikko nähtiin myös Tampereelta taltioidussa TV 2:n "Rocktops"-ohjelmassa ja sen oli määrä levyttääkin yhdessä, mutta syystä tai toisesta se jäi.
Edessä oli Dave Lindholmin oli 20-vuotistaiteilijajuhla, mutta hän oli vakuuttanut jossakin haastattelussa, että hänellä ei ole aikeita tehdä mitään erityistä sen kunniaksi. Juhlakalu pyörsi kuitenkin sanansa aloittamalla heti tammikuussa 1992 parinkymmenen konsertin kiertueen, joka alkoi Tampereelta ja päättyi maaliskuussa Lahteen. Säestyksestä näissä tilaisuuksissa huolehtivat kitaristi
Heikki Silvennoinen, kosketinsoittaja
Arto Piispanen, basisti
Mikko Löytty ja rumpali
Sakari Löytty.
Juhlakiertueen musiikillisesta annista syntyi myös live-taltiointi
Kerran. Se toi kuultavaksi sinänsä mielenkiintoisen läpileikkauksen "Isokynän" ohjelmistosta hänen tuotteliaan uransa varrelta. Valitettavasti levy vain ehti markkinoille aivan liian myöhään, vasta vuoden lopulla.
KissatanssitHelsingin Juhlaviikot oli tilannut Dave Lindholmilta musiikkiteoksen esitettäväksi loppukesästä 1992. Näin synti 14 laulu- ja tanssinumeron sarja
Kissatanssit, jossa säveltäjää avusti 8-henkinen soittajisto. Sarja esitettiin kahdessa konsertissa elokuun lopulla ja nauhoitettiin lähettäväksi syyskuun puolella televisiossa sekä julkaistavaksi myös äänitteenä. Onkin todettu, että kappaleet toimivat paremmin tässä muodossa: pelkästään kuunneltuna.
Lindholm oli tällöin taas kerran ilman omaa yhtyettä, vaikka hän olikin ollut muodostamassa Tampereelle
Screaming Thunders-nimistä "kyläbändiä". Siihen kuuluivat hänen lisäkseen
Joe Vestich, Aku Syrjä ja
Sami Ruusukallio, kunnes
Juha Torvinen tuli hänen tilalleen syksyllä 1993. Joukkue teki vuonna 1994 LP-levyn
We Got It Good, minkä yhdessä numerossa Lindholmkin on mukana kitaristina.
Seitsemän kuukauden isyysloma piti "Isokynän" poissa estradeilta, mutta hän valmisteli niiden ulkopuolella jälleen uutta akustista sooloalbumia. Se äänitettiin kitaristi Antero Jakoilan olohuonestudiossa basisti
Heikki "Häkä" Virtasen ja percussionisti
Tapio "Mongo" Aaltosen avustamana sekä julkaistiin Jakoilan tuottamana lokakuussa 1993 otsikolla
LLL. Pelkästään CD:nä ilmestyneen levyn 14:sta esityksestä nousi erityisesti esille varteenotettavaksi radiohitiksi osoittautunut
Annan kitaran laulaa vaan, jonka teema pohjaa viulukoulun harjoituskuvioon.
Vuoden lopulla Dave Lindholm herätti huomiota myös kuvataiteilijana, kun hän osallistui n. 30:llä kivistä sommitellulla työllään Tampereen kauppagalleriassa järjestettyyn yhteisnäyttelyyn
"Elävä kulma". Seuraavana keväänä hän toi julkisuuteen jälleen uuden yhtyeen, joka kantoi nimeä
Canpaza Gypsys ja jossa häntä avustivat basisti
Pertti "Pertsa" Tolonen sekä rumpali
Jukka "Frogley" Mänty-Sorvari. Trio erikoistui esittämään suoraviivaista englanninkielistä perusrockia ja esittäytyi laajemmalle yleisölle kesällä 1994 kolme kappaletta sisältäneellä EP-levyllä.
Valmista kamaaOman ilmeen luonut Canpaza Gypsys äänitti myöhemmin lisää ohjelmistoaan, mitä julkaistiin sitten syksymmällä yhtyeen nimikkoalbumissa. Kolmikko keikkaili ahkerasti paitsi kotimaassa loppukesästä myös Kanadassa ja harjoitteli esiintymistensä lomassa ahkerasti uutta ohjelmistoa. Niinpä tammikuussa 1996 saatiinkin valmiiksi joukkueen toinen CD, otsikoltaan vaatimattomasti
Stars.
Kokoonpano alkoi kuitenkin rakoilla, kun Mänty-Sorvari osoitti ilmeisiä väsymisen merkkejä. Hänen tilallaan nähtiinkin syksymmällä Kari Lahtinen, ja lisävahvistuksena violisti-vokalisti
Maria "Lady" Hänninen. "Isokynä" teki syksyllä 1996 mielenkiintoisen kokeilun esiintymällä Tapio Niemelän kanssa noin 40:ssä tilaisuudessa eri puolilla maata otsikolla
Dave Lindholm Duo. Kyseessä olivat lähinnä pienimuotoiset klubikeikat Niemelän soittaessa urkuja ja Lindholmin itsensä vain huuliharppua.
Lindholmin soololevytyksistä julkaistiin samoihin aikoihin kokoomakansio
Valmista kamaa, jota voisi luonnehtia eräänlaiseksi kevennetyksi versioksi loppuunmyydystä
Greta’s Hits-albumista. Uudistunut Canpaza Gypsys esitteli osaamistaan alkuvuodesta 1997 taltioidussa, monisävyisessä albumissaan
Hot, jossa "Frogley" Mänty-Sorvari vierailee parissa numerossa taustalaulajana. Myöhemmin samana vuonna yhtye päätettiin kuitenkin lomauttaa - aluksi vain puoleksi vuodeksi - ja sitten lopettaa kokonaan.
Yhtenä syynä tähän oli se, että Dave Lindholmilla oli muita mielenkiinnon kohteita. Ensinnäkin hän rakensi uutta bluesbändiä
Pepe Ahlqvistin ja Kari Lahtisen kanssa, ja toiseksi hän lähti vielä syksyllä 1997 kiertueelle Pelle Miljoonan sekä Andy McCoyn seurassa. Kaiken muun lisäksi hän oli vielä ilman levy-yhtiötä, kun hänen uusimman äänitetuotantonsa siihenastinen julkaisija oli joutunut lopettamaan toimintansa.
Onneksi Dave Lindholmin vanha ystävä, tuottaja
Heikki "Pedro" Hietanen, onnistui löytämään vuoden 1997 lopulla uuden yhtiön ja neuvottelemaan sieltä suojatilleen neljä albumia takaavan sopimuksen. Siltä pohjalta päästiin tammikuussa seuraavan vuoden puolella toteuttamaan "Isokynän" pitkäaikainen toive: puhdas bluesälppäri. Se sai nimen
Just ja mestaria avustivat siinä Hietasen lisäksi Löytyn veljekset Mikko ja Sakari.
LuuttujengejäKeväällä 1998 Lindholm alkoi valmistella jälleen uutta suomenkielistä pitkäsoittoa - viiden vuoden tauon jälkeen. Hänellä oli valmiina tätä varten runsaasti ohjelmistoa, mistä hän valitsi mukaan tusinan verran lauluja. Niiden ikuistaminen tapahtui elokuussa Helsingissä varsin nimekkään studiomuusikkokaartin avustuksella ja tyylikäs lopputulos sai otsikon
Punainen + .
Vuoden 1999 alussa Dave Lindholm kasasi ympärilleen taas tuoreen yhtyeen, jossa soittivat kitaristi
Pekka "Devil" Virtanen, basisti Kari "Pitkä" Lehtinen ja rumpali
Kari "Kuja" Salmi. He olivat mukana myös "Isokynän" marraskuussa ilmestyneellä uudella levyllä
Valkoinen &, mikä muodosti luontevan jatkumon tämän tuotteliaan lauluntekijän edelliselle äänitekokonaisuudelle. Maestro itse keikkaili jo totuttuun tapaan paitsi joukkueensa kanssa myös yksinään ja nähtiin myös Antti "Andy McCoy" Hulkon elokuvassa
"The Real McCoy" sekä televisio-ohjelmassa
"Pyhä Unplugged".
Uusi kokoonpano sai nimensä
Pitkät kiinalaiset vasta maaliskuussa 2000 Tampereella järjestetyn Juice Leskisen 50-vuotisjuhlakonsertin yhteydessä Lindholmin heittämän herjan pohjalta. Jossakin vaiheessa basistiksi oli vaihtunut
Jarno "Jape" Karjalainen ja keikoilla vahvistuksena mukana ollut saksofonisti
Jarmo Ristilä oli hänkin jäänyt pois muonavahvuudesta. Viimemainittu osallistui kuitenkin yhtyeen kesällä 2000 äänitetyn nimikkoalbumin tekoon ja keikkaili myöhemmin kolmantena pyöränä Lindholmin ja Ahlqvistin bluestriossa.
Lindholmin soololevytuotannon uudella vuosituhannella avasi kesällä 2001 Suomenlinnassa nauhoitettu albumi
Luuttujengi tulee. Se on erikoinen teos jo sen vuoksi, että "Isokynä" vastasi sen sisällöstä yksinään - instrumentteinaan perinteisen kitaransa lisäksi luuttukitara, intiaanirumpu, wok-pannu ja "fillaritorvi". On myös sanottu, että trubaduuri nosti tapansa laulaa epäselvästi näissä esityksissään aivan uusiin ulottuvuuksiin...
SF-BluesVuoden 2002 alussa Dave Lindholm vetäytyi Heikki Silvennoisen ja
Pepe Ahlqvistin kanssa Pälkäneellä sijainneeseen studioon suunnittelemaan yhteistä levyä ja kiertuetta. Tältä pohjalta syntyi kokoonpano nimeltä SF-Blues, jossa soittivat em. kolmikon lisäksi basisti Mikko Löytty sekä rumpali
Matti Auvinen. Seurue urakoi kevättalvella ikioman albumin, mikä ilmestyi huhtikuussa omakustanteena.
Ennen kuin SF-Blues ehti esittäytyä laajemmalle yleisölle, Lindholm nähtiin ja kuultiin helmikuisella konserttikiertueella Juice Leskisen ja Remu Aaltosen kanssa. Maaliskuussa 2002 ilmestyi kauppoihin hänen 50-vuotispäivänsä kunniaksi tupla-CD
Lähes 50, joka sisälsi 40 osin ennen kuulematonta äänitettä. Huhtikuussa "Isokynä" pestattiin Helsingissä varsin erikoiseen tehtävään:
Ritchie Blackmoren konsertin lämmittelijäksi, ja syksymmällä hän teki jälleen tiiviin kiertueen omissa nimissään.
Erikoisuudeksi voidaan luonnehtia myös Lindholmin mukanaoloa Suomessa samana vuonna countrylegenda
Johnny Cashin kunniaksi kootulla levyllä
Cash Only, jolla hän tulkitsee nimellä
Keystone Cops esiintyneen muodostelmansa kanssa kappaleen
Folsom Prison Blues. Vuoden 2003 puolella "Isokynä" toi julkisuuteen taas uuden joukkueen: hänen, basisti
Jarkko Even ja rumpali
Matti Takalan muodostaman "supertrion"
Redclouds. Sen oli määrä tehdä CD-albumin lisäksi ainoastaan yksi ainoa iso keikka, mutta vain levy syntyi.
Keväällä 2004 Dave Lindholm osallistui Tampereella konserttiin, jonka avulla kerättiin varoja tulipalossa kotinsa menettäneelle Remu Aaltoselle. Heinäkuussa hän osallistui
Aki Sirkesalon toimittaman
"Poppia kyydissä"-sarjan ohjelmaan, missä myös Kwanin
Mariko ja
Aija Puurtinen esittivät hänen laulujaan. Samassa kuussa Lindholm levytti toijalalaisen (nykyisin akaalaisen)
Jake's Blues Bandin kanssa omaa tuotantoaan sisältävän bluesrock-albumin
Blue Moon Cars.
Hienoja konserttejaVuoden 2004 konserttisarjan kruunasi "Isokynän" osalta Tampereella lokakuussa musiikintekijöiden Elvis-yhdistyksen 50-vuotisjuhlan merkeissä järjestetty gaala, jossa hän esitti sävelmänsä
Pieni ja hento ote Vantaan Viihdeorkesterin säestämänä. Tammikuussa seuraavana vuonna hän oli mukana samassa kaupungissa pidetyssä
"Aasia apu"-konserissa, minkä merkeissä etupäässä paikalliset muusikot halusivat kantaa oman kortensa kekoon tsunamin uhrien hyväksi. Sitä seurasi otsikkoa
"Dave Lindholm & Costello & Co Plays Rock’n’Roll" kantanut minikiertue
Vesa "Costello" Hautamäen kanssa.
Helmikuussa 2005 Lindholm lyöttäytyi kahden muun kotimaisen huippukitaristin,
Hans "Hasse" Wallin ja Yhdysvalloissa pitkään työskennelleen
Jarmo "Jartse" Tuomisen seuraan. Supertrio teki kosketinsoittaja
Pekka Siistosen, basisti
Jukka Kampmanin ja rumpali
Anssi Nykäsen avustamana kiertueen, jota markkinoitiin nimellä
"GTR". Toukokuussa vanha Rock’n’Roll Band julkaisi yllättäen uuden singlen ja suoritti sitten heinäkuussa Järvenpään Puistobluesissa upean comebackin estradille kolmen vuosikymmenen takaisessa kokoonpanossaan: Lindholm, Pave Maijanen & Affu Forsman.
Tälläkin kerralla kysymyksessä piti olla ainutkertainen esiintyminen, mutta niin yleisöltä kuin kriitikoiltakin saatu myönteinen palaute kannusti kolmikkoa lähtemään syksyllä 15 konsertin kiertueelle. Sen tiimoilla julkaistiin myös CD sekä Puistobluesista taltioitu CD:n ja DVD:n yhdistelmä, molemmat otsikolla
New Memories.
Maaliskuussa 2006 Dave Lindholmilta ilmestyi jälleen uudenlainen albumi, nimeltään lyhykäisesti
D&D. Kirjainyhdistelmä viittasi siihen, että "Isokynän" pääinstrumenttina tällä levyllä oli dobro. Hänen näissä taltioinneissa käyttämistään muista soittimista kannattaa mainita erikseen joskus 1900-luvun alkupuolella muodissa ollut, alkujaan venäläinen
theremin. Kysymyksessä ei ollut kuitenkaan aivan sataprosenttinen soololevy, sillä esityksissä oli mukana myös perkussionisti
Jani Viitanen.
Valtiokin palkitsiKeväällä 2006 "Isokynä" teki aikaisempaan tyyliin soolokeikkoja. Uuden levynsä julkistamisen aikoihin hänelle myönnettiin ansioistaan musiikin saralla vuoden valtion säveltaidepalkinto, rahalliselta arvoltaan 15000 euroa. Koska hänen ensimmäisen levynsä -
Ferris - ilmestymisestä tuli kuluneeksi tasan 35 vuotta juhlakalu kasasi uuden yhtyeen, jossa toisena kitaristina esiintyi "Sir Lampard" eli
Mika "Lamppari" Lamminsivu, basistina ja kakkosvokalistina Maria Hänninen sekä rumpalina Anssi Nykänen.
Kvartetti keikkaili kesällä eri puolella etelä-Suomea esittäen englanninkielistä ohjelmistoa. Myöhemmin samana vuonna häneltä ilmestyi samojen muusikkojen kanssa tehty live-taltiointi
Dave Lindholm In English, mikä tarjoaa edustavan läpileikkauksen kyseisen kiertueen ohjelmistosta. Ennen vuoden loppua kauppoihin ilmaantui myös uudelleen masteroitu painos historiallisesta
Aino-levystä.
Kevättalvella 2007 "Isokynä" oli yksi vetonauloista Jyväskylässä järjestetyssä viisipäiväisessä
"Viiden tähde festivaalissa" ja loka-marraskuussa 2007 hän teki Otto Donnerin johtaman jousiryhmän avustamana 10 konsertin kiertueen otsikolla
"Lauluja ja viuluja". Sen pohjalta valmistui myös 120 minuutin DVD, joka sai Lindholmin yhden tunnetuimman laulun mukaan nimen
Pieni ja hento ote.
Samana vuonna Lindholm yllätti jälleen taltioimalla 12:sta tutusta laulustaan Rovaniemellä uudelleen sovitetun version sikäläisen posetiivarin Jarmo Saitajoen säestyksellä. Runsaasti aikaa ja vaivaa valmistuakseen vaatinut ainutlaatuinen kokoelma sai nimen
Nuo mainiot miehet soivine koneineen. Se herätti ilmestyttyään ansaittua huomiota, mutta eihän siitä tullut tietenkään mitään myyntimenestystä.
Hevostelua ja aitoa rockiaDave Lindholm vieraili monien hämmästykseksi keväällä 2007 myös Suomen Hippoksen juhlalevyllä
Suomenhevonen - kunnon hevonen esittäen erityisesti tähän tarkoitukseen kirjoittamansa kappaleen
Suomen hiljainen. Heti vapun jälkeen 2008 hän palasi ruotuun tuomalla julkisuuteen taas kerran uuden yhtyeen. Se kantoi nimeä
Messengers ja erikoistui esittämään johtajansa mukaan "aitoa rockia".
Muodostelmaan kuuluivat hänen lisäkseen kitaristi J
aakko "Jake" Yrjölä, basisti
Timo Salo, rumpali
Juha Yrjölä ja jo pitkään Tampereella vaikuttanut amerikkalainen laulaja
Joe Vestich. Viimemainittu oli työskennellyt Lindholmin kanssa jo heti kohta Suomeen tultuaan 1980-luvulla. Yhtye esittäytyi yleisölle promosinglellä
1, Two, 3, Four / C’mon Use Me, mitkä kappaleet sisältyvät myös kvartetin Tavastialla toukokuussa 2008 julkaistuun nimikkoalbumiin.
Messengers esiintyi muun muassa samassa kuussa Helsingin Kaisaniemessä järjestetyssä "Maailma kylässä"-festivaalissa, Järvenpään Puistobluesissa ja Tampereella
"Suomi-ilmiö 2008"-risteilyllä. Pidettyään loppukesällä noin kuukauden tauon se jatkoi keikkailua harvakseen. Lindholm itse vieraili vuonna 2008 myös
Dingon ja Popedan ns. tribuuttilevyillä esittäen edellisellä sävelmän
Rio ohoi! ja jälkimmäisellä
Jos joet olis...Syyskuussa 2008 saatiin markkinoille yli 6 vuotta itse tapahtuman jälkeen CD
Juice Remu Dave, Live, mikä sisälsi kolmikon saman vuoden maaliskuussa Helsingin Nosturissa taltioituja konserttiesityksiä. "Isokynä" itse oli tyytyväinen lopputulokseen, sillä hänen mukaansa "mikään ei oo kuulostanut niin lasvegasilta kuin tuo setti".
Sanoittajien FinlandiaKesällä 2009 Dave Lindholmille myönnettiin hänen suomenkielisistä lauluteksteistään "sanoittajien Finlandiaksi" luonnehdittu, järjestyksessä 19. Juha Vainio-palkinto. Perusteluissa todettiin, että hänen kynästään on syntynyt muodoltaan eläviä ja hengeltään kuolemattomia teoksia. Palkintolautakunnan mukaan hän on "synnynnäinen taiteilija, joka tekee lauluja pakottamatta ja rakkaudesta musiikkiin."
Lindholmin aktiviteetteihin kesällä 2009 kuului myös Lahti-aiheisen albumin työstäminen kyseisessä kaupungissa. Keikkailua hän on jatkanut tasaiseen tahtiin, enimmäkseen itsenäisenä yrittäjänä ja pienemmissä ravintoloissa sekä klubeissa.
Dave Lindholmin monisäikeistä taiteilijapersoonaa kuvastaa ehkä parhaiten se, mitä hän totesi virkasisarensa
Kikka Laitisen haastattelussa vuonna 1999 (Selvis 1/1999): "Mä rakastan musiikkia, enkä mä voi elää ilman sitä."
Lähteet:Laitinen, Kikka:
Dave Lindholm - Herkkää rocklyriikkaa ja rosoista bluesia (Selvis 1/1999)
Lindfors, Jukka - Gronow, Pekka & Nyman, Jake 2004:
Suomi soi 2 - Rautalangasta hiphoppiin (Tammi, Helsinki.)
Haapanen, Urpo 1990: Suomalaisten äänilevyjen taiteilijahakemisto (Suomen äänitearkisto, Helsinki)
Wikipedia