Eero Ojanen on taiteilijana tavallaan kaksijakoinen persoona: toisaalta vannoutunut jazzmuusikko, toisaalta asiaansa vihkiytynyt poliittisten laulujen luoja. Kummallakin saralla hän on ollut merkittävä tekijä, vaikka ei pidäkään suurempaa ääntä aikaansaannoksistaan.
Eero Ojanen on muusikkona itseoppinut. Koulussa hänen silloinen musiikinopettajansa
Matti Rautio kiinnitti huomionsa pojan luontaiseen lahjakkuuteen ja patisti hänet jatko-opintoihin Sibelius-Akatemiaan. Mutta enemmän jazzista kuin klassillisesta musiikista kiinnostunut nuorukainen ei viihtynyt siellä järin kauan. Sen suojaan hän alkoi jammailla eräiden samanhenkisten kanssa muun muassa legendaarisessa "Mäyränkolossa" eli Old House Jazz Clubissa.
Vaikka useimmat hänen tuolloisista aikalaisistaan olivat enemmän kiinnostuneita iskelmistä tai rockista, nuori Eero Ojanen vannoi jazzin nimeen. "Jazz on kyllä ehdottomasti se lähtökohta. Sehän edusti silloin in-juttua, kapinallisuutta," hän muistelee Elokuva- ja viihdesäveltäjien Selvis-lehden numerossa 1/2001 julkaistussa
Pekka Tegelmanin haastattelussa. "Oltiin erilaisia. Omaa koodia, ei vanhuksille."
Ensimmäiset bänditSiitä se sitten lähti. Ojasen ensimmäinen vakituinen kiinnitys oli vuonna 1963 trumpetisti
Björn Björklöfin yhtyeeseen, jossa soittivat myös tenorisaksofonisti
Stanley Lindroos, pasunisti
Seppo "Emppu" Peltola, basisti
Gösta Holm ja rumpali
Matti Koskiala. Nuorekas sekstetti esitti ajan hengen mukaisesti vahvasti jazzvaikutteista tanssimusiikkia.
Pian sen jälkeen Eero Ojanen otti seuraavan askeleen jazzmuusikon urallaan: "
Juhani Vilkin sekstetti jossa oli mm. Stanley Lindroos ja
Pöyryn Pekka ja tietenkin Vilkki itse kitarassa," hän kertoo em. haastattelussa. "Jotain -64 tehtiin ensimmäinen levytys, ihan jatsia. Toisella puolella oli mun biisi, tallenne oli EP-levy."
Ne kaksi puuttuvaa sekstetin jäsentä olivat Ojasen myöhemmät soittokumppanit basisti
Teppo "Kalmisto" Hauta-aho ja rumpali
Pekka Tirkkonen, ja tuo historiallinen äänityssessio tapahtui todellisuudessa syyskuun ensimmäisenä 1965. Mainittakoon vielä, että se vaatimattoman pianistin mainitsema "mun biisi" levyn ykköspuolella oli nimeltään
Generator ja löytyy myös myöhemmästä CD-kokoomasta
Suomalaista jazzia 6. - That Old Feeling.
Samoissa jameissa hänen kanssaan pyörineen
Otto Donnerin välityksellä Eero Ojanen sotkeutui vuonna 1966 toimintaansa aloitelleen avantgardistisen äänilevy-yhtiön Love Recordsin puuhiin. Niinpä hän oli mukana sovittajana jo yrityksen ensimmäisessä LP-projektissa, joka oli otsikoitu hieman hämäävästi
Kaj Chydenius: Lauluja. Chydenius itse kun ei esiintynyt koko levyllä lainkaan laulajana, vaan ainoastaan säveltäjänä.
"Tarvittiin käyttöbiisejä. Biisejä joita voi laulaa," Ojanen muistelee noita aikoja. "Tutustuin Chydikseen Pikku Lillanin
'Keväinen lauluilta' -proggigsessa, Kajn musaa, mutta se sitten siinä yhteydessä hän patisti tekemään lauluja. Olisiko peräti työntänyt tekstejä syliin ja sanonut, että tee nuo."
Chydeniuksen opissaTutustuttuaan Ojaseen Kaj Chydenius pestasi hänet mukaan sovittamaan musiikkia maaliskuussa 1966 Helsingissä kantaesityksensä saaneeseen ja heti alun pitäen suurta kohua herättäneeseen Ylioppilasteatterin
Lapualaisoopperaan. Kesällä Ojanen nähtiin ensimmäisissä Porin jazzfestivaaleissa Juhani Vilkin sekstetin jäsenenä, joten sekään puoli ei jäänyt häneltä unohduksiin. Tämän jälkeen hänestä tulikin usein nähty vierailija noissa ympyröissä.
"Oton (Donner) kanssa myös paljon hommia, ekat Porin jatsit...", Ojanen kertoo Selvis-lehden haastattelussa vuodelta 2001. "Osakunnat järkkäs siihen aikaan paljon jami-tilaisuuksia, joissa tietenkin vedettiin lähinnä standardeja. Se oli tietenkin yhteinen kieli, omia biisejä tietenkin pikkuhiljaa."
Uuden kosketuksen näyttämömusiikkiin Eero Ojanen sai vuonna 1967 sovittaessaan nimeä Teatteri 67 kantaneen esiintyjäryhmän ns. Pax-kabareen
Ei rumputusta, pamputusta, simputusta. Osa tästä musiikista tallennettiin EP-levylle, jolla säestyksestä vastaa sovittajan johtama yhtye kokoonpanolla
Eero Koivistoinen,
Hasse Walli, Pekka Sarmanto ja
Ronnie Österberg. Mutta tapahtuihan Ojasen taiteilijauralla vuonna 1967 toki paljon muutakin huomionarvoista.
Ensinnäkin laulajakomeetta
Kiril "Kirka" Babitzin levytti singlelleen hänen sävelmänsä Silloin ihminen kaunein on fuusioyhtye Blues Sectionin avustamana ja samaisen kokoonpanon vokalisti
Jim Pembroke singlensä
Hey, Hey, Hey kääntöpuoleksi Ojasen sävellyksen
Shivers Of Pleasure. Jälkimmäinen esitys otettiin sittemmin mukaan myös Blues Sectionin LP:lle
Once More For The Road, missä muodossa se saavutti laajempaakin tunnettavuutta.
Pöyryn ja Koivistoisen kelkassaAlkuvuodesta 1968 Eero Ojanen osallistui Teekkarien Jazzyhdistyksen Dipolissa järjestämään taidetapahtumaan, jonka puitteissa Pekka Pöyryn ja Eero Koivistoisen yhteinen kvintetti ikuisti esityksensä
Scamp ja
Lorna teekkareiden ikiomalle Jazz At The Polytechnicum eli JATP-levymerkille. Mahtuipa nuoren pianistin työlistalle muunkinlaisia tehtäviä, kuten sovitukset Pentti Lumiraen hupisinglelle
Tiskarin jenkka / Lännen lokari.
Vuoden 1968 merkkitapahtumiin Ojasen jazzuralla kuuluu ehdottomasti myös esiintyminen Montreuxin jazzfestivaaleissa Sveitsissä Pöyryn kvartetin jäsenenä. Historiallisella matkalla olivat mukana myös basisti "Kalmisto" Hauta-aho ja rumpali
Reino "Reiska" Laine, mutta maistiaisia heidän tuolloisesta soitannastaan saatiin levyllä vasta yli kolme vuosikymmentä myöhemmin nostalgiakoosteessa
Julkaisemattomat, Vol. 8.
Eero Ojasen taidot ja lahjakkuus noteerattiin jo varhaisessa vaiheessa laajemmaltikin. Tämän vahvistaa se, että hänet palkittiin vuonna 1969 Suomen Jazzliiton järjestyksessä vasta kolmannella Yrjö-tunnustuksella. Hän oli mukana myös samana vuonna lähinnä levytystä varten kootussa kvartetissa, joka kantoi nimeä Edward Vesala Jazz Band ja jonka muut jäsenet olivat saksofonistit
Juhani "Junnu" Aaltonen ja
Seppo "Paroni" Paakkunainen sekä basisti Pekka "Pekkis" Sarmanto.
Martti "Edward" Vesalan johtama kokoonpano jakoi LP:n
Nykysuomalaista - Contemporary Finnish Paakkunaisen luotsaaman Soulsetin kanssa ja levyllä kuultiin yksi Ojasen sävellys:
The Joke. Kiekko jäi tietysti kaiken kaupallisemman tuotannon puristuksessa pelkäksi rariteetiksi, mutta olihan se sentään konkreettinen muistutus siitä, että Suomessakin osattiin soittaa jazzia.
Donnerin kanssa PorissaPorissa Eero Ojanen nähtiin Donnerin kokoamassa Otto Donner Treatment-ryhmässä jo siinä vaiheessa, kun se esitti festivaaleissa muun ohjelmistonsa ohessa Pentti Saarikosken runoihin sävelletyn laulusarjan
En soisi sen päättyvän. Esityshän tallennettiin vuonna 1970 myös äänilevylle. Lisäksi hän oli jäsenenä Eero Koivistoisen Music Society-nimisessä kokoonpanossa, joka ikuisti marraskuussa vuonna 1970 LP:llisen jazzia otsikolla
For Children.
Samana vuonna Ojanen vahvisti mainettaan poliittisen laululiikkeen saralla sovittamalla ja johtamalla
Aulikki Oksasen Kaj Chydeniuksen lauluista kootun albumin
Kenen joukoissa seisot? Tällä tavalla yhdeksi äärivasemmiston "hovisäveltäjäksi" ajautuneen musiikintekijän panos oli lisäksi merkittävä myös juhla-LP:llä
V.I. Lenin 1870-1970. mihin sisältyi muun muassa hänen sävellyksensä
Kolme luotia Rudi Dutschkeen.
"Mun suhtautuminen laulun tekemiseen on se, että mä olen yrittänyt ymmärtää sen tekstin, runon. Mikä sen ajatus on," Ojanen on selvittänyt. "On aivan eri juttu, miten klassisella puolella tehdään, että aletaan käsitellä tekstiä kuin materiaalia. Siitä tulee musiikille alisteista. Se on eri juttu." Ojasen lähtökohta laulujen rustaamiselle on ollut vähemmän akateeminen. "Itse yritän sillee maalaisjärkipohjalta," hän sanoo. "Olen aina pyrkinyt löytämään luontevan rytmin. Jopa proosarunoista, joilla ei ole mittaa voi sen rytmin löytää ja sitä kautta muodon."
Keväällä 1971 Eero Ojanen osallistui kansalliseen euroviisukarsintaan
Pentti Saaritsan sanoittamalla ja
Arja Saijonmaan esittämällä laulullaan
Talvilintu, mikä jäi kuitenkin kisassa viimeiseksi. Elokuussa hän pääsi palaamaan taas jazzin pariin levyttäessään Koivistoisen kanssa albumin
The Original Sin, minkä tuotannosta vastasi
Jaakko Salo. Samana vuonna Ojanen oli vielä mukana kulttuuriyhdistys Kiilan 35-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistussa levytyksessä, jossa häneltä ikuistettiin kolme laulua:
Kalle Holmbergin esittämä
Rakentajan laulu,
Vesa-Matti Loirin laulama
Rakentaja sekä
Vesa Mäkelän tulkitsema
Orjan selkä.
Lauluja laidasta laitaanEero Ojasella on ollut merkittävä asema vuonna 1971 toimintansa aloittaneen Agit-Prop-lauluyhtyeen historiassa niin säveltäjänä ja sovittajana kuin ylipäätänsä musiikillisena johtajana. Kvartetin vuonna 1972 ilmestyneellä esikois-LP:llä kuultiin kolme hänen sävellystään, mm. sittemmin monelle kokoomalevylle sisällytetty
United Fruit, ja hänen panoksensa oli huomattava myös samoihin aikoihin julkaistussa lauluryhmä Meripioneerien kokoelmassa
Vietnamin linnut. Kolmantena opuksena tähän Ojasen poliittisten levyjen sarjaan voidaan lukea LP
Elämme Vietnamin aikaa, minkä sisällöstä puolet oli hänen nuottikynästään.
Suomalaisen valkokankaan ikoneihin kuulunut
Tauno Palo teki vuonna 1972 albumin
Kulkurin kannel, johon sisältyi myöhemmin monen kuoron ohjelmistoon kelpuutettu, ikivihreäksi patinoitunut Ojasen sävellys
Silmät armaat sinisenharmaat. Samana vuonna Ojanen sai myös valmiiksi ensimmäisen oman sävellystyönsä näyttämölle: musiikin Tikapuuteatterille näytelmään
Lain nimessä. Sen jälkeen seurasi tiivistä yhteistyötä KOM-teatterin ja siihen kiinteästi liittyneen vasemmistoälymystön kanssa, kuten äänitekokoelmat
Torpedo ja
Rauha, ystävyys, solidaarisuus.
Vuonna 1974 KOM-teatteri julkaisi albumin
Kaikki muuttuu, minkä chileläissävytteinen sisältö oli kauttaaltaan Matti Rossin sanoittamaa sekä Eero Ojasen säveltämää ja sovittamaa. Levyn esityksistä poimittakoon erikseen
Tango fasismin ja kapitalismin suhteesta. Samoihin aikoihin ilmestyi Agit-Propin LP
Laulu kaikille, jonka numeroista yli puolet edusti Ojasen käsialaa.
Ojanen oli itseoikeutetusti mukana KOM-kvartetissa, joka levytti vuonna 1975 kuusi kitaristi
Jukka Haurun sävellystä otsikolla
Älä tuhlaa aikaa. Yhtyeen muut jäsenet olivat Haurun ohessa basisti
Tapani Tamminen ja rumpali
Ari Valtonen, ja taltioinnissa myötävaikuttivat lisäksi vokalistit
Eija Orpana sekä
Pertti Melasniemi. Sen jälkeen Eero Ojasen nimeä ei nähtykään kovin usein levytystiedoissa, ennen kuin kauppoihin ilmaantui vuonna 1977 taltiointi hänen kunnianhimoisesta kantaatistaan
Väinämöisen soitto neljälle laulajalle ja jazzkvartetille.
Balettia ja bigbandiaVasemmistokulttuurin airueena toimineen Love Records-äänilevy-yhtiön toiminnan hiipuminen 1970-luvun lopulla ja lopullinen vararikko vuonna 1979 heijastuivat myös Ojasen työpäivyrissä, mutta KOM-teatterin uusi laulukokoelma
Vapauden kaiho saatiin kuitenkin ulos uudella merkillä vielä ennen vuosikymmenen vaihtumista.1980-luvun aloitti heti perään hänen osaltaan Kaj Chydeniuksen albumi
Tervetuloa ikä, jolla Ojanen esiintyy pianistina ja johon sisältyy myös hänen sävellyksensä
Kullervon kuolema.
Levytystoimeksiantojen vähennyttyä Eero Ojanen keskittyi entistä enemmän näyttämömusiikin tekemiseen, säveltäen muun muassa
Marjo Kuuselan koreografioiman baletin
Seitsemän veljestä Suomen Kansallisoopperalle ja musiikin Kuopion Kaupunginteatterin
Nummisuutarit-esitykseen. KOM-teatterissa hänen musiikkiaan kuultiin mm.
Myrskyn ja
Maratontanssien näyttämöllepanossa. Vuonna 1983 hän sävelsi UMO:lle teoksen
Dodeka-be dodeka-bop, mikä ei löytänyt kuitenkaan tietään levylle asti.
1980-luvun lopussa Ojanen työsti omista sävellyksistään albumin
Miten enkeleitä vietellään, toimien myös produktion kapellimestarina ja pianistina. Kuopion Kaupunginteatterille valmistui vuonna 1981 musiikki näytelmään
Nummisuutarit ja KOM-teatterille pari vuotta myöhemmin näytelmään
Saatana saapuu Moskovaan. Sarjaa täydensi vuonna 1984 ensi-iltansa saanut Suomen Kansallisteatterin
Yössä Gehennan.
Vuosikymmenen jälkipuoliskolla Eero Ojasen säveltuotantoa edustivat muun muassa baletti
Sudenhetki, mikä valmistui vuonna 1987 Joensuun Laulujuhlille ja musiikki Shakespeare’in näytelmään
Richard III samana vuonna Turun Kaupunginteatterille. Vuotta myöhemmin hänestä tuli myös elokuvasäveltäjä, kun TV-1 esitti filmin
Dunckerin kersantti, minkä sisältämä musiikki oli lähtöisin häneltä.
1990-luvun alkaessa Ojanen oli mukana pianistina Sinikka Sokan levyllä
Jäätanssi, jonka nimisävelmä on hänen käsialaansa. Vuonna 1991 häneltä syntyi musiikki myös kahteen uuteen TV-1:n esittämään elokuvaan:
Tapporahat ja
Mysterion. Lisäksi Helsingin Kaupunginorkesteri otti vuotta myöhemmin ohjelmistoonsa hänen sinfoniaorkesterille säveltämänsä teoksen
Hylje.
"Säveltäminen on vatkaamista""Säveltäminen on intuition ja järjen prosessi," Eero Ojanen on selvittänyt työskentelytapaansa. "Eli paljon vatkaamista, sitä että tietää mitä ei ainakaan halua, vaikka ei sitä haluamaansa heti löytäisi. Tässähän piano ja improvisaatio ovat oivallisia ja perinteisiä välineitä."
Vuonna 1992 Ojaselta ilmestyi hänen historiassaan niin harvinainen tuotos: omissa nimissään tehty levy. Kysymyksessä oli single, joka toi kuultavaksi
Musette-valssin KOM-teatterin ohjelmistoon kuuluneesta musiikkinäytelmästä
Jules ja Jim. Sitä seurasi hieman myöhemmin laulusarja
Kaukaa saapuu sade ja UMO:lle suunnattu big-band-teos
Tomorrow Is Here Today, joita kumpaakaan ei ole ainakaan toistaiseksi levytetty. Sen sijaan Kaisa Korhosen kokoomakiekko
Elämäni laulut vuodelta 1993 sisältää useita Ojasen säveltämiä tai sovittamia kappaleita vuosien takaa.
Samana vuonna Ojanen perusti saksofonisti-huilisti Seppo "Paroni" Paakkunaisen ja basisti Teppo "Kalmisto" Hauta-ahon kanssa yhtyeen, joka sai nimen Trio Nueva Finlandia. Sen supistettu versio Duo Nueva Finlandia (ilman Paakkunaista) äänitti vuonna 1998 Eero Ojasen teossarjan
Short Stories, mikä ilmestyi CD-levyllä vasta seitsemisen vuotta myöhemmin. Sillä välin ehtivät markkinoille muun muassa sellaiset Chydeniuksen lauluja sisältävät äänitteet kuin Monna Kamun
Äkkiä elämässä (1999) Eija Ahvon
Maalaistyttö (2000), joissa molemmissa levytyksissä Ojanen kunnostautuu pianistina ja säestäjänä.
Vuonna 1999 Ojanen vastasi musiikista elokuvassa
Sokkotanssi ja hänen uransa filmimusiikin tekijänä kulminoitui vuonna 2002 elokuvassa
Haaveiden kehä, joka toi hänelle arvostetun Jussi-palkinnon. Samana vuonna Ojanen urakoi Taina Lehdon kanssa Hämeenlinnassa CD:n, joka sai sinänsä mielikuvituksettoman otsikon
Konserttini. Heitä avustivat tässä työssä basisti Jorma Ojanperä sekä rumpalit Tomi Parkkonen ja Esko "Rusina" Rosnell.
Perusasiat on opittuVuonna 2003 julkaistiin Ojasen 60-vuotissyntymäpäivän kunniaksi kahden CD-levyn albumi
Opi perusasiat - Eero Ojasen sävellyksiä, mikä tuo kuultavaksi edustavan valikoiman hänen näyttämömusiikkiaan. Toinen mielenkiintoinen, hänen toimintaansa poliittisten laulujen parissa peilaava kokooma-CD on vuonna 1995 ilmestynyt
Agit-Prop 1970-77, koska sisältö liittyy tavalla tai toisella hänen musiikillisesti kaksijakoiseen persoonaansa.
Eero Ojasen taiteilijakuvaa tarkasteltaessa ei sovi unohtaa liioin kokoelmia
Julkaisemattomat 1956-1964 , Vol. 7. vuodelta 1999 ja
Julkaisemattomat 1966-1969, Vol. 8. vuodelta 2001, koska ne tuovat kuultavaksi nimensä mukaisesti muun sisältönsä ohessa eräitä sellaisia Ojasen jazzesityksiä, joita ei ole ollut saatavana aikaisemmin levytyksinä. Mukana ovat muun muassa hänen radioäänitteensä
Tokyo Blues Björklöfin yhtyeen jäsenenä vuodelta 1963 ja historiallinen livetaltiointi
Fincrisp Pekka Pöyryn kvartetin kanssa Montreuxin festivaaleilta 1968.
Eero Ojasen suhtautumisesta ammattiinsa kertoo paljon seuraava siteeraus Pekka Tegelmanin haastattelusta Selvis-lehteen 1/2001: "Soittaminen on vaan nastaa...Siis tekeminen. Musiikin tekeminen. Kaiken muun muassa. Asioiden selville ottaminen. Sitähän musiikin tekeminen parhaimmillaan on. Ja sitä voi tehdä joka päivä."
Alla esitetty osittainen diskografia ja teosluettelo ovat epätäydellisiä siinä suhteessa, että Eero Ojanen esiintyy monissa kohdissa paitsi säveltäjänä ja/tai sovittajana myös muusikkona sekä orkesterinjohtajana. Toivottavasti lukija antaa tämän puutteen anteeksi, sillä täydellinen diskografia ja yksityiskohtaisempi taustaselvitys veisivät tässä yhteydessä aivan liian paljon tilaa.
Lähteet:Westerberg, Hans 1977:
Suomalaiset jazzlevytykset 1932-1976 (Suomen Jazzliitto ry., Helsinki)
Lindfors, Jukka - Gronow, Pekka & Nyman, Jake 2002:
Suomi soi 3 - Ääniaalloilta parrasvaloihin (Tammi, Helsinki.)
Haavisto, Jukka 1991:
Puuvillapelloilta kaskimaille (Otava, Keuruu.)
Haapanen, Urpo 1990:
Suomalaisten äänilevyjen taiteilijahakemisto (Suomen äänitearkisto, Helsinki)
Tegelman, Pekka 2001:
Laululiikkeen Rauno Lehtinen (
Selvis 1/2001, Helsinki.)
