BIOGRAFIATWIKITEEMATVIDEOTUUTISETPALKINNOTINFOYHTEYSTIEDOT
HAKU

1900-1917

Pekka Gronow

SUOMALAISEN POPULAARIMUSIIKIN LAPSUUSVUODET

Suomalaisen populaarimusiikin synnyn voi ajoittaa joulukuulle 1910, kun J. Alfred Tanner astui ensi kertaa elokuvateatteri Helikonin lavalle Helsingin Kluuvikadulla. Siihen aikaan oli yleistä, että elokuvateattereissa esitettiin varieteeohjelmaa, jossa elävät esiintyjät vuorottelivat lyhytfilmien kanssa. Helsingin ravintoloissa ja varieteenäyttämöillä oli jo kauan nähty nimekkäitä ulkomaisia vieraita. Myös kotimaisia laulajia ja soittajia oli tarjolla säännöllisesti. Tanner oli kuitenkin ensimmäinen, joka esitti suomen kielellä ajankohtaista alkuperäisohjelmistoa.

Suomessa oli toki ollut populaarimusiikkia jo 1800-luvulla, mutta sillä ei vielä ollut omaleimaisia piirteitä. Kaupunkien ravintoloiden ja huvitilaisuuksien yleisö oli pääosin ruotsinkielistä ja esiintyjät pääasiassa ulkomaisia. Tanssimusiikista vastasivat soittokunnat ja vierailevat ulkomaiset muusikot. Suomi oli pelkästään kansanlaulujen kieli. 1800-luvun lopulla kaupungit alkoivat kasvaa ja Helsingin valtakieli vaihtui ruotsista suomeksi. Sven Hirn on tutkinut näiden aikojen huvielämää monissa julkaisuissaan.

Sata vuotta sitten kansanmusiikki eli vielä voimakkaana, ja nuori pohjalainen säveltäjä Toivo Kuula saattoi teoksissaan käyttää kotiseutunsa tuttuja sävelmiä. Laulu oli osa arkielämää, lauluja esitettiin ja tehtiin omaksi iloksi tai pienen ystäväpiirin keskellä. Laulujen tekijät jäivät yleensä tuntemattomiksi, tekstit ja sävelmät elivät ja muuttuivat levitessään. Eräänlaista ammattilaisuutta alkoi kuitenkin esiintyä myös kansanmusiikissa. Arkkiveisut olivat muutaman arkin kokoisia lauluvihkoja, joihin oli koottu suosittujen laulujen sanoja. Arkkiveisuja myytiin yleisesti, ja jotkut lauluntekijät myivät markkinoilla omia laulujaan. Myös kansansoittajissa oli joitakin, jotka ansaitsivat ainakin osan elatuksestaan musiikilla. Nykytermeillä kansanmusiikki oli kuitenkin ensisijaisesti ”harrastustoimintaa”.

Ensimmäinen kansallisesti tunnettu suomalainen ”viihdetaiteilija” oli haapaveteläinen Pasi Jääskeläinen (kuvassa vasemmalla), joka keräsi 1899 käynnistyneillä kiertueillaan kaikkialla suuria yleisömääriä. Pasi säesti itseään kanteleella. Hänen ohjelmistonsa koostui humoristista kansanlauluista, operettisävelmistä sekä suomalaisten aikalaissäveltäjien kuten Oskar Merikannon lauluista. Vuodesta 1904 lähtien hän teki säännöllisesti äänilevyjä, mutta niiden levikki oli vielä vaatimatonta. Pasin jalanjäljissä nousi esiin muita kanteleen säestyksellä esiintyneitä laulajia, voidaan puhua kokonaisesta koulukunnasta.

Pasin laulut edustivat kuitenkin jo mennyttä aikaa. Euroopassa oli 1800-luvun lopulla noussut muotiin iskevä humoristinen laulutyyli, joka veti yleisöä suurten kaupunkien huvipaikkoihin. Vuosidadan vaihteen ja ensimmäisen maailmansodan välillä se hallitsi myös äänilevymarkkinoita. Englannissa tyyliä kutsuttiin music halliksi, Keski-Euroopassa ja Pohjoismaissa varieteeksi, revyyksi tai kabareeksi. Laulutekstien piti olla humoristisia ja ajankohtaisia, esiintyjien piti osata valloittaa huvipaikkojen levoton yleisö. Sävelmillä ei ollut niin väliä, ne saivat olla lainatavaraakin – tekijänoikeuksiin ei näihin aikoihin vielä suhtauduttu vakavasti. Kansainvälinen virtaus rantautui Suomeen Sigge Wulffin, Ernst Rolfin ja muiden suosittujen ruotsalaisten revyylaulajien vierailuiden yhteydessä – Rolf jopa kirjoitti vierailunsa kunniaksi Helsingfors-valssin. Myös äänilevyillä oli oma osuutensa asiassa: äänilevyteollisuuden ensimmäinen kultakausi ajoittui ensimmäistä maailmansotaa edeltäneille vuosille, ja Suomeenkin tuotiin ruotsalaisia revyyäänityksiä. Uusi tyyli sai nopeasti kansallisen, suomenkielisen asun ja tuli tunnetuksi kuplettilaulun nimellä.

Tannerin aika


Kuva mahdollisesti Tannerin henkilöllisyystodistuksesta (Museovirasto)

Mies mekossa on ollut aina huumorin aihe... "Drag-taiteilijana" esiintyi Tannerkin, jonka yksi suosittu hahmo oli Pelastusarmeijan muija.
(WSOY:n arkisto)
Alfred Tanner oli Suomen tunnetuin kuplettilaulaja, Hän oli koulutukseltaan rakennusmestari, mutta ryhtyi vuoden 1908 paikalla esiintyväksi taiteilijaksi. Hänen läpimurtonsa tapahtui Helikon- teatterissa 1910, ja hänestä tuli pian aikansa suosituin viihdetaiteilija. Aikalaisten mukaan hän oli loistava lavakoomikko, joka vaihtoi nopeasti rooliasua laulun aiheen mukaan. Tanner oli myös nerokas sanoittaja, jonka merkitystä korostaa se, ettei hänellä ollut käytettävissään suomenkielisiä esikuvia. Samalla tavoin kuin Jarkko Laine, Hector, Juice ja kumppanit loivat 1970-luvulla suomenkielisen rocklyriikan, Tanner kotiutti kansainvälisen tyylin Suomeen ja loi sille suomenkielisen asun.

Pääosa Tannerin lauluista oli humoristisia kupletteja, jotka liittyivät johonkin roolihahmoon: poliisi, ajuri, nuohooja, mamman poika, pesulan muija, ajuri:

Mulla päivät ol’ tietyst’ niin kuin rengillä
vaan lauleskellen istun kuskin penkillä
Yhen muijan yli ajoin kerran kännissä päin,
siitä poliisimme mulla sano’ näin…

Humoristisiin lauluihin liittyi puheosuuksia ja rooliin sopiva asu. Tanner kirjoitti myös lyyrisiä lauluja, joista tuli suomalaisen iskelmälyriikan prototyyppejä. Kulkurin valssi ja Laulu on iloni ja työni ovat eläneet tähän päivään saakka. Niiden kieli tuntuu edelleen modernilta:

Laulu se on ollut minun iltojeni ilo
ilo ihana kuin unen näky yöni
Laulu se on ollut päivieni ratto
ja laulu se on iloni ja työni

Alfred Tanner teki kymmeniä äänilevyjä. Ne antavat hyvän kuvan hänen laulutyylistään ja jonkinlaisen aavistuksen myös lavaesiintymisestä. Lauluja julkaistiin vihkoina, joita painettiin tuhatmäärin. Tanner kuoli vuonna 1927. Hänen elämänsä ja laulujensa pohjalta tehtiin myöhemmin kolme kokoillan elokuvaa, jotka olivat osaltaan mukana synnyttämässä 1940-luvulla Tannerin laulujen renessanssia. Alfred Tanner oli yksi Reino Helismaan tärkeimmistä esikuvista, ja hänen vaikutteitaan löytyy Veikko Lavin, Juha Vainion ja uudempienkin lauluntekijöiden töistä. Tanneria voidaan siis hyvällä syyllä pitää suomalaisen populaarimusiikin ”isänä”, jos sellainen halutaan nimetä.

Tanner ei tietenkään ollut ainoa, hänellä oli lukuisia kilpailijoita. Nykyaikainen iskelmä ei vielä ollut rantautunut Suomeen, humoristiset laulajat olivat huvitilaisuuksissa suosittuja esiintyjiä. He sopivat myös mainiosti elokuvateattereiden väliaikanumeroiksi – mykkäfilmithän olivat yleensä lyhyitä, ja niiden välissä esitettiin muuta ohjelmaa. Tannerin tunnetuin kilpailija oli Iivari Kainulainen, entinen näyttelijä, joka teki myös kymmeniä äänilevyjä. Kainulaisen ohjelmisto ei ollut yhtä omaperäistä kuin Tannerilla, ja hänen ohjelmistonsa koostui pääasiassa muiden tekemistä lauluista. Matin myllymatka on tyypillinen näyte Kainulaisen tyylistä: haikean kansanlaulun lomaan on sijoitettu lyhyitä puhejaksoja, joissa talonpoika puhuu hevoselleen.

Kuplettilaulajien toinen polvi

Kaksikymmenluvulla moderni tanssimusiikki yleistyi helsinkiläisissä ravintoloissa, ja ulkomaiset tanssi-iskelmät tulivat Suomessa tutuiksi. Suomalainen iskelmä syntyi kuitenkin vasta 1920-luvun loppupuolella. Humoristisilla laulajilla oli edelleen kovasti kysyntää. Helsingissä oli vuosikymmenen alussa toistasataa kahvilaa, joista monissa oli myös musiikkiohjelmaa. Pianon säestyksellä esiintyneet kuplettilaulajat sopivat mainiosti tähän miljööseen, johon kieltolain mukanaan tuoma viinan salakauppa antoi oman leimansa.

Tunnetuimmat toisen polven kuplettilaulajat olivat Tatu Pekkarinen, Matti Jurva, Rafu Ramstedt ja Theo Weissman, jotka tekivät myös runsaasti levyjä. Tatu Pekkarinen oli alun perin savolainen murrekoomikko, jonka roolihahmo oli renkipoika Jutikaisen Jussi. Pekkarinen esiintyi usein Matti Jurvan partnerina ja vetäytyi myöhemmin taka-alalle tekstintekijäksi, joka teki Jurvan lisäksi lauluja muun muassa Dallapé-orkesterin solisteille. Pekkarinen kirjoitti myös humoristisia romaaneja ja näytelmiä, ja hänen laulunäytelmästään Kaunis Veera eli Prinsessa Armaada tehtiin myöhemmin suosittu elokuva.

Rafu Ramstedt ja Theo Weissman olivat kaksikielisiä, urbaaneja laulajia, joiden lauluja väritti vahvasti kieltolakiin liittynyt salakauppa-huumori. Ramstedt käänsi myös Alfred Tannerin tekstejä ruotsiksi. Tunnettujen nimien lisäksi sadat vähemmän tunnetut laulajat esittivät kupletteja pikkupaikkakuntien huvitilaisuuksissa, ja siirtolaisten mukana kuplettilaulu levisi myös amerikansuomalaisten keskuuteen, jossa Hiski Salomaa ja Arthur Kylander kirjoittivat humoristisia lauluja lännen lokarien elämästä. Hiski Salomaa teki myös kunnioittavan laulun esikuvastaan Tatu Pekkarisesta (”siinä se on mies joka lauluja laittaa, toiset vain tuloksista maljoja maittaa”, Laulu taiteilijoista).

Tanssimusiikki

Tanssimusiikki ja laulu olivat käytännön syistä pitkään olleet selkeästi erillisiä musiikin haaroja. Tanssiminen vaati selkeän, voimakkaan rytmin, ilman vahvistimia laulu ei olisi kuulunut sen joukossa. 1900-luvun alun suosituin orkesterikokoonpano oli pieni puhallinyhtye. Sotilasmusiikista lähtöisin oleva kokoonpano oli 1800-luvun aikana saavuttanut laajan suosion, ja lukuisat kansalaisjärjestöt perustivat oman toimintansa yhteyteen omia soittokuntia. Puhallinsoittimia saatiin suhteellisen edullisesti, usein entiset sotilasmuusikot toimivat soittokuntien johtajina. Tällä tavoin raittiusseurat, työväenyhdistykset ja vapaapalokunnat varmistivat, että niiden huvitilaisuuksissa oli aina saatavissa ohjelmaa ja tanssimusiikkia.


Aleksei Apostolin johtama orkesteri Espan lavalla 1900-luvun alussa (WSOY:n arkisto)

Suomen tunnetuin soittokunta oli entisen sotilaskapellimestari A. Apostolin johtama Helsingin torvisoittokunta, jonka toimintaa kaupunki tuki. Apostolin soittokunta teki myös ennen ensimmäistä maailmansotaa kymmeniä äänilevyjä, enemmän kuin mikään muu esiintyjä. Kaikkiaan Suomessa oli satoja soittokuntia, pienimpiä paikkakuntia myöten.

Nuottikaupan välityksellä marssit, alkusoitot ja tanssisävelmät levisivät helposti maasta toiseen, ja soittokunnat eri puolilla Eurooppaa soittivat samanlaisia marsseja, valsseja ja polkkia. Vähitellen syntyi myös alkuperäistä suomalaista ohjelmistoa, ja Helsingin torvisoittokunnan levytettyyn ohjelmistoon kuului mm Oskar Merikannon Kesäilta-valssi, Adolf Leanderin (kuvassa oikealla) Helene-poloneesi sekä Waseniuksen Romanttinen valssi.

Siellä missä ei ollut mahdollisuutta käyttää torvisoittokuntaa, tanssimusiikista vastasi usein harmonikansoittaja. Harmonikasta oli 1800-luvulla tullut suosittu kansansoitin ja se soveltui luontevasti myös uudempien seuratanssien säestämiseen. Ruotsissa ja Norjassa oli jo ennen ensimmäistä maailmansotaa tehty kymmeniä harmonikkalevytyksiäkin. Suomessa harmonikan leviäminen näyttää edenneen hieman hitaampaan tahtiin. Soittimen varsinainen voittokulku alkoi vasta 1920-luvulla, ja ensimmäiset suomalaiset harmonikkalevyt tehtiin 1910-luvun lopulla Yhdysvalloissa. Ohjelmisto koostui alkuvaiheessa pitkälti kansanomaisista tanssisävelmistä sekä ulkomaisen tanssimusiikin sovituksista, alkuperäisiä suomalaisia harmonikkasävellyksiä alkoi syntyä vasta myöhemmin.

1918-1929 >>



Kannatusjäsenet GramexELVISMusiikkikustantajatMuusikkojen liittoTeostoMusiikkituottajat Toteutus Nemesys Oy