BIOGRAFIATWIKITEEMATVIDEOTUUTISETPALKINNOTINFOYHTEYSTIEDOT
HAKU

1930-1939

Pekka Jalkanen

1930-LUKU: KATSE TAAKSEPÄIN

1930-luku on monessa suhteessa 1920-luvun vastakohta. Ilon ilmapiiri häipyi kertarysäyksellä Wall Streetin pörssiromahdukseen vuonna 1929. Suomessakin siitä seurasi paha lamakausi. Tuli konkursseja, työttömyyttä, inflaatiota ja pakkohuutokauppoja. Tilanteen korjautuminen kesti lähes koko vuosikymmenen. Ilmapiirin eurooppalaishakuinen liberalisoituminen muuttui totalitarististen virtausten myötäilyksi. Fasistisen Italian ja kansallissosialistisen Saksan esimerkki heijastui Lapuan liikkeen ”suoraan toimintaan” ja siitä syntyneen radikaalin oikeistopuolueen, Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) perustamiseen. Sen päämääriin kuului lujan hallitusvallan korostaminen, parlamentarismin väheksyntä ja henkisen kodin etsiminen kansallisen talonpoikaiskulttuurin nostalgioista. Sen kotimainen sisarliike oli Akateeminen Karjala-Seura (AKS), jonka käyttövoimaa olivat Suur-Suomi -aate sekä kommunismin- ja ryssänviha. Perinteiset puolueet olivat ajan paineissa vetäytyneet taka-alalle muutosvastaisuuden, kansallisen konservatismin suojiin.

Kaikki tämä kuului ajan populaarimusiikissakin. Talouselämän ahdingosta yritettiin selvitä karsimalla, keskittämällä ja rationalisoimalla ja suojautumalla henkisesti kansallisiin haaveisiin. Tämä puoli näkyi eritoten sekä äänilevyteollisuudessa  että elokuvassa.


Ravintola Foxissa kevättalvella 1937 vasemmalta Erkki Eloranta (sax), Kullervo Linna (rummut), Olavi Venho (sax), Arvo Koskimaa (piano) (Jazz & Pop Arkisto)

Salonkimusiikki murroksessa

Työttömyys kirpaisi rankimmin mykän filmin elokuvamuusikkojen ammattikuntaa. Äänielokuva läpimurto sattui samaan aikaan, kuin laman alku. Katastrofin ainekset olivat koossa. Vuoden 1929 Sonny Boysta alkanut äänielokuvan kausi teki välittömästi tarpeettomaksi noin kolmesataa soittajaa, joista vain kaksi kolmasosaa pystyi saamaan soittajan paikan jostain muualta. Loput joutuivat hanttihommiin. Itsemurhiakin sattui. Samalla puolen vuosisataa elinvoimaisena pysynyt salonkimusiikki sai kohtalokkaan suoneniskun. Mykkäelokuvien musiikki oli näet samaa salonkimusiikkia, mitä ravintolaorkesteritkin soittivat. 30-luvulla syntyivät ensimmäiset kotimaiset elokuvasävellykset, ja filmituottajat pitivät sittemmin leivissään omia suosikkisäveltäjiään ja kapellimestareitaan: Georg Malmstén, Tapio Ilomäki, Sulho Ranta, Martti Similä, George de Godzinsky, Harry Bergström jne. Malmstén ja Godzinsky tekivätkin jo 30-luvulla Hollywoodin malliin myös monia iskelmiään tunnetuksi juuri elokuvan avulla.

Salonkimusiikin tärkeimmäksi tukijaksi tuli nyt Yleisradio. Päivittäisiin ohjelmiin kuuluivat suorat Radio-orkesterin lähetykset. Ohjelmisto oli etupäässä jo aiemmin populaarikonserteista, ravintoloista ja elokuvista tuttua pienimuotoista ”ajanvietemusiikkia” tyyliin alkusoitto oopperasta La Traviata, Brahmsin Unkarilaiset tanssit ja Tosellin Serenata. Se on juuri samaa musiikkia, mitä nykyäänkin radiossa soitetaan päivittäisissä populaariklassikko-ohjelmistoissa. Radio-orkesterin sisältä muodostettiin suosittu Radiosekstetti. Sitä johti viulutaiteilija Erik Cronvall. Ohjelmisto oli astetta kevyempää kuin radio-orkesterilla. Radiosekstetti teki nauhoituksia vielä 1960-luvulla. Sen sukulaisia radiossa ovat olleet George de Godzinskyn johtama Radion Viihdeorkesteri sekä uudelleen koottu Uusi radiosekstetti. Musiikin yleisluonne on auvoisan konservatiivinen. Sen henkinen koti oli 1800-luvun salonki, ravintolaestradi tai pieni konserttilava.

Yllättävää elvytystä tuli myös ajan oikeistoradikaalien taholta. IKL loi koko maahan joukon Musta Karhu-nimisiä kahvila-ravintoloita, joiden tuotolla rahoitettiin liikkeen toimintaa. Järjestettiin matineoita ja myyjäisiä, kahviteltiin ja harrastettiin poliittista yhteislaulua. Helsingissä sitä säesti usein Sibelius-Akatemian teorian lehtori Arvo Laitinen, kristillinen suomalainen kansallissosialistisäveltäjä. Myytiin myös Musta Karhu –kahvia ja pelikortteja. Musiikista huolehtivat pienen salonkiyhtyeet. Helsingin Mustan Karhun primas oli entinen Kaupunginorkesterin viulisti Eino Raitio, säveltäjä Väinö Raition veli. Ohjelmisto koostui vanhasta tutusta salonkirepertuaarista. Mustassa Karhussa sillä oli nyt Keski-Euroopan, etenkin Saksan säätyläiskäytäntöihin viittaava status. Tanssimusiikkia soitettaessa kaikki epäarjalainen, nimen omaan jazz, oli siitä karsittu. Suosittiin heimokansojen, virolaisten ja unkarilaisten musiikkia. Aitosuomalaisuussyistä torjuttiin Georg Malmsténin musiikki, vaikka siitä taatusti pidettiin. Sen sijaa soitettiin Juliska von Budapest, Es war einmal ein Musikus ja VilliruusuTure Aran laulama levyhitti. Jostain syystä venäläisten mestarien, Tshaikovskin, Glinkan ja Rubinsteinin musiikki ei ollut kiellettyjen listalla. Ehkä siksi, että he eivät olleet kommunisteja.

Mustan Karhun ravintolat jatkoivat toimintaansa vuoden 1944 välirauhaan saakka. Sitten IKL lakkautettiin ja Mustista Karhuista jäi vain muisto. Onneksi liikkeen neuvokkaat naiset ehtivät siirtää Helsingin Mustan Karhun nuotiston talteen. Nykyisin sitä säilytetään Kansalliskirjastossa.

Monen alan tanssiorkesterit

Lama puraisi ankarasti myös tanssiorkestereihin. Ravintoloissa soittajien palkat putosivat 30-luvun alussa puoleen. Onneksi kieltolain kaatuminen kansanäänestyksessä vuonna 1932 paransi ravintoloiden kannattavuutta. Muutoinkin yleisten tanssien pito vaikeutui, kun ihmisillä ei ollut rahaa huvitteluun yhtä paljon kuin ennen. Äänilevyteollisuudessakin tuli vuoden 1929 huippuvuoden jälkeen ankara takapakki.


Ramblers Opris-ravintolassa 1931: vasemmalta Alvar Kosunen (trumpetti), Klaus Salmi (pasuuna), Jomi Leino (rummut),  Leo Adamsson (kitara), - (sousafoni), Asser Fagerström (piano), Wilfred Tuomikoski (saksofoni) (Jazz & Pop Arkisto)

Tilanne aiheutti muusikkokunnassa uusjaon. Joukosta valikoitui parhaimmisto. Se kuroi kaulaa kilpailijoihinsa ja rekrytoi riveihinsä lahjakkainta mahdollista soittaja-ainesta. Vuosikymmenen aikana tilannetta hallitsi kolme suurta: Dallapé-orkesteri, Ramblers ja Rytmi-Pojat. Toimintaedellytyksiä paransi toiminnan laaja-alaisuus. Päätulot tulivat ravintola- ja tanssisoitosta. Sitä voitiin harjoittaa pitkäjänteisesti: Ramblersin ja Rytmi-Poikien ravintolakiinnitykset – edellinen Turun Hamburger Börsissä ja jälkimmäinen Helsingin Fenniassa – kattoivat reilut puoli vuosikymmentä. Dallapé pystyi laajentamaan omaa yritystoimintansa tukikohtanaan Heimolan juhlakiinteistö. Se vapautui Eduskunnan käytöstä vuonna 1933. Tämän ohella orkesterit solisteineen levyttivät ahkerasti. Dallapé teki levyjä Pohjoismainen Sähkö Oy:n (PSO)  Homochord- ja Odeon -merkeille, Ramblers ja Rytmi-Pojat Levytukun Columbialle. Radiosoittoja tehtiin tämän tästä, piipahdettiinpa elokuvissakin. Tämän lisäksi ryhdyttiin tekemään konserttimatkoja pääkaupungin ulkopuolelle, jopa pitkiä maaseutukiertueita. Alkoi kertyä myös tekijänoikeustuloja omien sävellysten ja nuottijulkaisujen perusteella. Kaikki tämä kuului ja näkyi. Orkesterien kokoonpano kasvoi toiselle kymmenelle. Vuosikymmenen jälkipuolella kokoonpanoihanteet alkoivat vastata amerikkalaisia esikuvia, Duke Ellingtonin ja Count Basien swingbandeja.


Dallape toivotti hauskaa joulua ja onnellista uutta vuotta postikortissa (Museovirasto)


Iskupojat-yhtye. Vas. Viljo ja Eino Kivimäki, Matti Vähämäki ja Väinö Kivimäki. Yhtyeen johtajana oli Eino Kivimäki. Yhtye soittanut Etelä-Pohjanmaalla 1934-1975. Kuva otettu Ketosen liikkeessä v.1937. (Museovirasto)
Kolme suurta tanssiorkesteria olivat tietenkin julkisuusharhaa. Suomen ravintoloissa uurasti lukuisa soittajisto, joka pikku hiljaa alkoi tavoittaa amerikkalaisten ihanteittensa tyyliä. Valtaosa oli 20-luvun hot-harrastajia. Nyt he olivat aikuistumassa ammattisoittajiksi. Maaseudun tanssipaikoilla etenkin haitarijazz nautti suosiota. Jatsi ja pisto olivat monien kansanpelimannien  ensimmäinen kosketus tanssien soittoon, Konsta Jylhä mukaan luettuna. Tästäkin vaiheesta saa parhaiten tietoja Olli Hämeen Rytmin voittokulusta (1949) sekä Jukka Haaviston teoksesta Puuvillapelloilta kaskimaille (1991)

Äänilevyteollisuuden tilanne vaikutti pitkälti tanssiorkestereiden tyyliin ja julkisuuskuvaan. Kansainvälinen äänilevyteollisuus reagoi lamaan fuusioitumalla vuonna 1931 jättiyritykseksi EMI. Siihen kuuluvan HMV: n edustus pysyi Fazerilla ja Westerlundilla. Kauppaneuvos Rokkasen PSO hoiti Lindströmin entisiä levymerkkejä ja Niilo Saarikon Levytukku yhdysvaltalaista Columbiaa. Ilmaantuipa uusi suomalainenkin yrittäjä, turkulainen Saaristokauppa Oy, joka parin sisäänajovuoden jälkeen alkoi julkaista kotimaista Sointu-levymerkkiä.

Fuusioituneen rationalisoinnin seuraus oli äärimmäisen kaavamainen ja riskitön julkaisutoiminta. Vireään 20-lukuun verrattuna 30-luvusta tuli varsinainen pysähtyneisyyden vuosikymmen. Nyt ylisuosittiin kotimaista musiikkia, ennen kaikkea iskelmää.. Kun vuonna 1929 kotimaisten äänilevyiskelmien osuus koko iskelmätuotannosta oli 60 %, vuonna 1928 se oli lähes 90%. Sen kotimaisemmaksi tuotanto ei enää voi mennä. Kotimaisuuden toinen puoli oli kansallinen kansanomaisuus. Foxtrottien ja tangojen ohella tehtiin paljon valsseja, polkkia ja jenkkoja, tunteellista maalaisnostalgiaa kaikki tyyni. Jokaisen levy-yhtiön päätuotteena oli nyt iskelmä, jonka kielioppi oli syntynyt 1920-luvun jälkipuolella haitarijazzin yhteydessä. Tämä luontui tyylin sisään ajajalle, Dallapé-orkesterille, mutta oli ankarasti vastakarvaan Klaus Salmen Ramblersin ja Eugen Malmsténin Rytmi-Poikien hot- ja swinghaluihin nähden. Toisaalta – nuoruusvuosien avantgardeinto oli takana. Nyt edessä oli suuntautuminen palveluammattiin, mitä laaja-alaisemmin, sen parempi.

Dallapé

Dallapé-orkesterista muodostui vuosikymmenen suuri menestystarina. Orkesteri pystyi selviytymään pula-ajasta kuin huomaamatta ja laajentamaan toimintaansa joka suuntaan. Menestyksen salaisuus oli taitava organisointi, mutta ennen kaikkea oikea musiikki. Tynnilä-Jäppilän piirin tuotanto: foksit Yö Altailla, Pohjola, Petsamo, Tammerkoski, Kivikauden mies, Kaksi kolpakkoa, neiti jne. sai äänilevyjen välityksellä siivet ja muodostui pian klassikoiksi. Myöhemmin, 1960-luvulla, ne saivat ennen näkemättömän maineen ”humpan” uustulemisen vuoksi.

Toiminnan tehostuessa orkesteria laajennettiin täysmittaiseksi big bandiksi. Siihen saatiin mukaan alan huippuja klarinetistivirtuoosi Tommy Tuomikoskea ja Matti Rajulaa, pianisti Asser Fagerströmiä ja trumpetisti Allu Kososta myöten. Kansanomaisen energian säilyttämisestä pidettiin kiinni ja lujaa.  Haitari oli orkesterin A ja O. Parhaimmillaan Dallapéssa oli kolme haitarinsoittajaa. Heistä paras oli Viljo Vesterinen (kuva oikealla vuodelta 1932), tuleva moninkertainen Pohjoismainen mestari ja haitarin suurin suomalainen legenda. Heimolan tanssisoiton – tansseja pidettiin kolmesti – neljästi viikossa, ja usein lisäksi päivätansseja - ja levytysten lisäksi julkisuutta hankittiin pitkien kesäkiertueiden avulla. Dallapé kiersi busseineen neljänä kesänä Suomen päästä päähän. Lähtökonsertti keväällä ja tulokonsertti syksyllä pidettiin Heimolassa. Kiertueilla myynnissä oli myös kustannustuotteita, omia Dallapé-vihkoja, jotka tekivät kauppansa varsinkin maalaispelimannien ja tanssiensoittajien parissa. Kustannusyritys, Dallapé-kustannus Oy syntyi vuonna 1931.Yhtiön muodostivat Martti Jäppilä sekä orkesterin laulusolistiksi ja kapellimestariksi ryhtynyt Georg Malmstén. Orkesterin lakimies oli sen pakollinen, äänetön yhtiömies. Kustannusyhtiö julkaisi Dallapé-vihkojen lisäksi laajan sarjan Georg Malmstenin iskusävelmiä, Malmsténin keskeisimmän iskelmätuotannon.

Dallapé kiertueella vuonna 1937. Matkojen ja roudauksen oheen mahtui myös auringonottoa... Keikkapaikkana tässä Viipurin Toverien kerho (Jazz & Pop arkisto)


Dallapélla oli tervehenkiset harrastukset, tehkääs tämän päivän bändit perässä!

Orkesterilla oli uskallusta perustaa Heimolaan jopa oma musiikkiopisto, missä järjestettiin ensimmäisen kerran populaarimusiikin opetusta Suomessa. Opisto kaatui verotussyistä. Kyseessä oli yritys pitää koko orkesteritoiminta aatteellisen yhdistyksen luontoisena ja niin muodoin verovapaana. Se oli verottajalle liian läpinäkyvää, ja opisto lakkasi siihen. Saman kohtalon koki myös Rytmi-Poikien sekä Metropolin, ”Pohjanmaan Dallapén”, vastaavanlainen yritys.

Dallapé toimi aktiivisesti talvisotaan saakka. Vuosikymmenen lopulla se teki suurimman osan PSO:n kotimaisista levyistä.  Parina viimeisenä vuonna tyyli ja kokoonpano muuttuivat swingin suuntaan, ennen kaikkea orkesteriin liittyneen amerikansuomalaisen Bruno Laakon vaikutuksesta.

Sotavuonna 1942 orkesteri koottiin vielä kerran säestämään Malmsténin levytyksiä Berliinissä. Sodan jälkeen viulisti Helge Pahlman otti orkesterin vetääkseen, mutta huonolla menestyksellä. Vuona 1955 pantiin pillit pussiin. Kukaan ei aavistanut, että muutaman vuoden päästä Yleisradion Kankkulan kaivolla -ohjelma tulisi tekemään Dallapésta kansallisomaisuutta.

Dallapé oli ainutlaatuinen ilmiö joka suhteessa. Kymmenessä vuodessa laitakaupungin vasemmistolaisesta propagandistiryhmästä alkunsa saanut kokoonpano keksi itsenäisen kansallisen tanssimusiikkityylin. Se ylitti pian luokkarajan ja jopa kielirajan. ”Ju, de va´ Dallapé från Helsingfors, vilken musik!” – sanottiin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Sellaista ei ollut sattunut koskaan ennen.

30-luvun iskelmä

Dallapén piiriin 30-luvulla liittyneestä Georg Malmsténista tuli aikansa merkittävin iskelmävaikuttaja. Hän pystyi suodattamaan laulelmiinsa ja iskelmiinsä palasia jo kadonneesta ajasta, entisaikojen posetiivareiden, pelastusarmeijalaisten, sotilassoittokuntien, saaristolaisvalssin ja venäläisen romanssin lumoa tavoittaen jotain yleistä ja tyypillistä. Mukaan mahtui jonkin verran uudempaa ainesta, ragtimen ja schlaagerin kaikuja: Jimmy banjoaan hän soittaa, Jos oisin sulttaani. Jazz ja muu afroamerikkalainen musiikki ei häntä koskettanut. Tuotanto tuli tunnetuksi äänilevyiltä, omien laulunäytelmien estradeilta, radiosta ja elokuvista, myöhemmin myös televisiosta. Suosion salaisuuksia on pakottomana virtaava melodisuus, joka on vapaa kaikesta teennäisyydestä Se on ominaisuus, jonka vuoksi häntä voi verrata Oskar Merikantoon, ”Suomen kotien laulajaan”. Siinä mielessä monet vakavan musiikin säveltäjät epäonnistuivat iskelmäsäveltäjinä. Jonny Loken (Ernest Pingoud) Asfalttikukka jäi ainoaksi onnenkantamoiseksi. Pekka Ukkosen (Väinö Hannikainen), A. Pamilon (Simon Pergamet-Parmet) ja Tauno Marttisen iskelmät olivat kuolleita jo syntyessään. 

1930-luvulla alalle astui muutamia uusiakin säveltäjiä. Viulisti Usko Hurmerinta (Kemppi) (kuvassa oikealla) urakoi lopulta iskelmänteon Suomen ennätyksen, noin 4000 kappaletta. 1930-luvulla hänen tärkein fooruminsa oli äänilevy-yhtiö Sointu. Jazzpianisti Harry Bergströmin työmaaksi vakiintui elokuvamusiikki Suomen Filmiteollisuuden parissa. Monet hänen suosikki-iskelmistään, kuten Vaimoke, Seitsemän tuntia onnehen ja On lautalla pienoinen kahvila, ovat syntyneet elokuvaiskelmiksi. Bergströmiä hiukan nuorempi George de Godzinsky työskenteli 30-luvulla eri yhtiöille. Tuolloin syntyivät mm. klassikot Katupoikien laulu ja Sulle salaisuuden kertoa mä voisin. Toivo Kärki soitti 1930-luvun pianoa eri tanssiorkestereissa Tampereella ja Helsingissä. Iskelmäsäveltäjän ura oli vielä edessäpäin.

Ajan iskelmälaulajista Georg Malmstén oli ylivoimaisin. Solistit valittiin tavallisesti näyttämön tai elokuvan piiristä. Se kuuluu myös äänenmuodostuksesta, joka suosii klassisia piirteitä. Vain kupleteissa kuuluu karheampi kansanomaisuus. Koulattuja oopperalaulajia olivat Malmsténin lisäksi Ture Ara sekä Terttu Raija, eli Aulikki Rautavaara. Elokuvasuosikki Tauno Palo lauloi monia iskelmiä levylle Dallapén solistina. Uutta, jazzmaisempaa tyyliä, edustivat vuosikymmenellä ainoastaan Godzinskyn löytö, Valtosten sisarusten Harmony Sisters, sekä nuori Olavi Virta, joka oli vielä silloin hentoääninen crooner.

Palle

1930-luvun viihteen ikoneihin kuuluu Palle, R. W. Palmroth (1906–1992), jonka kirjailijanimimerkki oli Reino Hirviseppä. Ikonius tuli ajalle tyypillisestä maailmankatsomuksesta. Palle oli ammattiupseeri ja toimi sotamuseon intendenttinä. Hän oli hengeltään AKS:n miehiä, ja runoili jo vuonna 1922 sanat AKS:n marssiin Me tahdomme, jonka velipoika Toivo Palmroth sävelsi. Suur-Suomen rajat määrittelevästä laulusta tuli sotien välisen ajan slogan: ”Vienanlahdesta Laatokkaan me piirrämme miekalla rajan”. Maalaispapin pojalla oli myös toinen luonto, joka oli viehtynyt sekä kansanhuumoriin, etenkin savolaismalliseen pilkantekoon. Poliittinen ja humoristinen puoli löysivät toisensa 30-luvun aikana. Jo vuosikymmenen alussa Palle riimitteli PSO:n levyille schlaagerisuomennoksia. Häntä kiinnosti keskieurooppalainen kabaree, etenkin harmiton berliiniläinen überbrettl. Sen innostamana hän ryhtyi tekemään radioon uutta ohjelmatyyppiä, radiorevyytä. Se oli farssi, joka koostui ajankohtaisaiheisista sketseistä sekä niiden väliin sijoitetuista kuplettirenkutuksista. Päivänpoliittiset aiheet johtivat politisoitumiseen yleisemminkin. Niissä hän noudatteli Suomen virallisia kantoja, mutta hyppi usein aisan yli. Ennen sotia hän ivaili Mussolinia, Hitleriä ja Stalinia, ruotsalaisten Ahvenanmaan politiikkaa ja Amerikan dollaripinnallisuutta. Jazzin swingpjattarit saivat kyytiä sotavuosina. Saksalaista kulttuuria, etenkin keisarinajan Waffenbrüder- sotilaskulttuuria, hän ihannoi yli kaiken. Natsismista hän pysytteli yleensä etäällä.


Radiorevyyn tekoa Yleisradiossa syyskuussa 1939: vasemmalta vänrikki K. Lehmus, kapteeni R. W. Palmroth ja vänrikki J. O. Tallqvist (WSOY:n arkisto)
Toisen maailmansodan syttyessä Pallen suomentamat saksalaisiskelmät, Erika, Tellervo, Anna-Maija ja Pelko pois, Rosmarie olivat pian kaikkien huulilla. Jatkosodan vuosina hän omaksui entistä voimakkaammin propagandistin roolin. Hänen foorumejaan olivat ensinnäkin radiorevyynsä, joita hän teki yhteensä 66 kappaletta. Toiseksi hän oli näkyvässä asemassa uuden Propaganda-Aseveljet -nimisen järjestön silmäätekevänä.. Kyseessä oli epävirallinen yhdysside armeijan ja siviilien välillä. Sen tehtävänä oli vaikuttaa sekä rintamamiesten että siviilien mielialoihin viihteen keinoin ja hankkia varoja rintamamiesten vapaa-ajan toimintaan. Pääasiassa Helsingin Messuhallista radioitiin 166 Asemiesiltaa, joissa esiintyi suomalaisen viihdemaailman kerma. Keskeinen hahmo oli yltiöisänmaallinen korpraali Möttönen (Einari Ketola).

Pallen radiopropaganda kulki koko ajan omapäisiä teitään. Sen tunnuskuvia oli talvisodan aikainen pilkkalaulu Silmien välliin. Sen ryssittely oli ristiriidassa sekä armeijan että Yleisradion virallisen ohjeistuksen kanssa, jonka mukaan vihollisen halventamista on vältettävä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että asioita katsottiin sormien läpi. Pallen osaksi jäi kansanomaistaa AKS:n liian yleväksi osoittautunut propaganda ja purkaa paineita sanomalla sitä, mitä ei olisi saanut sanoa.

Sodan jälkeen Pallen tie oli tukossa. Viihteeseen ei ollut enää palaamista.

<< 1918-1929 1939-1945 >>

Kannatusjäsenet GramexELVISMusiikkikustantajatMuusikkojen liittoTeostoMusiikkituottajat Toteutus Nemesys Oy