BIOGRAFIATWIKITEEMATVIDEOTUUTISETPALKINNOTINFOYHTEYSTIEDOT
HAKU

1939-1945

Maarit Niiniluoto

SOTAVUOSIEN 1939-45 VIIHDYTYSTOIMINTA LOI USKOA VALOISAMPAAN HUOMISEEN

”Vasta sodassa opin täydellisesti käsittämään, mikä ääretön voima musiikissa ja laulussa on. En puhu propagandalauluista, sillä ne ovat luku sinänsä, vaan sellaisista lauluista, jotka voivat hetkeksi vapauttaa ajatuksemme karusta, kylmästä todellisuudesta.”

Näin mietti Georg Malmstén, joka oli ollut Suomen suosituin schlaagerikuningas vuodet 1929-39. Vakavoitunut taiteilija palasi sodasta 1945 erilaisena kuin sinne lähti; hän oli kiertänyt laivaston tukikohtia Päämajan viihdytysjoukoissa, laulanut Iltaa skanssissa, valloittanut yleisön lauluissaan Kaunis valhe ja Suurin onni, lyhin onni ja jylissyt Äänisen aaltoja. Sotasairaalat ja korsut olivat käyneet tutuiksi ja oman työn terapeuttinen luonne.


Marski, viihdytystoiminnan isä, hyväksyi kun lääkärikapteeni Itäkylä veljineen soittivat sotapesän tupaantuliaisissa vuonna 1942. (Maarit Niiniluoto: On elon retki näin)
Monien taiteilijakollegoiden tavoin hän tunsi, ettei koskaan ollut tehnyt mitään tärkeämpää. Näyttelijä Siiri Angerkosken mielestä hänen huumorillaan ole ikinä ollut niin kiitollista yleisöä kuin rintamalla. Angerkosken tunnettu bravuuri oli humoreski Meit viiään. Oopperalaulaja Anna Mutanen on korostanut, ”ettei mikään maailmassa, ei ooppera eivätkä suuret roolit, ole ollut niin tärkeää kuin pojille laulaminen, kerran, siellä jossain.”

Ikäväntorjunta, murheenmurjonta nousi kansalliseksi käsitteeksi pitkinä sotavuosina. Kaipaus rahisi radiolähetyksissä, rapisi kenttäpostikirjeissä, pakahdutti iskelmissä ja elokuvissa. Murheenmurjonta merkitsi elämän jatkumista niin rintamalla kuin kotirintamalla. Se oli kommunikaatiota, eläytymistä illuusion taikaan ja kyynelten keskellä naurua sodalle. Kotirintamalla vain kulttuuria, kirjoja, elokuvalippuja, lehtiä ja gramofonilevyjä sai ostaa ilman säännöstelyä. Rintamalla ikäväntorjunta soi korsuradioista terveisinä ja toivelevyinä. Viihdytyskiertueet eli kiihdytysviertueet murjoivat murheita; ennen niitä oli mieli levoton ja usein myös jälkeenpäin.


Korpraali Möttönen alias näyttelijä Einari Ketola oli yksi sotavuosien suosituimpia viihdytyshahmoja. Hän hauskutti rintamamiehiä  säestäjänään Vili Vesterinen. (Maarit Niiniluoto: On elon retki näin)

Taiteilijakiertueen tulo sotatoimialueelle, hanuripartio soittamassa Säkkijärven polkkaa ja Väliaikaista, korpraali Möttösen alias Einari Ketolan ja Emmi Jurkan riemukas käynti sotasairaalassa, nuo hetket ovat jääneet ikimuistoon. Operetin, näyttelijöiden, taikurien ja surmanajajien tenho Karhumäen tivolissa tai sitten korsussa viihdyttäjän pelikorttien ja narunpätkien äärellä, ei ole unohtunut. Usein kotona, kyynelet silmissä, radion ääressä kuunneltiin rintamalta luettuja terveisiä, Lauantain toivottuja levyjä, Molli-Jorin revyitä, Jahvetin kirjelaatikoita tai naurettiin naiskoomikko Elviira Suulasvuolle.

Ihmisten muistissa, olivat he sitten rintamamiehiä tai kotirintaman naisia ja lapsia, elävät hetket, jolloin Valtosen siskot lauloivat Sulle salaisuuden kertoa mä voisin, Tauno Palo kailotti Tuohista sormusta ja seikkaili valkokankaalla Meksikon armeijan everstiluutnanttina T.J.A. Heikkilänä, Sortavalan evakkopoika Lasse Pöysti ilahdutti elokuvissa Suomisen Ollina ja viihdytyskiertueiden nuorimpana esiintyjänä. Olavi Virran ääni kaikui rintamaradiosta valssia Yö kerran unhoa annoit tai kutsui Helsingin Konservatorion amerikkalaistyyliseen swing-iltaan.


Harmony Sisters, George de Godzinsky (tolpasta oik.), Teppo Elonperä (4.oik.) ja Ture Ara (2.oik.) olivat joukossa, joka viihdytti kuuntelijoita tunnetulla taidollaan asemiesillassa. (Museovirasto)

Kulttuurin kulutuksesta tuli sota-ajan menestystarina. Pelkästään rintamaviihdytystoiminnan, kiertueitten, rintamaradioitten ja teattereiden yleisönä olivat jatkosodan aikana vuosina 1941-44 miljoonat suomalaiset. Kotirintamalla elokuvilla oli keskimäärin 400 000 katsojaa, ja teatterit kiersivät myös tulilinjoilla. Vuoden 1942 levytuotanto muistetaan parhaiten sitten vuosien 1929-30 suureen gramofonikuumeen. Kuitenkin viihdytystä oli aina kaikkien mielestä liian vähän.

Viihdytystoiminnan arvo selvisi sota-ajan taiteilijoille itselleen heti ensimmäisistä tilaisuuksista lähtien. Viipurin teatterista evakossa oleva Tuire Orri oli rintamalla jo Maan Turvan ensimmäisillä kiertueilla talvisodassa 1940. Hän sanoi, ettei ”koskaan unohda poikien silmiä. Nyt jos koskaan meidän työtämme tarvitaan.” Myös emigranttimuusikko George de Godzinsky oli kranaattisuihkussa ja hengenvaarassa, mutta filosofoi tyynesti: ”Jos Luoja on määrännyt, että me viihdytetään, niin me viihdytetään."

Sotavuosina syntyi oma viihdyttämisen filosofia. Nuori karjalaispoika Solmu Mäkelä löysi viihdytystoiminnasta ammattinsa, lukemattomien muiden tavoin. Hänen taikateatterinsa oli Karhumäen tivolissa Itä-Karjalassa, hän esiintyi Terijoen kasinolla ja korsuissa lyhtyjen valossa jermuille ja kenraaleille. Periaatteeksi tuli, että ”joka päivä täytyy tehdä yksi ihminen onnelliseksi. Se tapahtuu niin, että rikkoo todellisuuden rajan”.

Sodanjälkeisen Kipparikvartetin johtaja Auvo Nuotio on muistellut omia viihdytyskokemuksiaan. ”Oli sitten vakava tai hilpeä tilaisuus, parhaiten menestyivät laulut, joissa äiti odottaa poikaansa tai rakastettua miestään pois sodasta. Nyt kun ajattelee asiaa, ne olivat sodanvastaista asiaa ne laulut loppujen lopuksi.”


Kauko Käyhkö (2. oik.) nousi sotavuosina suursuosioon iskelmälaulajana sekä Äänislinnan teatterin näyttelijänä ja Aunuksen radion kuuluttajana. (Maarit Niiniluoto: On elon retki näin)


Kun sotavuosina vallitsi tanssikielto, sitä usemmassa suomalaisessa elokuvassa tanssittiin. Yksi niistä oli Hugo Hytösen suosittu Ketunhäntä kainalossa (1941), jossa tuolilla seisoo Leo Lähteenmäki.

Toisen maailmansodan aikainen viihdytystoiminta sai Suomessa monet eri kasvot, koki eri vaiheita talvisodan, välirauhan, jatkosodan ja Lapin sodan aikana. Talvisodan syttyminen sai aikaan vuosikausia kestäneen tanssikiellon 1939-48, jonka Suomi julisti ainoana sotaa käyvänä maana.

Talvisota vaikutti ratkaisevasti Yleisradion ohjelmaan, jonka uskottiin virsillä ja isänmaallisilla lauluilla, sinfonioilla ja ryssänvihalla pitävän kansakunnan henkisesti koossa.

Yleisradion arkistossa yli 30 miehen puolesta kirjoittava alikersantti tilittää Yleisradiolle ”sielunkin väsyvän” mahtipontista radio-ohjelmaa kuunnellessa. ”Eikö olisi syytä parantaa haavat, saada takaisin mielen tasapaino. Antakaa meille, edes niiksi muutamiksi hetkiksi, kun meillä on vapaata tanssimusiikkia, revyytä, muuta kevyttä (vaikka tuhmaakin), jotta jaksaisimme täällä.”

Savolainen kirjailija Kalle Väänänen kiersi samaan aikaan rintamalla vakavan hauskana korsukolportöörinä. Hän oli sitä mieltä, ”etteivät sotilaat halua kuulla sodassa kaatuneista vihollisista”. Jatkosodan aikana hän kirjoitti laulun Iso Iita, Liisa pienen vastapainoksi.

Välirauhan yllätys 1940-41 oli se, että raskas pohtiva taide suorastaan karkotti ihmiset luotaan. Jossakin sanomalehdessä viriteltiin keskustelua siitä, onko Iloista leskeä sopiva esittää kun maa on täynnä aivan toisenlaisia leskiä. Keskustelua ei syntynyt, ja Franz Léharin kuulu operetti veti katsomot täyteen.

Elokuvissa valloittivat katsojat täydellisesti mm. sellaiset romanttiset musiikkikomediat kuin SF-paraati, jossa lemmenpari Tauno Palo ja Ansa Ikonen lauloivat ja tanssivat Georg Malmsténin elokuvamusiikin tahdissa sodan sulkemassa Euroopassa.


”Näenhän valoisan taivaan, näenhän valoisan maan…”, tunnelmoivat Ansa Ikonen ja Tauno Palo välirauhan elokuvassa SF-paraati (1940).

Välirauhan aikana yritettiin yhdistää populaarimusiikin muoto propagandistiseen sisältöön. Se oli tuomittu epäonnistumaan, ja niinpä Pallen, Reino Palmrothin riimittämä ralli Silmien välliin ryssää jäi jo syntyessään kuriositeeteiksi. Tapio Rautavaara rikkoi Karhumäen Maaselän radion kuuluttajana sen pari vuotta myöhemmin polveaan vasten; kukaan ei sitä halunnut kuunnella.

Vuoden 1940 levysato kertoo miten paljon lauluja ja iskelmiä syntyi olosuhteissa, joissa viihdetaiteilijat joutuivat kohtamaan, monet keskellä huolettominta nuoruuttaan, elämän muuttumisen dramaattisesti.

Elämää juoksuhaudoissa on ensimmäisen maailmansodan ajan venäläinen valssi, jota Suomessa oli levytetty instrumentaaliversiona. Usko Hurmerinta, myöhemmin Kemppi, sanoi runoilleensa siihen Kannaksella sanoja kesken talvisodan tykistökeskityksen. On elon retki näin on tango, jonka tanssimuusikko ja jazzpianisti Toivo Kärki kertoi soivan päässään Oinaalassa Karjalan kannaksella. Kerttu Mustonen teki siihen symboliset ja lohduttavat sanat. Jatkosodan aikana hän kirjoitti tangot Siks oon mä suruinen, Liljankukka ja Tule hiljaa Kärjen sävellyksiin.

”Näin kesä lyhyt kulkee, syys ilon ovet sulkee. Kaikki mikä sulle rakasta ois,/anna se luotas pois..”

Sellaiset tangot kuin Särkyneitä toiveita, Muuttolintujen lähtö, Pieni sydän (sai lempinimen Surujen summa) valssit Eron kyyneleet, Olit, Karjala kaunein maa (ensimmäinen Karjala-iskelmä imperfektissä), Pommisuojarakkautta, Pienet kukkivat kummut, foksit Puukaasutin, Kangastusta, Kirje sieltä jostakin ja Kirje Karjalasta (”nään aina katseen silmiesi, kaaren punahuuliesi, terveiseni mailta Karjalan”) kuuluivat talvisodan synnyttämään populaarimusiikin tunneilmastoon.


Siellä jossakin tapasivat toisensa vanhat ystävät Alvar Kosunen (vas.), Toivo Kärki, Olavi Virta ja Jussi Himanka. (Jazz & Poparkisto)

Joulukuussa 1940 Mannerheim antoi sosiaalidemokraattisen puolueen järjestöpäällikölle Kalle Lehmukselle tehtäväksi tiedotus- ja viihdytystoiminnan organisoinnin Päämajan alaisuuteen. Mielialan hoidossa ja sotaväsymyksen torjunnassa ei voitu uudessa konfliktissa edetä samoin kuin talvisodan aikana.

Kevättalvella 1941 alkoivat Helsingin Messuhallissa suuret asemiesillat, radiohistoriaa mullistavat suorat torstailähetykset, jossa maan johtavat taiteilijat esiintyivät iltamatyyliin. Ensimmäistä kertaa sodan erottamat kansalaiset saivat elää reaaliajassa yhteisiä hetkiä kodeissa ja korsuissa. Jokaviikkoisia asemiesiltoja lähetettiin vuosina 1941-44 yhteensä 125 kappaletta. Yleisradiossa on jäljellä vain kuusi minuuttia korpraali Möttösen humoristista monologia.

Mm. Vili Vesterinen, Harmony Sisters, Nils-Eric Fougstedt, Ossi Elstelä, Lasse Pihlajamaa, Kirsti Hurme, Toivo Alajärvi, Lea Piltti, Malmsténin veljekset, Olavi Virta, Leo Lähteenmäki, Kalle Ruusunen, Henry Theel, Lulu Paasipuro, Lapatossu, Mary Hannikainen, sotilassoittokunnat, kuorot ja Dallapé- orkesteri ja monet muut olivat näiden odotettujen tilaisuuksien suosituimpia esiintyjiä.

Kun Harmony Sisters, Valtosen siskot Vera, Maire ja Raija, lauloivat pitsipuvuissaan Kodin kynttilöitä, ”unelmissain mä siel olla saan”, istuttiin korsuissa ja kotona pää painuksissa.


Harmony Sisters, kauniit ja lahjakkaat sisarukset Vera. Maire ja Raija Valtonen, olivat sotavuosien suosituimpia naisesiintyjiä. (Jazz & Poparkisto)


Muusikko Olavi Virta viihdytti jatkosodan aikana Kannaksen radion kuuluttajana ja laulajana. (Maarit Niiniluoto: On elon retki näin)

Myös Yleisradion merkitys nousi erittäin tärkeäksi; vain kolmasosalla kansalaisista oli ollut radio ennen talvisodan syttymistä, puolen miljoonan kuunteluluvan raja rikottiin 1945. Radiosta saatiin tietää presidenttien puheet, sotauutiset, kansanhuollon ohjeet, lauantain toivotut levyt ja Markus-setä sekä tuoreimmat terveiset rintamalta kotirintamalle ja takaisin, aina lasten syntymisiä myöten. Kansainvälisten viihdetähtien Suomen vierailut ilahduttivat Alice Babsista Rosita Serranoon, Ilse Werneristä Jussi Björlingiin.

Jatkosodan syttyminen kesäkuussa 1941 merkitsi Päämajan ensimmäisen viihdytyskiertueen lähtemistä sinne jonnekin, missä suomalaisia sotilaita oli. Näiden kiertueitten suosio oli laskettavissa 1942, jolloin jo lähes neljännesmiljoona suomalaista oli nähnyt ja kuullut rintamaviihdytystoimintaa lähes 700 eri tilaisuudessa.

Yleisradioon tuli ohje, ettei jatkosodan hyökkäysvaiheessa saanut olla ”liian mahtipontisia lähetyksiä, sillä niiden oli huomattu ärsyttävän rintamamiehiä”. Aunuksen rintamaradio perustettiin, ja se asettui Äänislinnaan vetäjinään toimituspäällikkö Pekka Tiilikainen, laulaja-muusikko Kauko Käyhkö ja tuleva Tippavaaran isäntä, näyttelijä Oke Tuuri. Karhumäen Maaselän radiossa oli suosioon nouseva tuntematon rintamamies Tapio Rautavaara, Kannaksen Valkjärvellä kuulutti tunteellisia tangoja laulava Olavi Virta ja Korven radiota Rukajärvellä johti näyttelijä Kauko Kokkonen.

Pekka Tiilikainen raportoi Yleisradioon, että miehet rakastivat vain iloista ”eldankaa” ja ”haikeaa sorrentoa” ja lähetti vuonna 1942 tiedoksi itäjermujensa suosituimman soittolistan.

1. Suurin onni, lyhin onni. 2. Kielon jäähyväiset 3. Kukkia Andeilta 4. Iso-Iita 5. Katupoikien laulu 6. Kulkurin valssi.

Toivomuslistan kärjessä taas olivat sellaiset laulut kuin Kirje sieltä jostakin, Mantshurian kukkuloilla, Savonmuan Hilima, Kirje Karjalasta, La Cumparsita, Mustat silmät ja Saariston Sirkka.

Populaarimusiikkia imettiin sotavuosina myös rintamalla vierailevista laulunäytelmistä, kuten Helvi Mäkisen säveltämä ja Leo Anttilan sanoittama tango Kotkan ruusu Kotkan maakuntateatterin näytelmästä Kotkan laulu 1942.

Päämajan viihdytysjoukkoihin kuuluivat valtakunnan suosituimmat taiteilijat. Mikkelistä lähtevillä kiertueilla nähtiin oopperalaulajia, humoristeja, ballerinoja, iskelmälaulajia, elokuvatähtiä, taikureita, hanuristeja ja tulennielijöitä. Kotirintaman viihdytystilaisuuksissa oli kansallisia merkkihenkilöitä kuten presidentti Svinhufvud Dallapé- orkesterin kanssa, ja runojaan lausuva professori V. A. Koskenniemi Harmony Sistersin seurassa.

Päämajan viihdytystoiminnan mielenkiintoisin piirre oli korkea- ja populaarikulttuurin taiteilijoiden yhteisesiintymiset samoilla estradeilla: viihdytyskiertueilla, rintamaradioissa, rintamateattereissa sekä kotirintaman huvitilaisuuksissa, ensimmäistä kertaa valtiovallan maksamina ja levittäminä kaikkialle, missä suomalaisia ihmisiä vain oli.


Oopperalaulaja Ritva Aro esiintyi Valkjärvellä paljaan taivaan alla ja lauloi sotilaille. (Maarit Niiniluoto: On elon retki näin)

Viihde sai sodan jatkuessa 1941-42 yhä symbolisempia romanttisia sisältöjä, eskapismi valtasi jatkosodan aikaan elokuvakankaat, iskelmät, pääkaupungin swing-illat. Melankolinen tango oli tuskan ja toivon ilmaisija kuten Syyspihlajan alla (”punertaa marjat pihlajan kuin verta niillä ois.."). Oma romantiikan lajinsa syntyi suomalaisesta iskelmäkarelianismista aina Auringonnoususta Laatokalla Vienan kuutamoon. Unelmia ylistivät laulut Ilta Kannaksella ja Näky nuotiolla; toivekonserteissa soivat Kaunis on luoksesi kaipuu ja Lennä mun lempeni laulu.

Elokuvan tarjoama romanttinen todellisuuspako oli myös syvimmillään jatkosodan aikana kun Kulkurin valssi veti katsomoihin miljoonayleisön vuodesta 1941 alkaen. Poretta (1941) vedenalaisine, simpukkaan sulkeutuvine kaunottarineen tarjosi satumaisia näkymiä. Vielä välirauhan aikana ryssäntappoviisuja kirjoittanut Reino Palmroth runoili kynästään tekstin Nils-Eric Fougstedtin elokuvasävellykseen Romanssi (”sua vain yli kaiken mä rakastan”) filmissä Katariina ja Munkkiniemen kreivi 1943.


Poretta eli keisarin uudet vaatteet (1941) tarjosi eskapismiksi vedenalaisen maailman, jossa simpukasta nousi näyttelijä-laulaja Tuire Orri.

Viestintälottien kautta livahti julkisuuteen reheviä kupletteja korsuystävyydestä kuten Eldanka-järven jää ja Tule Röhön rantaan. Niiden tekijä oli Uhtuan suunnalla valistusupseeri, Köningsbergin yliopiston suomen kielen lehtori Erkki Tiesmaa. Hallituksen sensuurilla uhkaama laulu julkaistiin Olavi Paavolaisen rintamamiesantologiassa Täältä jostakin (1943), jossa ilmestyivät myös alikersantti Reino Helismaan ensimmäiset runotekstit.

Toisaalta Ooppera kiersi koko kalustonsa kanssa rintamalla esittämässä Kreivitär Marizaa ja Carmenia rintamamiehille, jotka eivät koskaan olleet korkeakulttuurin parissa.

Iskelmistä poimitut säkeet kuten ”Tuo suru jonka sain on kaunis kantaa/kun sydämeni vain sulle antaa” ja ”Niin paljon meni kanssas kaunista pois” tai ”Kerran noudan onnemme venheeseen” pääsivät myös kuolinilmoituksiin, joiden vierellä, toisella aukeamalla olivat elokuvien ja tanssikoulujen ilmoitukset.


Vuoden 1944 asemiesillassa soittivat Vili Vesterinen (vas.), Asser Fagerström ja Olavi Virta Alvar Kosusen johtamassa orkesterissa. (F. E. Fremling, Museovirasto)


Erik Lindström basson varressa ja voittajana ensimmäisissä orkesterikilpailuissa rauhan tultua vuonna 1945. (Erik Lindströmin kuva-arkisto)       
Tanssikieltoa jatkettiin vetoomuksista huolimatta koko sota-ajan. Sala-ja nurkkatanssien järjestämisestä saattoi saada vankeutta, mutta tanssikouluissa, suljettujen ovien takana sai tanssia. Suosituimpia paikkoja oli Kari Suomalaisen äidin Estelle Suomalaisen tanssikoulu Helsingin Ratakadulla, jossa soitteli Yam- ja Swing-lehtien päätoimittaja, steppimestari Jaakko Vuormaa riveissään nuori basisti Erik Lindström.

Taiteilijoitten kokemus yhteisistä viihdytysestradeista rikkoutui sodan jälkeen. Taikurin nimikkeellä siviiliin palanneen Solmu Mäkelän mukaan ”jako humpuukiin ja eliittikulttuuriin palasi taas”. Tuo jakautuminen oli syvempää kuin koskaan ja ajoi viihteen pitkäaikaiseen sodanjälkeiseen marginaaliin. Yleisradiosta siivottiin sota-ajan iskelmät, Karjala-laulut ja saksalaiset schlaagerit valvontakomission aikana pois. Viihdytystoimintaa ja sen jumalattomia valintoja, Malmsténin rakkausjoikuja, syytettiin jopa kesän 1944 Kannaksen läpimurrosta. Rankkaa propagandaa olisi pitänyt enemmän kohdistaa rintamamiehiin.

Viihde -sana keksittiin kuitenkin sodan jälkeen Yleisradion ja Suomen Kuvalehden järjestämässä kilpailussa vuonna 1947 kuvaamaan ”taiteellisempaa ajanvietettä”. Viihdekulttuurin elämänuskoa tarjoavasta luonteesta oli tullut osa sotavuosien Suomen selviytymisen historiaa.

<< 1930-1939 1945-1959 >>

Kannatusjäsenet GramexELVISMusiikkikustantajatMuusikkojen liittoTeostoMusiikkituottajat Toteutus Nemesys Oy