BIOGRAFIATWIKITEEMATVIDEOTUUTISETPALKINNOTINFOYHTEYSTIEDOT
HAKU

1945-1959

Peter von Bagh

KADONNUT MENNYT, TUNTEMATON TULEVA

50-luku on kuin kapseliin suljettu aika, sodan hallitseman ja sitten rikkinäisen 40-luvun ja valtavien muutoksien - maa revittiin ja "uusiksirakennettiin" dramaattisemmin kuin konsanaan sodan vuosina - 1960-luvun välissä. Iskelmän kultakaudeksi sen tekee täydellinen vakavuus, kevyeksi luokitellun elämänalueen eräänlainen moraalinen vakaumus. Vuosikymmenen esiintyjiä ei pyyhkäissyt pois rautalanka vaan äkkinopeasti muuttunut yhteiskunta. Arvoja jäätiin kuitenkin kaipaamaan. Erilaiset nostalgian muodot viestivät tätä joka suunnasta vielä puoli vuosisataa myöhemmin jolloin erilaiset nostalgian aallot ovat useimmiten vain puolinaisia vastauksia kaipuuseen.

1949 Kullervo Linna voitti Yleisradion järjestämän ensimmäisen iskelmäsävellyskilpailun valssillaan Kultainen nuoruus. Tässä kapellimestarina Harri Bergström ja hänestä vasemmalla solistina Eero Väre. Muita soittajia Jarl Lund (hanuri), Olavi Koskela ja Ossi Runne (trumpetit), Olavi Lampinen (pasuuna), Kaarlo Valkama, Eero Linnala, Väinö Kantonen (saksofonit), Ingmar Englund (kitara), Gösta Hagelberg (rummut), Veikko Tamminen (piano), Erik Lindström (basso), Pärre Förars, Pauli Granfelt ja Totti Helander (viulut)(Jazz & Pop arkisto/Pauli Granfeltin arkisto)

50-luku on laaja kaari. Vuosikymmenen alussa sota tuntuu vielä kaikessa, esiintyjissä, laulutekstien alasävelissä, tunnelmassa, viihdetilaisuuksien rakenteessa. Vuosikymmenen lopussa se ei tunnu missään. 50-luvun alun tyypillinen ryhmäkuva oli Rovaniemen markkinoiden kolmikko. Vuosikymmenen lopulla vastaavan aseman on vallannut Suuren sävelparaatin kaarti, uuden uljaan ajan esiintyjät, Repe Helismaa hauskasti nytkin mukana, juontamassa yhdessä Eemelin kanssa. Elokuva on muistettava sekä numeroiltaan - erityisen sympaattista oli tasapaino "vanhojen" ja "uusien" esiintyjien kesken - että sen "ikoniarvon" puolesta, joka jälkimaailmaa tietysti kiinnostaa. Joka vimmatun välissä nähtiin "kulissimiehet" Repe Helismaa ja Eemeli, esiintyjien joukossa mm. Kipparikvartetti, Tapio Rautavaara, Olavi Virta, Brita Koivunen, Veikko Tuomi, Eino Grön, Eila Pellinen, Vieno Kekkonen, Juha Eirto, Annikki Tähti.

Kuvissa ei ole pelkästään toinen aika vaan toinen planeetta, uusi ja ehkä uljas Suomi jonka oksastosta on kuitenkin riisuttu eräitäkin pysyvimmiksi uskottuja piirteitä.

Vuosikymmen muistetaan tanssipaikoista. Sodanaikainen tanssikielto - joka oli eräänlainen kansainvälinen harvinaisuus - oli päättynyt vasta 1948. Kaipauksen ja kaukokaipuun tilalle, ja tässä puhumme muutoksesta jonka iskelmät rekisteröivät suoraan, tuli kahden ihmisen tapaaminen. Koska Suomi on Suomi vaikka voissa paistaisi, kommunikaatiota täytyi avittaa. Siksi onkin oireellista että meillä kiteytyi mullistava ajatus sanoittaa tangot jotka kaikkialla muualla olivat vakiintuneesti instrumentaalisia. Oivalluksen takana olivat aikakauden suuret ammattilaiset: taistelupari Toivo Kärki ja Reino Helismaa (Kärjen aiemman vakituisen sanoittajan Kerttu Mustosen agendalla ei vielä ollut tätä haastetta), tietysti George de Godzinsky. Ja niin sitten vuoden 1953 tietämillä juuri tuolloin "täysjännitteisen" äänensä löytänyt Olavi Virta levytti suomeksi useampia suuria kansainvälisiä tangoja: Mustasukkaisuutta, La Cumparsita.


Toivo Kärki ja Reino Helismaa 50-luvulla
(Museovirasto)

Virta on lavakulttuurin myyttinen muisto. Kun hän ilmestyi lavalle, henki salpaantui ja tanssi unohtui. Niin ainakin haluamme asian muistaa. Luultavasti viritystä ei olekaan saavutettu koskaan myöhemmin. Se oli lupaus suuresta tulevaisuudesta, näkymä elämän rajoittamattomiin mahdollisuuksiin, puheen ja tunteen vuoro niille, joita ei kuunneltu.

Tanssilavojen mahti perustui myös määrällisiin suureisiin. Niiden määrä ei ole milloinkaan ennen tai jälkeen ollut suurempi kuin 50-luvulla. Joka niemessä, notkossa ja saarelmassa pilkisti näkyviin paikallisen yhdistyksen lava. Useimmiten tanssittiin oman kylän soittajavoimien tahtiin, mutta vierailut "suoraan Helsingistä" eivät nekään olleet harvinaisia. Lupaus helsinkiläisestä solistiosuudesta veti väkeä kauempaakin. Vaihtoehtoinen vetonaula oli näyttäytyminen "suomifilmissä". Musiikkiviihde ei enää ollut entiseen tapaan 'puhdasta'.

Alueiden rajoja ylitettiin kautta linjan. Radiossa, elokuvassa ja monella muullakin elämäalueella viihde ja iskelmä alkoivat olla jonkinlainen elämisen 'suurin yhteinen nimittäjä', ja ylipäätäänkin aika monet elämisen alueet alkoivat saada entistä viihteellisempiä ilmenemismuotoja.

Jo mainittu vuosi 1953 oli merkittävä suomalaisessa musiikkiviihteessä. Olavi Virta saavutti silloin kuninkuusasemansa. Hän oli päättänyt ruveta laulamaan "täysjännitteisesti" ja oli muusikkona täydessä mitassaan. Hän levytti yhden vuoden aikana kaikkiaan 80 levypuolta, mikä vuotta ja laulajaa kohti on Suomen ennätys ja sitä kunnioitettavampi kun mukaan mahtui monta tulevaa "klassikkoa". Tämä onnistui kerran ja pari, mutta sitten mukaan ryömi jonkinlainen hybris. Alkoi ryöppytuotannon aika jolloin Virta selvitti erinäisiä levytyksiä laulamalla ulkomailta ostettujen taustojen päälle. Mutta eihän tätä vaihetta ole pakko muistella, kun vaa'an toisella puolella on niin paljon.

Paitsi jo mainittuja kansainvälisiä tangoja, muistettavia ovat tietysti herkät tulkinnat monista Toivo Kärjen rakastetuimmista ja puhtaimmin tuohon ajankohtaan liittyvistä lauluista (Poskivalssi, Täysikuu). Ihailla voi myös sitä miten monessa ulkomaisen hitin tulkinnassa on melkein näkemyksellinen vetonsa huolimatta niiden siekailemattomasta ja ylinopeasta tuotantotyylistä. Eräinä vuosina Virta lauloi levylle lähes jokaisen menestyskappaleen, vaikka aivan kaikissa tapauksissa hänen tulkinnastaan ei tullut sitä kaikkein suosituinta. Virran hallitseva kohta oli 1954-55 jolloin dominoi levytilastoja miten tahtoi. Vuonna 1954 hän lauloi vuoden kolme myydyintä levyä (Istanbul, Täysikuu, Sokeripala) ja oli jatkossakin usein kärkipaikoilla. Sitäkin tärkeämpi oli hänen kykynsä hallita koheltamisenkin keskellä uusia tangoja ja liikkua uuden, sekoitetun korttipakan ehdoilla: levyttää kaikkea perinteisistä tangoista ja valsseista moderneihin amerikkalaisiin tai latinalaisamerikkalaisiin rytmeihin.

Tällaisista syistä Virta saa tässä katsauksessa ylimäärän tuntuisesti rivejä. Juuri hänen kuviostaan voi lukea, ettei kokonaisuudessa tästä lähtien ole mahdollista erotella kotimaisia ja ulkomaisia lauluja. Monet kuulijat olivat niin vuorenvarmoja että Kesä on vain kerran, Virran laulama Kärki-Helismaa -iskelmä, on ulkomaista alkuperää että eivät ostaneet levyä. He halusivat "alkuperäisesityksen". Virran versiota eräistäkin kansainvälisistä ja kaikkialla levytetyistä kappaleista voi muutamassa tapauksessa tarjota parhaana ylipäätään tehtynä muunnelmana. Poika varjoisalta kujalta ja Kenpä tietäis sen - raakkuvasta naiskuorostaan huolimatta! - saattaisivat olla tällaisia korkean tason kandidaatteja. Sateenkaaren tuolla puolen voitaneen julistaa tasapeliksi, koska kilpailija on Judy Garlandin (jolla ei ollut tukenaan Godzinskyn kaltaista sovittajaneroa) ylivoimainen originaali...

50-luvun musiikillisten kilvoittelujen ääripisteiksi voidaan sijoittaa alkupäähän vuoden 1951 Doris Day -laulukilpailut ja loppuun vuoden 1959 kansallisen rock'n roll -kuninkuuskilvan. Useimmiten kysymyksessä oli kotimainen ilmaus ja vastakaiku jollekin kansainväliselle ilmiölle tai henkilösuosikille. Kuinkahan monelle amerikkalaiselle tai muunkinmaalaiselle iskelmä- ja elokuvatähdelle etsittiin suomalaista näköispainosta? Ajan hengen mukaista oli "poikkitaiteellisuus" - olihan esimerkiksi teini-ikäinen Laila Kinnunen mukana yrittämässä suomalaiseksi Audrey Hepburniksi.

Tähtikultti alkoi saada uudenaikaisia ääriviivojaan. vasta nyt huvipaikkojen ilmoituksia hallitsivat solistien kasvot ja nimet. Tavallisen kokoisessa keskisuomalaisessa kaupungissa saattoi yhden vuoden aikana olla kymmenkunta iskelmäkilpailua. Harvan yrittäjän tie johti ensilevytykseenkään asti, vaikka järjestäjänä olisi ollut ylväs ja kunnioitusta herättävä mahtitekijä, 'helsinkiläinen levy-yhtiö'. Paikallisen yhdistyksen kilpailut olivat toki tavallisempia: niiden kautta saatiin tunnettujen vierailevien iskelmätähtien kiertueiden lomaan ilmaisia ohjelmanumeroita. Puolueettomastikaan arvioiden noiden koelaulajien hupiarvo ei ollut mitätön - ne tuottivat jonkinlaisina köyhän miehen oopperailtamina paljon taattua tahatonta huumoria, jota sopii vakavampien pyrintöjen rinnalla pitää Suomen kansan ehdottomana perustarpeena.

Tuskin 16-vuotias Seija Lampila ei voittanut Doris Day -kilpailuja, mutta hän sai niiden avulla itselleen nimeä. Hän oli ensimmäinen naispuolinen tulokas, joka jäi alalle ammattimaisesti. Oli murroksen paikka. Naisääniä olivat toistaiseksi edustaneet oikeastaan vain lauluyhtyeet, Harmony Sisters ensiksi ja sitten 50-luvun ilmiö Metro-Tytöt. Näin oli vielä 1954, Maire Ojonen oli tehnyt merkittäviä soololevyjä olematta varsinainen tähti, mutta juurikaan muita ei ollut. 1953 Pirkko Jaakkola oli levytilastoissa komeasti kahdellakin levypuolella: Keltaruusu ja Pariisin taivaan alla.


Metro-tyttöjen säestäjinä Reino Lehtevä rummuissa, Matti Louhivuori bassossa ja Jorma Juselius harmonikassa
(Jazz & Pop Arkisto)

Jo pari vuotta myöhemmin naislaulajat olivat vallanneet aseman, joka heille lievimpienkin tasa-arvovaatimuksien perusteella olisi aina kuulunut. Mitä moninaisimmat äänet, lapsellisen pirteästä kohtalokkaasti aikuiseen ja tummaan, tulkitsivat nyt uusia iskelmiä, joita tulvi kaukaa maailmalta mutta joita myös kotimaiset tekijät puhkesivat tuottamaan. Läpimurron ajankohta ei ole sattumanvarainen. Juuri 50-luvulla naiset alkoivat laajemmin sijoittua työelämään, ja edellytykset jättää kotiäidin rooli paranivat jyrkästi. Nyt siis "iskelmätyötä" tekevät naiset menivät ansiotyöhön - ja aivan varmasti monen tytön ja varttuneemmankin iskelmäuraa aloittelevan suuri unelma paljatui kelirikkoisilla teillä, satojen ja tuhansien ajokilometrien vieriessä, nimenomaan juuri rankaksi ja armottomaksikin työksi. Annikki Tähti on kertonut muiston: ulkona on 28 astetta pakkasta, seurantalollakin 25 astetta, ja silti päällä piti olla "jotain liehuvaa ja avonaista, täytyi olla koreata".

Juuri Annikki Tähti oli uusista todellisiksi kiihtotähdiksi syttyvistä iskelmälaulajattarista ensimmäinen (kuten hän tuli myös olemaan heistä pisimpään "tien päällä"). Läpimurtojen tyyli kantoi kaikessa aikakauden merkkejä. Aiemmin iskelmätähtiä ei etsitty järjestäytyneesti. Melkein kaikki laulajat olivat lähtöisin aika kaupunkilaisista oloista. Turun, Viipurin, Tampereen tai Oulun vilahtaminen elämäkerroissa toi ns. maaseutukaupungit mukaan iskelmähistoriaan, mutta kyse ei silloinkaan ollut "maalaispojan ihmeellisistä vaiheista kohti iskelmätaivasta". Tuhkimoromantiikka, joka oli ollut kansainvälisen viihteen vakio jo puoli vuosisataa, tuli mukaan vasta 50-luvun tarinoissa joissa kerrottiin toistuvasti miten tyttö (tai joskus poika) tulee maalta ja "pääsee" tähdeksi. Entuudestaan yhtenäinen iskelmäkuva hajosi.

Jotkut tuntuivat lähtökohdiltaan ja sukujuuriltaan uudenaikaisilta kaupunkilaislaulajilta, toiset taas olivat selvästi lähtöisin kaukaisista maalaiskylistä, joista he olivat kotiutuneet uusiin ympäristöihin ja uusille estradeille. Painokkaimmat muutosprosessin esimerkit löytyvät kuitenkin naisten puolelta. Tullessaan Helsinkiin kirjapainokouluun Eila Pellinen oli tyttö Savosta, Sulkavan pitäjän Lohikosken kylästä. Eila Pienimäki oli kymmenlapsisen perheen tytär Etelä-Pohjanmaalta, Töysän pienestä pitäjästä. Vanhan veräjän luona -laulun koskettavasti ikuistanut laulaja sulki kotiveräjänsä nimenomaan iskelmämaailman houkuttelemana. Asetelma ei ole vailla yhteyksiä Yhdysvaltojen kantrikulttuuriin, jossa on aina ihannoitu pienestä kaupungista tai kylästä lähteneitä laulajia. Molemmat Eilat painottivat haastatteluissa mielellään, kuinka he palasivat, jo "tähtinä", loma-aikoina äitinsä luo ja muina aikoina kirjoittivat pitkiä kirjeitä kotimökkiin. Kaksi Eilaa olivat oman aikansa toteutuneen demokraattisen unelman vertauskuvia: pienestä mökin tytöstäkin saattoi tulla ihan elokuvaan asti pääsevä levytähti.

Pian heitä oli monta ja nimenomaan monilta puolilta Suomea. Annikki Tähti, Brita Koivunen (kuvassa vasemmalla Eino Virtasen kanssa) ja myös jazzin hallitseva Helena Siltala olivat Helsingistä, Vieno Kekkonen Kuopion takaa, Tuula-Anneli Rantanen Turusta, Irmeli Mäkelä Kotkan saaristosta. Laila Kinnunen, laulajana ehkä kaikkein hienoin, oli jo alussa kodittomin: hänen taustanaan oli Ruotsissa vietetty sotalapsuus. Ne tyttömäiset onnenhetket, joita Georg Malmstén oli tallentanut vuosia aikaisemmin tytöille ja toisaalta maisemille omistettuihin lauluihinsa, olivat nyt unenomaisesti totta. Näin ainakin siltä osin mikä kesti julkisuuden, tai mitä esitettiin julkisuudessa. Tosiasiassa tuskin kovin moni pärjäsi taloudellisesti. Muuan aivan huipulle noussut kyky muisteli vuosia myöhemmin, että illan esiintymisellä saattoi juuri ja juuri hoitaa pukeutumisen ja meikkaamisen kulut.

1956-60 oli vaikeaa aikaa kaikissa levy-yhtiössä, ja jälki sen mukaisesti hyppelehtivää. Kauden menestystarina oli uusi levy-yhtiö, Scandia. Se oli ensimmäinen yhtiö jonka perustaminen lähti perustajien musiikinharrastuksesta, ja juuri siellä toteutui "jazziskelmän" tuotekehittely. Olli Hämeen kvintetti sparrasi Brita Koivusen Suklaasydämen, pian keskeiseen asemaan tuli Jaakko Salo. PSO:n piirissä Erik Lindström oli suvereeni tälläkin alueella, kuten Tuuli tuo, tuuli vie, Etkö uskalla mua rakastaa ja Ranskalaiset korot todistavat.
 
Juha Henriksson sanoin "Scandian kehittämä jazziskelmä oli synteesi monista erilaisista musiikkityyleistä: jazzista, amerikkalaisesta populaarimusiikista, itäeurooppalaiseta ja venäläisestä musiikista sekä juutalaisesta klezmer-musiikista."
 
Harvinaista ei ollut sekään että slaavilainen sävelmä ja amerikkalainen moderni rytmikäsitys yhdistyisivät: mikäpä paremmin kuvaisi Suomen geopoliittista asemaa... Tapahtumakulun pieni ironia liittyy siihen että Toivo Kärki, vuoden 1939 kansainvälisen jazzsävellyskilpailun voittaja ja suomalainen uranuurtaja, oli Fazerin levytyspäällikkönä sidottu maalaisviritteisempiin iskelmärytmeihin ja katsoi siten tapahtumasarjaa hiukan sivusta, myötämielisen huvittuneena kaiketi sentään. Onni jonka annoin pois ja ennen kaikkea Vanhan veräjän luona - perinteisen linjan ja modernin sykkeen täydellisin synteesi - osoittivat kuitenkin että herra hallitsi tilanteen sävyt ja tietysti armonlahjan löytää uusia kykyjä.

Kärki oli joka tapauksessa aikansa ylittämätön ja vaikutusvaltaisin nimi. Hän sävelsi musiikin 50 elokuvaan, vaikka silläkin alueella hänellä oli kismityksen aihe, kun hänet suljettiin pois Tuntemattomasta sotilaasta - sen musiikki annettiin "arvovaltaisempiin" käsiin.

Vaikuttamisen sydämessä oli kenttä. Ennen kuin Kärki linnoittautui tuotantopäälliköksi, hänen tanssiorkesterinsa - solisteina eri aikoina Henry Theel, Olavi Virta, Metro-tytöt, Pärre Förars, Esa Pakarinen, Reino Helismaa, Matti Louhivuori, Seija Lampila... - kiersi maata aina vuoteen 1955 saakka. Toisaalta Jaakko Salo on kertonut kuinka hän jo koulupoikana solmi yhteydet Kärkeen joka opetti hänelle nuottien kirjoittamista ja sovitusta sekä lähetti maalle kappaleistaan tekemiään bändisovituksia, "ihan tuommosia mustekynällä tehtyjä hienoja lappuja". Tähän liittyi uranuurtava gallup-toiminta. Kärki piti keikoilla tarkkaa kirjaa yleisön mieltymyksistä: valintoihin tuli tällaisen taustan ansiosta varmuuutta ja iskua.
 
Vaikka Kärjen vaikutuksen ilmeisin huippukohta sijoittuu vuosikymmenen alkuun, myös myöhemmän 50-luvun soundi soi täydesti hänen löydöissään. Eräät jäivät enemmän tai vähemmän tähän vuosikymmeneen: Jorma Lyytinen, Ilkka Rinne, Tuula Siponius, eräistä taas - Erkki Junkkarinen, Eino Grön - tuli ikivihreitä.
 
Vuosikymmenen edetessä sävelmät, instrumentaalisetkin, haluttiin yhä ahnaammin suomenkielellä. Italialaiset sävelmät olivat korkeinta muotia. Harvassa maassa italialaiset sävelmät savuttivat vastaavan suosion kuin meillä.

Keskeinen ääni kuului debytantille: Laila Kinnusen kokonaisuraa ei voi kuvitella ilman Lazzarellan tai Maruzellan kaltaisten rallien säväystä jotka leimasivat pitkäksi aikaa hänen vielä hauraan identiteettinsä. Olavi Virta oli osaltaan avaamassa italialaisten iskelmien kultasuonta, ikiomana voitonhetkenään Poika varjoisalta kujalta. Eräänlainen synteesi tuli kaksi vuotta myöhemmin, kun melkein tuntemattomasta italialaisesta sävelmästä Guarda che luna sukeutui yksi kaikkien aikojen suurista suomalaisista tulkinnoista, Virran Hopeinen kuu.

Tapahtumasarjan tärkeä esiintyjä, myöhemmin parodioiden kohde, oli vuonna 1957 meillä debytoinut Umberto Marcato joka onnistui sokerisilla esiintymisillään muuttamaan aidon italilaisuutensa merkilliseksi pseudoitalialaisuudeksi.

Myös mopsilaulaja Robertino oli idolina oireellinen. Ulkomaalaisia ilmiöitä kesytettiin antamalla ne taatun lapikasta lattiaan -kaartin tai lasten hoidettaviksi. Samantapaista kehitystä merkitsi myös aikuisten laulajien lisääntynyt lepertely, lespaaminen ja sössöttäminen. Auvo Nuotio valitti 1958 että "nykyajan suuntaus suosii - ihmeellistä tosin - kokemattomia lapsen ääniä". Ja hän lisäsi että "kun joudutaan alttiiksi julkiselle arvostelulle, silloin on kuitenkin turvauduttava vanhoihin, kokeneisiin konkareihin".

Korkeatasoisin ulkomainen "adoptiosuomalainen" on vielä mainitsematta: virolainen Georg Ots, ainoa esiintyjä samassa sarjassa kuin Virta. Iskelmä oli tälle oopperalaulajalle vain sivujuonne, mutta hän onnistui siinä missä vain harvat: hän ei esiintynyt "ylhäältä" vaan antoi kevyelle musiikille saman kunniottavan huomion kuin "vakavalle".


Georg Ots jakamassa nimikirjoituksia Aleksanterinkadun Musiikki Fazerin toisen kerroksen "levyaulassa" vuonna 1958. Vasemmalta Ots, Johan "Mosse" Vikstedt, Ossi Runne, Jaakko Borg ja Osmo Ruuskanen. (Jazz & Pop arkisto)

Rock'n rollin läpimurto ja muutamat nuorisoa käisttelevät elokuvasuosikit toimivat jäänmurtajina aidon nuorisokulttuurin syntymiselle tai ainakin sille, että nuorisosta tuli oma itsellinen "markkinointiryhmänsä". Kun näin oli tapahtunut maailmalla, jotain vastaavaa lähti tietyti liikkeelle myös Suomessa, oman aikataulunsa ja meille luontaisten muotojen puitteissa. Jos murroksen yhtenä pidetään aidon, mullistuksellisia muotoja saaneen teini-ikäisliikehdinnän kuohahtamista, voidaan selkeästi nähdä suomalisen reaktion verkkaisuus yleismaailmallisessa kehyksessä.

Suorastaan hullunkurinen oli esimerkiksi rock'n rollin peruskappaleen ensimmäinen toteutus Suomessa: Bill Haleyn Rock Around the Clock -hitin levyttivät meillä Harmony Sisters ja Reijo Kallio. Suomalaisten idoli oli oireellisesti Paul Anka, aggressiivisen imagon luonutta Elvis Presleytä säyseämpi ja "teinimäisempi" hahmo. Paavo Einiö rekisteröi Musiikkiviesti-lehdessä lokakuussa 1956 luottavaisena että "rock'n roll ei varmastikaan tule leviämään meillä yhtä laajoihin piireihin kuin mambo". Hän ilmoittaa rauhalliseen tapaansa ilmiön todennäköisen keston lyhyeksi, joten "hysteriaa" eri tarvitse sietää kauan. Samassa lehdessä kirjoitettiin seuraavan vuoden alkupuolella että Elvis "ei ole edes tahra vaan korkeintaan pieni kauneusvirhe amerikkalaisen ajanvieteteollisuuden tähtitaivaalla".


Singlejä alettiin julkaista myös soivina postikortteina. Onni Gideonin havaijilaishenkisessä kappaleessa "Kailoni" vasemmalta Herbert Katz, Henrik Nyman, Teuvo Suojärvi, Kalevi Hänninen ja Onni itse.

Vuosikymmenen lopulla teinitytöillä oli kotimainen laulajaihanne jonka esitykset oli suunnattu selvästi muille kuin aikuisille. Lasse Liemola oli ensimmäinen suomalainen laulaja, jonka esiintyminen hukkui nilkkasukkatyttöjen kirkunaan. "Ilmiön" skaala oli kuitenkin vielä vaatimaton, ja yleisesti ottaen kansainvälistä "debyyttiään" toteuttava Suomi otti jonkinlaista jatkoaikaa sille kaikenikäisten yleisiskelmälle joka noin vuoteen 1954 saakka oli hallinnut maailmannäyttämöäkin.

Liemola oli yksi vuoden 1958 kolmesta merkittävästä debytantista. Yhteinen kuvio on kiinnostava. Liemolan ura oli lyhyt, Eino Grönin ura on jatkunut yli puoli vuosisataa ja on osa suomalaisen tajunnan kiveen veistettyä perusasiaa. Kolmas ensilevyttäjä Laila Kinnunen...

Populaarimusiikki merkitsi peruuttamattomasti useata asiaa ja useita yleisöjä. Vuosikymmen oli jakautunut. Kun koko maata koskevissa suosikkiäänestyksissä kärjessä oli perinteisen tanssimusiikin nimi, helsinkiläisnuorison ykkösnimi saattoi olla Sacy Sand, muualla aivan tuntematon suuruus mutta suuruus - latinalaisamerikkalaisen rytmimusiikin sanansaattaja - yhtä kaikki.

Ensimmäiset tärisevät televisiokuvat toivat harvojen katsojiensa eteen nimenomaan konkareita: Jori Malmstén, Godzinsky, Kipparikvartetti. Vuonna 1957, kun television maaginen, sinihämyinen kuvaruutu olohuoneen nurkassa oli jo suomalaista reaalielämää, esiintyjäkaarti oli nuortunut ajantasaiseksi. Perusmuoto oli musiikkiviihde jonka resepti oli kiusallisen samanlainen kuin elokuvateollisuuden silloiset iskelmäkimarat: äärimmäisen löyhä juoni siteenä ketjulle lauluja, joiden kulissit kuvittivat alkeellisesti laulujen sisältöä. Ennen vuosikymmenen vaihtumista Laila Kinnusen ja Erkki Melakosken tarjoamat Kuukauden suositut ehtivät kohota katsotuimpien ohjelmien joukkoon; omalla alallaan se on ehkä pidemmässä perspektiivissä kaikkien aikojen ohjelma. Myös Tes-TV rakensi osaltaan iskelmätähtikulttia.

Koska radio ei ollut vielä päästänyt iskelmää valloilleen ääniaalloilla, elokuvateatteri oli ehkä virittynein paikka kuunnella iskelmiä ja tietysti etuoikeutettu paikka "kohdata" näytteleviä iskelmätähtiä tai laulavia filmitähtiä. Iskelmä oli viimeistä vuosikymmentä symbioosissa elokuvien kanssa. 1940-luvulla oli Henry Theelin esimerkin kautta nähty, kuinka kuka tahansa elokuvatähti, olivatpa näyttelemisen edellytykset kuinka vaatimattomat vain, vedettiin "filmitähdeksi". Elokuvia tuotettiin alle aikayksikön - liikkeelle lähdettiin ajan säästämiseksi ennen kuin käsikirjoitustakaan oli olemassa - suositun laulun (On lautalla pienoinen kahvila, Minä soitan sinulle illalla, Muhoksen Mimmi, Me tulemme taas) pohjalle.

Ja niin sitten, kompensaationa, elokuvien uumenista löytyykin vaikka mitä: Sinun silmiesi tähden ja Täysikuu Pekka ja Pätkä -elokuvassa ja laulava olympiasankari Tapio Rautavaara salskeimmillaan tukkilaiselokuvassa Me tulemme taas. Siinä nähdään paitsi kaksi erittäin kaunista ja hehkeää nuorta naista, niin myös Rautavaara laulamassa yhden hienoimmista numeroistaan, Lauluni aiheet, ja yllättäen lavatansseissa myös Olavi Virran bravuureihin kuuluneen Poskivalssin. Mitä muuta katsoja saattoi vaatia?


Lasse Pihlajamaa hassuttelee hanurilla ja suuret suomalaiset sarjakuvahahmot Pekka Puupää (Esa Pakarinen) ja Pätkä (Masa Niemi) komppaavat.
(Jazz & Pop arkisto)

Vastaavia aarrearkkuja olivat Esa Pakarisen henkisen johtajuuden ympärille koostetut rillumareielokuvat. Niistä parhaat olivat Rovaniemen markkinoilla ja Lentävä kalakukko, jossa Esalla oli kaksoisidentiteetti: laulava konduktööri ja junasalapoliisi. Spontaanin kansanliikkeen, sillä sellaiseksi suuri yleisö rillumarein jaloillaan äänesti, luonne oli sekä valkokankaalla että lauluissa kaksijakoinen: toisaalta kansan syvien rivien rehvakasta vitsiä, toisaalta ilmausta katoamassa olevasta arvomaailmasta ja herkästä luontotajusta. Maarit Niiniluoto on kuvannut hyvin tätä sodanjälkeisessä ajassa paikkaansa etsivää henkisesti kodittomien armeijaa:

"Viihde huokui reilujen ja tunteellisten suomalaisten miesten aikaa, ronskeja juttuja, pohjatonta kaihoa ja satuttavaa yksinäisyyttä. Se oli viimeisten käsityöläisten riihen- ja tupakantuoksuista aikaa, täynnä kovia kokeneiden jermujen valovoimaa, vapaudenrakkautta ja oikeutta olla oma itsensä. Jätkäkin sai unelmoida ja rakastaa omaa maataan, vaikka kiertäisi paljain jaloin pitkin maailmaa."

Kansanomaisen viihteen suuret nimet tulivat esille ikämiehinä, Esa Pakarinenkin levytti ensi kerran vasta 40-vuotiaana. Tapio Rautavaara oli ollut Lontoon olympialaisissa yleisurheilun iäkkäin kultamitalimies, ja "iäkäs" hän oli myös noustessaan suomalaisen viihteen eturiviin. Kukaan ei ollut kasvanut pumpulissa. Kaikilla, olipa sitten kyseessä iskelmäpuolen Veikko Tuomi tai kupletin mestarit Esa Pakarinen, Jorma Ikävalko ja Veikko Lavi, oli takana pitkä pätkä oikeaa (työ)elämää, mikä varmasti vaikutti siihen että esiintyjillä tuntuu olleen joissain tapauksissa aivan silmänräpäyksessä valittu paikka laajan yleisön tunnemaailmassa.

Lavin tapaus on tärkeä esimerkki siitä että vaikka "kevyen musiikin" tuotannollinen hegemonia oli Helsingissä, iskua oli muuallakin. Haminalainen  Veikko Lavi (kuvassa vasemmalla) pääsi marginaalisesta kulmastaan myyntitilastojen kärkeenkin, kun Kotkan Kertusta tuli vuoden myyntimenestys 1952. Lavi itse katsoi olleensa suhteellisen nuoruutensa (hän oli syntynyt 1912) kukkeudessa "salaliiton uhri" kahdesti. Ensinnäkään hän ei saanut julkisuuden mahdollisuuksia yhtä anteliaasti kuin Kärjen-Helismaan -systeemien hoivassa levyttävät. Toiseksi hän kuului niihin jotka jäi jalkoihin viihteen veteraanit pyyhkäistiin lavoilta syrjään 50- ja 60-lukujen taitteessa. Suvereeni tapa jolla Lavi astui puolitoista vuosikymmentä myöhemmin uudelleen esille lauluilla joissa puhuttelee avoimin kortein juuri tuo moraalinen vakaumus. Se on eräänlainen koko sukupolven, sen hyvin eriparisten esiintyjien, yhteinen käyntikortti.

Mitä ajasta on jäänyt talteen. Elokuvan kaikkiaan seitsemän iskelmäkavalkadia olivat yleensä kökköjä tai ainakin lakonisen yksinkertaisesti rakennettuja. Jack Witikan, teatterin johtavan modernistin, vasemmalla kädellä ohjaama Suuri sävelparaati, edelläkin mainittu elokuva, oli tuo poikkeus.Kuitenkin aivan vastaavalla tavalla heikoimmissakin tuotteissa tuli tallennetuksi ehkä ainoat jälkimaailmalle jääneet liikkuvat kuvat aikaansa merkittävästi kuuluneista solisteista keskellä vanhan ja uuden, tai toisaalta supisuomalaisen ja ylikansallisen, iskelmän yhteentörmäystä. Elokuvissa oli suurempaa kulttuuridraamaa kuin kukaan varmaan tuolloin aavistikaan.

Niinpä sitten juuri Suuri sävelparaati tallensi uusien kykyjen esittelyvimman keskellä myös perinteisen, katoavan viihteen muutamia hetkiä. Metro-Tyttöjen Alla venäläisen kuun on ehkä aikakautensa hienoin enne "musiikkivideoiden" ajasta ja luonteesta: laulu on tallennettu käytännöllisesti katsoen yhdellä kameranliikkellä, jonka liukuminen kestää kappaleen ajan - kokokuvasta lähikuvaan ja takaisin, välissä unelmien maailma. Tämä oli ainutkertainen tilaisuus mietiskellä valkokankaalla yhtyettä, jonka "soundi" oli yhtä kuin katoavan maaseudun kuiskaus.
 
Metro-tytöt oli tyypillinen muutenkin: "ilmiö" jota ei voi kuvitella mihinkään muuhun ajankohtaan. Jos ulkoavaruuden vieraalle annettaisiin ajanjaksosta todisteeksi yksi ainoa äänite, Metro-Tyttöjen "soundi" kertoisi aivan kaiken vielä maaseutupohjaisesta yhteiskunnasta jonka haikea luopumisen aika on jo aavisteltavissa.

Myös toinen hieno lauluyhtye katosi 1960-luvun tullen. Kuitenkin Kipparikvartetti lienee ollut 50-luvun suurimmille yleisöille esiintynyt kokoonpano. Kipparit pitivät esimerkiksi Helsingissä ennätysmäisen pitkän loppuunmyytyjen konserttien sarjan. Show oli niissä yhtä olennainen kuin rikkaan muodon saanut periaate "musiikki kaikille ja kaikenikäisille". Mieleenjäävimpiä tilaisuuksia oli Armi Kuuselan tervetuliaisjuhla 1952 Olympiastadionilla: 35 000 katsojaa. Kun kvartetti kruunasi vuosikymmenen lopulla Messuhallissa Markus-sedän jäähyväisjuhlan, päättyi muuan aikakausi: suomalainen lapsuus ei ole enää voinut olla aivan sitä mitä ennen.

Tallennuksien arvoa lisää painokkaasti vielä sekin, että television alkuvuosien nauhoitusmahdollisuudet olivat niukat, eikä kenelläkään ollut älliä tehdä sitäkään vähää mitä tehtävissä oli - laiminlyönnit ja aineiston aktiiviset tuhoamiset olivat aina 80-luvulle asti skandaalimaisia. Iskelmäketjujen tarve oli suurin hetkellä, jolloin televisioahmintaan valmis yleisö oli jo olemassa, mutta toistaiseksi ilman vastaanottimia; viimeistä kertaa oli vielä mahdollista, että suosituimmat elokuvat keräsivät enemmän katsojia kuin suosituin televisio-ohjelma.
 
Lauluja ja kevyttä musiikkia tulvivat rillumarei- ja tukkilaiselokuvat olivat jo 50-luvun puoliväliin mennessä väistyneet, mutta ne kokivat vuosikymmenen lopulla uuden, laadultaan kuitenkin jo henkisesti nujertuneen, tulemisen. Nämä jälkiuunileivät läikähtävät paljolti 60-luvun puolelle: vireän radio-ohjelman absurdin huono elokuvaversion Kankkulan kaivolla, Eemeli-elokuvat, sentimentaalisella sektorilla Mauno Kuusisto-elokuvat jotka dramatisoivat kansan tajuntaan idean "kevyestä klassisesta".

Sinänsä kai minkään iskelmävuosikymmenen kuva ei ole ollut yhtä värikäs. Reippaiden kotimaisten rallien ja tangojen lisäksi ilmettä loivat amerikkalaiset elokuvamelodiat ja muu tunnelmamusiikki lännestä, saksalainen melle yhä voimallisesti säteilevä iskelmäteollisuus ja vihdoin italialaisten vyöry. Kuulokuvien kokonaisuutta hallita käännösiskelmien vuoksi. Käännösmuunnelma, "cover version", tuotettiin melkein kaikista hiteistä jotka kansainvälisistä lähteistä osattiin poimia. Suunta vaihtui ensi kertaa, ja heti perusteellisesti.

Kansainväliset iskelmät ja niiden käännösversiot nousivat ohi puhtaasti kotimaisen tarjonnan määrällisesti ja Listan - joka oli uusi loitsusana! - noteerauksissa. Myyntilistojen julkaiseminen alkoi 1951 ja oli puhtainta 50-lukua, kuten olis sitä ensimmäisen kevyttä musiikkia pääantinaan käsittelevän nuorisolehden ilmaantuminen. Vuonna 1955 aloittanut Ajan sävel oli nimeä ja ulkonäköä myöten ruotsalaisen esikuvan kaltainen.
 
Vuosikymmenen suurin myyntimenestys oli kuitenkin taatusti kotimainen, jopa terepeuttisia hermosäikeitä koskettanut Muistatko Monrepos'n. Annikki Tähden levytys ilmensi ajankohtansa vaiettuja pohjavirtoja ja tuotti ensimmäisen suomalaisen kultalevyn, jollainen tuolloin oli huomionosoitus 30 000 kappaleen myynnistä - kultaa saivat 50-luvun kuluessa myös Balladi Olavinlinnasta, joka Annikki Tähden lauluna oli jo mittatilaustyötä, sekä Brita Koivunen Suklaasydämellään, Scandia-yhtiön tuotantotyylin käyntikortin josta voi katsoa uuden aikakauden sykkeen alkavan. Monet levyt tarvitsivat aikaa ennen kuin kultalevyn mitat kertyivät. Niiden lista on kiintoisan monipuolinen: Rovaniemen markkinoilla (Kauko Käyhkö), Isoisän olkihattu ja Vain merimies voi tietää (Tapio Rautavaara), Tulisuudelma, Ennen kuolemaa ja La Cumparsita (Olavi Virta), Pikku midinetti (Helena Siltala) sekä Kuningaskobra (ja jälleen Annikki Tähti).

Välkehtivää kokonaisuutta on vaikea luonnehtia lyhyesti tai tyhjentävästi. Yksi ainesosa liittyy paineiden vuoksi ymmärrettävään ja viattomat ilmenemismuodot saaneeseen henkiseen taantumaan: voidaan puhua uuslapsellisuudesta. Kipparikvartetissa tiivistyi isojen, sodatkin kokeneiden miesten tarve tulla lapsiksi jälleen. Radiosuosikit (Markus-setä, Tervetuloa aamukahville -ohjelman Niilo Tarvajärvi, Ota tai jätä -tietokilpailujen vetäjä Tauno Rautiainen) kohtelivat kuulijoita kuin lapsia. Samasta onnellisesta taantumasta todistivat Reino Helismaan radiohupailut, jotka tulvivat piloiksi muutettuja iskelmätekstejä ja jotka sijoittuvat kuvitteellisiin, lapsenomaisesti yksinkertaistettuihin fantasiamaisemiin. Paljon erilainen ei ollut urheilureportteri Pekka Tiilikaisen sinivalkoisen äänen kuvailema Suomi, muuan aikakautensa kuviteltu satumaa sekin.
 
Jollain hyvin perustavalla tavalla tuo maailma oli muuttumassa todellisuudesta muistojen maisemaksi. Tosiseikoissa oli totisesti niin paljon nielemistä että unohtamisenkin tarpeen ymmärtää helposti, eikä mikään kultaa ongelmien täyttämän tosiasia-arjen muistoa siten kuin iskelmä. Oli ymmärrettävää että tämän elämänalueen vanha muotti murtui kun kaikenikäisten yhteinen "yleisiskelmä" menetti asemansa. Uudet laulut korvasivat vanhan "substanssin" kevyemmin ja marginaalisemmin kosketuksin: iskelmät tulivat nyt lyhyiden muotiaaltojen saattelemina ja joskus melkein sivutuotteina "ilmiössä" jossa purkat, farkut ja vastaavat muotituotteet olivat pääosassa.

Olavi Virta leimattiin vuonna 1959, siis vuotta ennen Hopeista kuuta ja useaa muuta kuolematonta levytystään, loppuunpalaneeksi kyvyksi, "laulavaksi lihapullaksi". Nuoret eivät varmaankaan kiinnittäneet tähän pienintäkään huomiota. He elivät jo Lasse Liemolan ja Pirkko Mannolan kaltaisten "nilkkasukkatyttöyleisön" suosikkien hallitsemaa aikaa. Täyteläisen ja rikkaan vuosikymmenen päätepisteessä kuninkaalliset olivat äkkiä astuneet sivuun eikä tilalla ollut mitään yhtä substantiaalista. Historioitsija voi ehkä sanoa, että ilmassa oli oireita, muttei tuloksia. Murros, johon eittämättä oltiin tulossa, ei ollut vielä löytänyt arvoisiaan uusia pääosanesittäjiä.

Kaksi tärkeää 1950-luvun omaksi saarekkeekseen leikkaavaa seikkaa on vielä mainitsematta. Ensiksi se ettei melkein kukaan voinut vielä tehdä tätä musiikin lajia kokopäivätoimisesti. Ja toiseksi vauhti. Metro-tyttöjen (oheisessa kuvassa) Hertta Louhivuori kertoo:
 
"Saimme nuotit iltapäivällä, ja illalla työstä lähdettyä harjoittelimme minun ja sisareni kotona. Siellä olivat jo Kipparit ja Harry Bergström, ja siitä se tehtiin. Me itkimme ja lauloimme, ja Harry oli vihainen: tytöt, tuote täytyy saada joulumarkkinoille. No, se oli valmis kahdentoista maissa. Me itse emme olleet ollenkaan tyytyväisiä, kyllä sen olisi pitänyt yön yli hautua päässä. Mutta ihmiset pitivät, siitä tuli ihan hitti. Niin syntyivät Pieni ankanpoikanen ja Liisa ihmemaassa.
 
Topi Kärki oli vielä nopeampi. Kun hänellä leikkaa, hän on kuin salama. Venäjä laukaisi sen Sputnikkinsa. Topi soitti illalla ja sanoi että hei tytöt, nyt tehdään yks kappale. Nyt kun Sputnik on laukaistu, Alla venäläisen kuun on ajankohtainen. Levy oli kaupoissa siinä siunaamassa."

<< 1939-1945 1960-1969 >>

Kannatusjäsenet GramexELVISMusiikkikustantajatMuusikkojen liittoTeostoMusiikkituottajat Toteutus Nemesys Oy