BIOGRAFIATWIKITEEMATVIDEOTUUTISETPALKINNOTINFOYHTEYSTIEDOT
HAKU

Petri Kaivanto

SUOMALAINEN ISKELMÄ

Pasi Jääskeläisestä Lordiin

Iskelmä-sanan keksi sanoittaja ja Yleisradion kamreeri R. R. Ryynänen (R. R. Ryynänen YLEn Elävässä arkistossa) Se on nerokas suomennos saksan sanasta "Schlager". Ilmeisesti ensin käytössä oli sana "iskusävelmä", joka edelleen elää humoristisena ja vanhahtavana ilmauksena. Harva tulee enää mieltäneeksi, että iskelmä- saati näytelmä-sanoissa on vähättelevä ja diminutiivinen sävy kuten samoin johdetuissa sanoissa: ajatelma, kirjelmä, mustelma, ongelma... Samoin on esim. Italiassa, jossa iskelmää tarkoittaa mm. sana "canzonetta" eli "pikku laulu" tai "laulunen".

Pitkään iskelmällä ymmärrettiinkin keskieurooppalaista kevyttä musiikkia, osin erotukseksi angloamerikkalaisesta, mutta Suomessa siihen tietenkin sekoittuivat myös venäläiset vaikutteet. Toki myös uuden mantereen musiikit, jotka ovat sekoitus eurooppalaista ja afrikkalaista perinnettä: blues, jazz, tango, bossa nova jne., ovat kaikki vaikuttaneet iskelmään.

Iskelmä liittyy tietysti läheisesti tanssimusiikkiin, mutta mm. tanssikiellon myötä Suomessa syntyi myös pääasiassa kuunneltavaksi tarkoitettu iskelmä. Erään määritelmän mukaan iskelmän tunnistaa tekstin muodosta: siinä on "iskevä" kertosäe, joka toistuu samanlaisena useampia kertoja. Lukuisat poikkeukset kyseenalaistavat tämänkin: myös toistoon perustuvista iskelmistä löytyy enemmän tai vähemmän tarinaa kertovia lauluja ja dramaturgisia yllätyksiä.

Kiistatta voi ainakin sanoa, että termi "iskelmä" liittyy kaupallisesti ja teollisesti levitettyyn musiikkiin. Iskelmän esittäjät harvemmin ovat itse säveltäjiä ja sanoittajia, joten levy-yhtiöiden panos iskelmän tuotekehittelijöinä on tärkeä. "Epäkaupallinen iskelmä" ainakin kuulostaa paradoksilta: iskelmämusiikin tekijät pääsääntöisesti tavoittelevat suuren yleisön suosiota eikä iskelmämusiikki koskaan ole ollut sillä tavalla kiellettyä undergroundia tai marginaalista kuin moni muu populaarimusiikin laji.

Voisi myös pohtia että, kun esim. rock- ja rap-musiikin kapinakin on enimmäkseen alistettu markkinavoimille, ovatko nekin nyt iskelmää. Rockin ja iskelmän eroa ei voi enää päätellä vanhemman sukupolven ärsytyskynnyksestä, kun vanhimmat rokkarit ovat jo olleet pitkään isoisiä ja menneiden vuosikymmenien kapinasta on tullut valtavirtaa. Toisaalta tanssilavoilla kuultava iskelmämusiikki on nykyään radioissa ja televisiossa paljon harvinaisempaa kuin muutamia vuosikymmeniä sitten: underground ja valtavirta ovat vaihtaneet tavallaan paikkaa.

Aikanaan oli helpompaa määritellä, mikä ei ole iskelmää: populaarimusiikin alalajeja ja tyylirajojen ylittäjiä oli paljon vähemmän kuin nyt. Nykyään iskelmän määritteleminen on erittäin vaikeaa, kun kaikki musiikin tyylilajit ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa ja niitä sekoitellaan ennakkoluulottomammin kuin koskaan. Juice, Hector, Heikki Salo ja monet muut rokkarit ovat antaneet runsaan panoksensa myös suomalaiseen iskelmälyriikkaan.

1980-luvulla lanseerattu termi world music kattoi oikeastaan kaiken angloamerikkalaisen maailman ulkopuolelta tulevan musiikin, mutta tänä päivänä voitaneen sanoa, että tasa-arvoistuvassa maailmassa kaikki kansallinen popmusiikki on asiallisesti ottaen "iskelmää". Matti ja Teppo laulamassa slaavihenkistä mollihumppaa muuttuu kuulijan korvassa etniseksi ja eksoottiseksi maailmanmusiikiksi, mitä kauempana Turusta sitä kuunnellaan ja päinvastoin jonkun muun mantereen pop luokitellaan Euroopassa etnoksi tai maailmanmusiikiksi vaikka oikeastaan se on yhtä lailla paikallista iskelmää. Globalisaation myötä Suomessakin suosituiksi iskelmäartisteiksi ovat yltäneet esim. kapverdeläinen Cesaria Evora, kolumbialaiset Juanes ja Shakira, indonesialainen Tanita Tikaram ja portugalilainen Mariza, Kanadan libanonilaisesta Paul Ankasta puhumattakaan!


Ronnie Kranckin orkesterin levyttämänä Letkis valloitti maailman ensimmäisenä suomalaisena pop-hittinä. Kuvassa vasemmalta Rauno Lehtinen, Olli Mäkelä, Jörgen Petersen, Per Wallenius, Ronnie Kranck ja Pentti Lasanen. (kuva: Jazz & Pop arkisto)

Suomalainen iskelmä on toistaiseksi harvoin ylittänyt valtakunnan rajoja, mutta sentään joskus. Rauno Lehtisen Letkis oli muotitanssi ja ilmiö maailmalla jo 1960-luvulla, mutta onpa muutama muukin suomalaisiskelmä menestynyt maailmalla, kuten Risto Asikaisen ja Ilkka Vainion Rakastuin mä luuseriin, joka oli listahitti mm. Etelä-Koreassa. Toisaalta Ville Valon HIMille tehdyssä rockmusiikissa monet kuulevat suomalais-slaavilaisen iskelmän sävyjä, joten ehkäpä Join me onkin yksi kaikkien aikojen menestyneimpiä suomalaisiskelmiä siinä missä Lordin Hard rock hallelujah.

Missä siis nykyään kulkee iskelmän ja muun popin raja? Koska kaikki suomenkielistä musiikkia esittävät ja tekevät eivät kuitenkaan suostu tunnustautumaan iskelmämiehiksi ja -naisiksi, on ehkä parempi puhua yleisesti suomalaisesta popmusiikista. Radiokanavien musiikkiprofiilit  ja soittolistat ovat nykyisellään niin kapeita, että iskelmää ei voi ainakaan niiden perusteella määritellä. Iskelmä on paljon monipuolisempi käsite. Rockin ja iskelmän yleisöjen väliin 70-80 -luvuilla syntynyt railo täyttyi cross overilla, vaikka toki äärilaidat ovat olemassa.

Määrittelyn sijaan on hauskempaa keskittyä tutustumaan suomalaisen populaarimusiikin uskomattomaan rikkauteen ja toivottaa sille hyvää jatkoa. Kaikilla näin pienillä kansoilla ei ole niin monipuolista populaarimusiikkia kuin suomalaisilla, jotka ovat yhdistäneet omaan musiikkiperimäänsä sujuvasti suurempien naapurien ja kaukaisempienkin maiden vaikutteita silti menettämättä omaa persoonallista ääntään ja kieltään.


Kumpi lie pelottavampi - Mr. Lordi vuosimallia 2006 vai 140-kiloinen Pasi Jääskeläinen toogassa? Molemmat aikansa suosittuja tummapartaisia viihdetähtiä (kuvat: Museovirasto/Valok. K.E.Ståhlberg, Helsinki & Sony BMG Finland)
Kannatusjäsenet GramexELVISMusiikkikustantajatMuusikkojen liittoTeostoMusiikkituottajat Toteutus Nemesys Oy