BIOGRAFIATWIKITEEMATVIDEOTUUTISETPALKINNOTINFOYHTEYSTIEDOT
HAKU

Maarit Niiniluoto

TANSSILAVAT OVAT OLLEET 1920-LUVUSTA LÄHTIEN SUOMALAISTA KANSALLISROMANTIIIKKAA

Suomalainen tanssilavakulttuuri on vaikuttanut maassamme säännöllisesti jo lähes 90 vuotta, 1920-luvusta lähtien. Tämä ilmiö on muuttunut ajat sitten jo perinnekulttuuriksi, joka on kokenut niin myötä- ja vastoinkäymiset, nousut ja laskut, mutta jatkanut aina elämäänsä.


Tanssilavojen lattioita on perinteisesti kiilloitettu kynttilällä tai kahviporoilla, ja sen jälkeen ne odottavat satoja ja tuhansia pareja kohtaamaan toisensa. Kolmilammin lavalla Hausjärvellä nämä kaksi ehtivät ensimmäisinä. (Ari Ellert)

1990-luvulla ja 2000-luvun alussa suomalaiset tanssilavat tulivat takaisin tavalla, jota kukaan ei enää uskonut todeksi. Suomen syöksyminen lamaan sai ihmiset taas hakemaan lohdutusta juuri tanssilavoilta; näin on meillä tapahtunut aina vaikeina aikoina. Lavoilla ovat lähellä toiset ihmiset, ja niillä käyminen on halpaa. Sieltä löytää myös tanssiorkesterien soittamat kotimaiset iskelmät, joiden katkeransuloinen tunnelma ja huumaavat sanat tempaavat aina mukaansa. Lavoilla tanssivat nykyään 18–80-vuotiaat suomalaiset sulassa sovussa. Katseet ovat kääntyneet kaihoisasti 1950- ja 60-lukujen lavahurmoksen aikaan, jolloin kurottiin umpeen sotavuosien ja pitkän tanssikiellon synnyttämää traumaa.

Elämän parketeilla ovat työtön ja toimitusjohtaja samanarvoisia ihmisiä. EU-suomalaiset hakevat nyt tangosta ja tanssimusiikista kansallista identiteettiään. Siitäkin huolimatta, että talkootyöstä on kuljettu yhä bisnesmäisempään suuntaan. Monet vanhat mutterilavat ovat muuttuneet suuriksi huvikeskuksiksi., mutta niiden tunnelma lähestyy lavoilla elävää ikuista 50-lukua.

Vuonna 2008 maaseutu tyhjenee yhä enemmän, ikäluokat vanhenevat, ja karaoke on monessa paikassa yhä suositumpi ja korvaa tanssiorkesterit. Näissäkin lauluissa soivat kuitenkin sekä alkuperäisinä että uusina tulkintoina suomalaisen viihteen kulta-ajan kauneimmat iskelmät Hopeisesta kuusta Cherbourgin sateenvarjoihin ja Satulinnaan.


Tanssilavoilla vallitsevaan ikuiseen 1950-luvun tunnelmaan kuuluu miesten ja naisten seisominen odottavasti vastakkaisin. Musiikin alkaessa tungetaan Särkän lavalla Punkalaitumella kiihkeästi hakemaan vastakkaista sukupuolta. (Ari Ellert)

Tanssipaikat ovat aina ihmisille myös sydämen asioita. Helsingissä käytiin vuosikausien taistelua omasta tanssilavasta. Mustikkamaa menetettiin, mutta nyt Pekka Niska rakentaa eduskuntataloa vastapäätä ympäri vuoden auki olevaa tanssipaikkaa.

Suomalaisten tanssi-innostuksella on pitkä perinne jo 1800-luvulta lähtien. Sääty-yhteiskunnassa kartanon isännillä saattoi olla rannassa puisia laitureita mustalaisorkestereita ja tanssijoita varten. Maalaistaloissa talonpoikaishäät taas merkitsivät jopa päiväkausia kestäviä juhlia ja tansseja, jossa pelimannit soittivat itsensä uuvuksiin. Kesäisin kylän nuoriso kokoontui kalliolla, keinuilla ja tanssi silloilla. Silloilta heitettiin tappelun jyskeessä aina silloin tällöin nuoria miehiä jokeen.

1880-luvulla perustettiin Suomeen seurojentaloja, VPK:n, pienviljelijäyhdistysten ja urheiluseurojen pytinkejä, joiden omaksi ohjelmamuodoksi kehittyivät iltamat. Musiikista, huumorista, runonlausunnasta, pienistä näytelmistä, kaikenlaisesta sirpaleohjelmasta syntyivät iltamat 1900-lukujen alussa vähitellen seurojentalojen omaksi kulttuuriksi. Niiden ohjelma päätyi tanssiin. Vapaapalokunnat, suojeluskunnat ja muut yhdistykset järjestivät 1920-luvulla omia juhlia ja iltamiaan.


Hilma Liiman tanssi tangoa Hjalmar V. Pohjanheimon ohjaamassa elokuvassa Salainen perintömääräys vuonna 1914 (KAVA)
Kolmessa suurimmassa kaupungissa Helsingissä, Viipurissa ja Turussa alkoi vähitellen paritanssi tulla muotiin. Argentiinalainen tango tuli Suomeen Pariisin kautta jo vuonna 1913 helsinkiläisiin loistoravintoloihin. Argentiinalaista tangoa kuultiin romanialaisen tanssiorkesterin esittämänä, ja nähtiin Helsingin Apollo-teatterissa ulkomaisen tanssiparin huikaisevana. esityksenä. Syksyllä 1913 tanssiopettajat Hilma Liiman ja Toivo Niskanen kilpailivat keskenään, kumpi esiintyi ja kumpi tanssitti yleisöä Grand Hotel Fenniassa.

Kaksi vuotta myöhemmin tangosta oli tullut Suomeen urbaani muoti. Maila Talvion Niniven lapset -kirjan mukaan (1915) suomalainen yleisö tuijotti eksoottista ja eroottista tangoesitystä henkeään pidättäen. ”Sanomaton kaipaus oli heidän katseessaan ja ojennetuissa käsivarsissaan. Sävelkin itki ja nyyhki.”

Ensimmäinen maailmansota, Venäjän vallankumous ja Suomen kansalaissota siirsivät tanssikuumeen vasta seuraavalle vuosikymmenelle. Varsinainen murros oli kuitenkin iloinen 1920-luku, itsenäisen Suomen ensimmäinen vuosikymmen. Silloin naiset leikkasivat hameensa ja tukkansa, suomalainen jazz ja iskelmä syntyivät, ja äänilevyteollisuus alkoi tuottaa ensimmäisiä tanssimusiikkilevyjä Ture Aran tulkitsemaa Emmaa ja Asfalttikukkaa ja Georg Malmsténin Särkyvää onnea. Myös vanhimmat valokuvat suomalaisista avolavoista ovat 1920-luvun lopulta.

1930-luku oli innostunutta paritanssin. äänielokuvien, gramofonilevyjen ja Yleisradion ohjelmien aikaa. Maaseudun avolavoilla soivat haitarit ja gramofonit. Kaupungeissa taas smokki- ja frakkipukuiset ravintolaorkesterit Ramblers, Rytmi-Pojat, Amarillo ja Dallapé soittivat talvisin ravintoloissa ja kesäisin kasinoilla ja seurahuoneilla Naantalissa, Hangossa ja Maarianhaminassa. Dallapé kiersi ainoana orkesterina ympäri Suomea legendaarisella keikkabussillaan.


Iskupojat on soittanut monilla tanssilavoilla ja taloilla. Vas. Viljo ja Eino Kivimäki, Matti Vähämäki ja Väinö Kivimäki, joista yhtyeen johtajana oli Eino Kivimäki. Iskupojat esiintyi Etelä-Pohjanmaalla vuosina 1934-75.  (Museovirasto)
Tango oli saamassa jo Suomessa haikeat sanat ja muuttumassa hiljalleen suomalaiseksi Valkean sisaren ja Lumihiutaleita-tangon myötä.  Jatsifoksiksi sanottiin 1930-luvun haitarijatsia, meidän käsitystämme jatsista ja foxtrotista, jota ruvettiin 1950-luvulla kutsumaan Yleisradion Kankkulan kaivon mukaan humpaksi. Suomalainen tango syntyi lopullisesti toisen maailmansodan aikana 1939–1945 ja on kukoistanut jo yli 60 vuotta sen jälkeen. Mitä surullisempina sen sävel soi, sitä onnellisemmalta ihminen näyttää, kuten tangosäveltäjäksi muuttuva Toivo Kärki on sanonut.

Kun talvisota syttyi 1939, Suomi julisti tanssikiellon ainoana sotaa käyvänä maana Euroopassa. Tanssia pidettiin sopimattomana, se oli "tanssia yli hautojen" kun miehiä kaatui. Vaikka sota pitkittyi vuosikausiksi, mitkään vetoomukset valtiovaltaan eivät tehonneet jatkosodan aikana. Tanssien järjestämisestä saattoi saada jopa vankeutta, ja tanssilavat oli vedetty ristiin rastiin piikkilangalla. Tämä innosti järjestämään kotirintamalla kuitenkin salaisia nurkkatansseja.

Sota-ajan tanssikiellon aikana 1939–48 suomalaisten iskelmien sanat pitkittyivät ja moninkertaistuivat; niistä tuli pakahduttavaa kuuntelumusiikkia, jonka surumielisyydessä viipyiltiin rintamaradioiden toivekonserteissa, viihdytystilaisuuksissa ja kotimaisissa elokuvissa. Sota-ajan suomalainen iskelmävyöry tulvi symbolisia kieli- ja mielikuvia. Sotasensuurin oli mahdotonta päästä esimerkiksi salaperäiseen tangoon Liljankukkaan käsiksi vaikka Lotinanpellossa olevan säveltäjä Toivo Kärjen ja kotirintaman sanoittaja Kerttu Mustosen välinen kenttäpostikirjeenvaihto tarkastettiin mennen tullen.

Sodan jälkeen Suomi eli valvontakomission, sotakorvausten ja kuponkien aikaan iltamakulttuuria vuosina 1944–48, jolloin ohjelman jälkeen sai lopuksi tanssia korkeintaan 1,5 tuntia. Tansseja saatettiin järjestää myös sellaisissa saleissa ja avolavoilla, joissa ei ollut anniskelua. Kun tanssikielto kumottiin viimeisistä rajoituksista 1948, pääsi suomalaisten tanssikiihko valloilleen. 1950-luvulla rakennettiin pitkin maata talkoovoimin tanssilavoja joka niemeen, notkoon, saarelmaan. Niistä tuli 1970-luvun lopulle asti, lauantain ainutlaatuisia kohtauspaikkoja, joista haaveiltiin koko viikko. Suuri osa suomalaisista löysi tulevan elämäntoverinsa juuri lavoilta.

Tanssilavat olivat aluksi puisia avolavoja, joissa vain esiintyjillä oli katos. Vähitellen yleistyi romanttinen kuusi-kahdeksankulmainen katettu monikulmainen paviljonki, jonka toimintaa pyörittivät eri paikkakunnilla sotainvalidit, VPK:t ja pienviljelijäyhdistykset. Jälleenrakennuksen aikaan tanssilavoista tuli suomalaisille lähes ainoa sensualistinen ulottuvuus elämään. Orkesterit ja suositut iskelmälaulajat kiersivät 1950-luvulla Suomea 200–250 päivää vuodessa Lapin perukoita myöten, lavat ja talot olivat tupaten täynnä. Tavallisten suomalaisten onni oli tangon tahdossa kokea läheisyyttä kun Olavi Virta ja Metro-tytöt lauloivat Toivo Kärjen ja Reino Helismaan Täysikuuta ja Hiljaista kylätietä.

Suomesta tuli 1960-luvulla kahden erilaisen musiikkikulttuurin maa. Kun rautalankamusiikki, twist, angloamerikkalainen pop ja Beatles valloittivat suuria ikäluokkia, Suomessa myytiin tangolevyjä 1962–68 enemmän kuin koskaan Rakkauden rikkaudesta Kohtalon tangoon. Se oli kansan syvien rivien vastaliike kansainväliselle viihdekulttuurille. Suomen ensimmäiset romanitaiteilijat Taisto Tammesta Markus Allaniin ja Anneli Sariin pääsivät levyttämään 1962–1964, 60-luvulla syntyivät myös huumoritangot kuten Tango Pelargonia ja Elsa, kohtalon lapsi.

Maaltapako mullisti 1960- ja 70-luvuilla yhteiskuntaa, keskioluen vapautuminen ajoi suomalaisia tanssipaikoilta ravintoloihin, yksityisautoilun lisääntyessä moni runollinen tanssilava jäi uusien pikateiden alle. 70-luku toi ajoi suomalaiset etelän lähiöihin tai Ruotsiin, toi diskojyskeen, poliittisen laululiikkeen ja rock 'n' rollin hegemonian, ja teki iskelmästä alempiarvoisen sanan.

1980-luvulla suomalaiset alkoivat etsiä juuriaan ja identiteettiään; Seinäjoen Tangomarkkinat ja Yleisradion Iskelmäradio perustettiin 1985–1986, vanhat iskelmät ja iltamat palasivat takaisin. Pseudonyymi iskelmälaulaja Topi Sorsakoski alias Pekka Tammilehto alkoi laulaa samaan aikaan Olavi Virran nostalgista ohjelmistoa rautalankayhtyneen solistina. Näin uusi urbaani sukupolvi oppi 1930–60-lukujen kauneimmat iskelmät.
 
1990-luvun laman ja työttömyyden, Euroopan unionin ja kovien markkinatalousarvojen keskellä tanssilavakulttuurista tuli myös sivistyneistön ihailema trendi. Kansallisromantiikka kukoisti niin korkeakulttuurin kuin populaarikulttuurin puolella koivuine ja tähtineen. Markku Pölösen Onnen maasta (1993) Timo Koivusalon Rentun ruusuun (2001) elokuvat ovat käsitelleet lavakulttuurin voimaa. Kansainvälisesti kuulu elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki pyöritti kesäisin Oivassa Karkkilassa aitoja latotansseja, kunnes ne tulivat liian suosituiksi. Hänen elokuvassaan esiintynyt Annikki Tähti vietti ensimmäisenä naistaiteilijana uransa 50-vuotisjuhlakiertuetta vuonna 2003.


Ohjaaja Aki Kaurismäen aito ja tunnelmallinen tanssilava, Oivan lato, joutui sulkemaan ovensa 2000-luvulla liian suuren yleisösuosion takia. (Ari Ellert)

2000-luvun Suomessa ei Satumaata, Onnen maata ei tarvitse Suomessa iskelmän mukaan hakea kaukaa – se on sisäinen olotila, jonka voi laulaa karaokessa, kuunnella äänilevyltä tai tanssia Suomen lähes 600 tanssipaikassa.

Kannatusjäsenet GramexELVISMusiikkikustantajatMuusikkojen liittoTeostoMusiikkituottajat Toteutus Nemesys Oy