Suomalainen jazzin svengaavat 80 vuotta

Ensimmäiset askeleet

Sanaa “jazz” käytettiin Suomessa ensimmäistä kertaa vuonna 1919. Sanan merkitys oli kuitenkin aluksi hyvin epämääräinen. Suomeen oli vaikea saada ulkomaisia levyjä, joten paikalliset yhtyeet eivät tienneet, miten tätä ulkomaista musiikkia tulisi soittaa, sillä heillä ei ollut tilaisuutta kuulla alkuperäisiä esityksiä. Jazz on perustaltaan kuulonvaraista musiikkia, joten sitä on mahdotonta opetella pelkkien nuottien perusteella. 

1920-luvun loppupuolella ”jazz” liitettiin Suomessa yleisesti johonkin moderniin ja kaupunkilaiseen. Sillä viitattiin usein lähes mihin tahansa ”moderniin” musiikkiin, jossa käytettiin rumpuja. Saksalainen ”melujazz” (”lärmjazz”) olikin Suomessa varsin suosittua. Siinä käytettiin paljon ääniefektejä, kuten erilaisia kilistimiä, rumpuja ja jopa pistoolin laukauksia. Esimerkiksi Hannes Konnon ”Suomi Jazz Orkesterin”, Hugo Huttusen ”alkuperäisen King of Jazz -orkesterin” sekä ”Saxophon Jazz-band Jambon” nimissä esiintyi sana ”jazz”, vaikkei niiden musiikki nykyisen mittapuun mukaan vielä varsinaista jazzia ollutkaan.

Hannes Konnon Suomi Jazz Orkesteri

Suomalaisille muusikoille jazzin vaikein elementti oli ilman muuta sen rytmikäsitys, joka poikkesi merkittävällä tavalla 1800-luvun Suomessa vallinneesta saksalais-venäläisestä musiikkitraditiosta. Suomalaiset kuuntelivat mielellään saksalaisia marsseja ja venäläisiä melankolisia valsseja ja romansseja, joten muusikot olivat oppineet korostamaan tahdin ensimmäistä ja kolmatta iskua, mikä poikkesi täysin angloamerikkalaisen rytmimusiikin svengaavasta rytmikäsityksestä. Suomalaisten tanssiyhtyeiden ohjelmistoissa oli 1920-luvulla jo jazziksi luokiteltavia kappaleita, mutta kun muusikot soittivat niitä nuoteista, ei lopputulos kuulostanut rytmisesti jazzilta.

 

Andania toi svengaavan rytmin Suomeen 

Suomalaisen jazzin kannalta tärkeä vuosi olikin 1926, jolloin S/S Andania saapui Helsinkiin mukanaan laivan oma yhtye Andania Yankees. Se koostui amerikansuomalaisista muusikoista, jotka hallitsivat afroamerikkalaisen rytmikäsityksen. Andanian muusikot viipyivät Helsingissä muutaman kuukauden, jolloin monille suomalaismuusikoille tarjoutui elämänsä ensimmäinen tilaisuus kuulla svengaavaa angloamerikkalaista rytmimusiikkia. Yhtye soitti monia kappaleita, jotka olivat kuuluneet suomalaisten yhtyeiden ohjelmistoon, mutta nyt ne soitettiin huomattavasti hitaammin, mutta silti erittäin svengaavasti.

S/S Andania  Helsingin vesillä 1926

Andanian muusikot osasivat myös improvisoida taitavasti. Improvisointihan on svengaavan rytmin lisäksi jazzin ehkä keskeisin elementti. Erityisesti klarinetisti ja saksofonisti Tommy Tuomikosken merkitys oli suuri, sillä hän jäi Suomeen useaksi vuodeksi. Hän soitti useissa eri kokoonpanoissa ja opetti samalla kanssamuusikoilleen improvisoinnin jaloa taitoa. Tuomikoski soitti esimerkiksi Zamba- ja Ramblers-yhtyeissä.

Zamba 1929

Haitarijazzia 

Suomalainen haitarijazz syntyi 1920-luvun puolivälissä. Tyylin merkittävin kehittäjä oli suosittu Dallapé-yhtye, joka soitti fokseja haitareilla, banjolla tai viululla sekä rummuilla. Vähitellen yhtyeen kokoonpano kasvoi ja mukaan tuli saksofoneja sekä marimba. Dallapén foksit muistuttivat 1930-luvun vaihteessa rytmillisesti saksalaisia marsseja, mutta saksofonien myötä yhtye alkoi vähitellen svengata paremmin.

”Jazz”-Dallapé 1920-luvulla: Erkki Majander, Ville Alanko, Mauno Johansson, Martti Jäppilä

Dallapé: Ikkunan pesijä 1938 säv. Cliffe & Formby & Gifford Odeon A 228592 / Fazer 440302

Dallapén 1930-luvun vaihteen tyyli koki uuden nousun 30 vuotta myöhemmin, kun se esiteltiin humppana, josta tuli 1960-luvun Suomessa erittäin suosittua. Humppa oli parodinen kierrätystyyli, jossa korostettiin Dallapén foksien iskevää rytmiä. Kullervo Linnan Humppa-Veikkojen suosion myötä myös edelleen keikkaillut Dallapé nousi uuteen suosioon. Monet 1960-luvun humppamuusikot olivat olleet mukana jo 1930-luvun Dallapéssa, joten kyseessä oli myös itseironia.

Kullervo Linnan Humppa-Veikot: Yrjö Luukkonen, Josef Kaartinen, Ingmar Englund,
Teijo Joutsela, Kullervo Linna, Gösta Möller, Eino Katajavuori

Suomalainen haitarijazz muuttui rytmisesti notkeammaksi 1930-luvun lopulta lähtien esimerkiksi Kauko Viitamäen, Teuvo Suojärven ja varsinkin Matti Viljasen toimesta. Viljasen sanotaan käyttäneen hanuria ”orkestraalisesti”, ja ammattitoverit katsovat hänen soinnutuksensa olleen erinomaista ja jopa aikaansa edellä.

”Hottia” ja ”sweettiä”

Suomalaisista 1930-luvun jazzyhtyeistä ehkä taitavimmat olivat pasunisti Klaus Salmen johtama Ramblers sekä Rytmi-Pojat, jossa soitti ”Suomen Louis Armstrong”, trumpetisti ja laulaja Eugen Malmstén. Kummatkin yhtyeet soittivat ”hottia” höystettynä lyhyillä improvisoiduilla sooloilla. Musiikilliset vaikutteet haettiin enemmänkin ragtimesta ja New Orleansin ja Chicagon yhtyeiltä kuin 1930-luvun isoilta amerikkalaisilta swing-kokoonpanoilta.

Eugen Malmstén: Broadway Rhythm 1936 säv. / san. Nacio Brown & Arthur Freed Helmi 440112

Tommy Tuomikoski oli mukana Ramblersin vuonna 1931 levyttämässä iskelmässä ”Muistan sua, Elaine”, jota pidetään Tuomikosken ja Klaus Salmen soittamien soolojen ansiosta yhtenä ensimmäisistä suomalaisista jazzlevytyksistä. Kappale tunnetaan nykyisin paremmin Pirkka-Pekka Peteliuksen tulkintana, joka on hyvin uskollinen alkuperäislevytykselle.

Ramblers 1931, mukana Klaus Salmi (pasuuna) sekä Tommy Tuomikoski (saksofoni, oikealla)

Amerikansuomalainen saksofonisti Bruno Laakko toimi 1930-luvun lopulla muutaman vuoden Dallapén musiikillisena johtajana. Yhtye erkani hänen aikanaan alkuperäisestä haitarijazz-tyylistään ja kehittyi svengaavaksi yhtyeeksi, joka soitti ”sweet”-sovituksia esikuvinaan amerikkalaiset ja englantilaiset valkoiset swing-yhtyeet. Samaan aikaan yhtyeen kokoonpanossa haitarit korvattiin saksofoneilla.

Bruno Laakko ja Lepakot

Tanssittavan jazzin suosion vuodet 

Sodan aikana useimmat jazzmuusikot palvelivat rintamalla. Tanssiminen oli kotirintamalla kokonaan tai osittain kiellettyä, mutta kiinnostavan poikkeuksen sääntöön muodostivat tanssikoulut, joissa tanssin opiskeleminen oli sallittua. Tanssikouluissa kuunneltiin äänilevyjen lisäksi myös elävää musiikkia, josta vastasivat uuden sukupolven muusikot, jotka olivat vielä liian nuoria rintamalle. Nämä muusikot, kuten Jaakko Furman, Erik Lindström, Börje Sundgren ja Herbert Katz, olivat ehtineet tutustua afroamerikkalaisen rytmimusiikin saloihin kuuntelemalla amerikkalaisia swingkokoonpanoja. He soittivat musiikkia, joka oli rennompaa ja svengaavampaa kuin Suomessa 1930-luvulla soitettu rytmimusiikki.  

Nuoret swingmuusikot keikalla Veljeshovissa 1942,
takarivissä Jaakko Furman (rummut) ja Erik Lindström (basso)

Tanssikiellon kumoamisen jälkeen sodanjälkeisessä Suomessa oli valtava kysyntä tanssimusiikille, mikä tarjosi hyvät mahdollisuudet jazzyhtyeille soittaa uudentyyppistä, svengaavaa musiikkia. Sodan jälkeen toimi pienempien kokoonpanojen lisäksi myös joitakin suurempia orkestereita, joista ehkä kuuluisin oli Ossi Aallon käsiin siirtynyt big band, joka soitti sekä amerikkalaisia sovituksia että Toivo Kärjen tekemiä originaalisovituksia. Aallon yhtyeen musiikilliset vaikutteet tulivat paitsi perinteisten swingyhtyeiden, kuten Goodmanin, Basien ja Ellingtonin musiikista, myös hieman moderneimmilta orkestereilta. Esimerkiksi Woody Hermannin ja Stan Kentonin edistyksellisiä big bandeja oli kuunneltu tiiviisti.

Ossi Aallon big band 1946

Ossi Aalto: Jersey Bounce 1965 säv. Myron C. Bradford – Robert Bruce – Buddy Feyne – Edward Johnson Fazer 4509-97735-2

Bebop oli harvinaista

Suurempien yhtyeiden toiminta tuli taloudellisesti liian raskaaksi 1950-luvun vaiheessa, ja suomalaista jazzelämää alkoivat hallita pienemmät kokoonpanot. Esimerkiksi kvintetti laulusolistilla höystettynä oli hyvin suosittu kokoonpano. Uudet jazzin tyylit, kuten bebop ja sen seuraaja hard bop, eivät koskaan kunnolla saaneet jalansijaa 1940- ja 50-lukujen Suomessa. Vain harva jazzmuusikko oli siihen aikaan täysi musiikin ammattilainen, joten jazzia soitettiin yleensä normaalin päivätyön ohessa. Teknisesti vaativa bebop saattoikin olla harrastelijamuusikoille liian vaikea pähkinä purtavaksi. Vielä tärkeämpää oli kuitenkin se, että jazzyhtyeet soittivat pääasiassa tanssikeikkoja, eikä rytmisesti monimutkainen bebop soveltunut tanssittavaksi. 

Hämeenlinnalaisten Kalevi ja Kauko Viitamäen kvintetti oli kuitenkin mielenkiintoinen poikkeus, sillä se soitti omaperäistä ja mielenkiintoista bebopia. Kuten suurimalla osalla muistakin suomalaisyhtyeistä, Viitamäen yhtyeellä ei ollut käytettävissään jazzkappaleiden nuotteja, joten he olivat nuotintaneet bebop-kappaleet ulkomaisista radiolähetyksistä. Kappaleiden melodia oli alkuperäinen, mutta ne oli soinnutettu uudestaan. Viitamäen yhtyeen persoonallinen soundi muodostui Kalevin alttosaksofonista, joka soitti Charlie Parker -vaikutteisia melodioita, ja sitä säesti Kaukon haitari, joka soitti veljesten itse korvakuulolta keksimiä sointuja, jotka poikkesivat melkoisesti alkuperäisistä.

Kauko Viitamäen yhtye Aulangolla 1951:  Tauvo Suojärvi, Kalevi Viitamäki,
Erkki Karhi, Alpo Snellman ja Kauko Viitamäki

Helsinki oli Suomen jazzelämän tärkein keskus, mutta hämeenlinnalaisen Viitamäen yhtyeen lisäksi muuallakin Suomessa soitettiin innokkaasti jazzia. Esimerkiksi Kotkan, Tampereen ja Pohjanmaan seuduilla oli paljon aktiivisia jazzin harrastajia.

Coolia jazzia

Bebop ei siis koskaan saanut kunnolla jalansijaa Suomessa, mutta sen sijaan hitaampi ja rennompi cool jazz oli hyvin suosittua 1950-luvulla. Erityisesti vibrafoni oli paljon käytetty instrumentti tuon ajan jazzyhtyeissä. Soittimen soundi sopi mainiosti cooliin, mutta lisäksi se oli hyvin käytännöllinen instrumentti, kun yhtye kiersi ympäri Suomea, sillä useimmilta esiintymispaikoilta oli vaikea löytää kunnollista pianoa.

LL-kvintetti  Jyväskylässä 1951: Leo Lehtinen, Pauli Toivonen,
Martti Äijänen, Paavo Ikonen ja Jouko Knuutinen

Ulkomaisista jazzmuusikoista kuunneltiin erityisesti George Shearingin ja Gerry Mulliganin musiikkia. Monet yhtyeet pyrkivät jäljittelemään Shearingin tyyliä. Myös yleisö piti siitä, sillä melodiaa korostava ja rytmisesti selkeä musiikki sopi mainiosti tanssittavaksi.

Jazziskelmän vuosikymmen 

Jazziskelmät oli 1950-luvun Suomessa erittäin suosittuja. Tyyli oli mielenkiintoisen sekoitus erilaisia musiikillisia vaikutteita: amerikkalaista populaarimusiikkia ja jazzia, itäeurooppalaisia kansansävelmiä, venäläisiä romansseja, perinteistä suomalaista tanssimusiikkia sekä juutalaista klezmeriä. Esimerkiksi venäläiset mollisävelmät soitettiinkin nyt svengaavina fokseina.

Jazziskelmien levytyksistä vastasivat sen ajan parhaat jazzmuusikot, joten äänitykset ovat rytmisesti rentoja ja keinuvia. Jazzmuusikoiden oma suhtautuminen jazziskelmiin oli kaksijakoista: jazziskelmiä ei välttämättä pidetty ”oikeana jazzina”, mutta toisaalta muusikot ymmärsivät, että iskelmälevytykset levittivät jazzvaikutteita sellaisenkin yleisön joukkoon, joka ei muuten olisi kuunnellut jazzia.

Brita Koivunen ja Eino Virtanen

Brita Koivunen: Suklaasydän 1956 säv. Geoffrey Clarkson – Harry F. Clarkson – Dorothy D. Siegmann / san. Sauvo Puhtila Scandia KS 247 / Helmi 440072

Suomalaisten 1950-luvun jazzyhtyeiden ohjelmisto muodostui amerikkalaisten jazzkappaleiden ja evergreenien lisäksi perinteisemmästä tanssimusiikista, kuten valsseista ja jopa tangoista. Yleensä illan ensimmäisen tunnin aikana yleisö ei vielä innostunut tanssimaan, joten yhtyeelle tarjoutui mahdollisuus soittaa pienimuotoinen ”jazzkonsertti” ennen varsinaisia tanssikappaleita. Suosittuja yhtyeitä olivat esimerkiksi Erik Lindströmin johtama kokoonpano, jonka saksofonisteina toimivat Kaarlo Kaartinen ja Antero Stenberg, sekä Olli Hämeen kvintetti (Unto Haapa-aho saksofoni, Erkki Melakoski piano, Eino Virtanen trumpetti sekä Erkki Valaste rummut). Lindströmin laulusolisteina toimivat esimerkiksi Annikki Tähti ja Helena Siltala ja Hämeen yhtye säesti  Scandian laulajattaria, kuten Brita Koivusta.

Erik Lindströmin yhtye keikalla Hämeenlinnassa 1950-luvun lopulla:
Gustav Lackman, Risto Vanari, Tuomas Kalliala, Antero Stenberg,
Helena Siltala, Erik Lindström

Erik Lindström feat.  Helena Siltala säv. W.C. Handy

Antero Stenberg: Monk's Mood säv. Th. Mon

Suomalaisen jazzin murros  

Suomalainen jazz oli tähän asti perustunut lähinnä ulkomaisten esikuvien jäljittelemiseen, mutta 1960-luvulla esiin nousi uusi muusikkopolvi, joka yhdisti persoonallisella tavalla suomalaiskansallisen musiikkiperinteen amerikkalaisiin vaikutteisiin. Lahjakkaat nuoret muusikot, kuten Esa Pethman, Heikki Sarmanto, Eero Koivistoinen ja Henrik Otto Donner, olivat saaneet muodollista musiikkikoulutusta esimerkiksi Sibelius-Akatemiassa. He olivat musiikin ammattilaisia, joiden ei aikaisempien muusikkopolvien tapaan enää tarvinnut juuri soittaa tanssimusiikkia hankkiakseen elantonsa.

Henrik Otto Donner

Nuorille muusikoille oli myös tarjoutunut mahdollisuus kuunnella 1960-luvun alussa esimerkiksi Miles Davisin, John Coltranen ja Ornette Colemanin konsertteja Helsingissä. Uusi sukupolvi ryhtyi säveltämään omaperäistä musiikkia, jossa hard bop, modaalinen ja free jazz sekä suomalainen kansanmusiikki ja jopa klassinen musiikki yhdistyivät ja sulautuivat toisiinsa. Esa Pethmanin albumi “The Modern Sound of Finland” (1965) on mainio esimerkki tämäntyyppisestä uudesta musikillisesta kielestä. Pethmanin sävellyksissä kuulee vaikutteita sekä suomalaisesta kansanmusiikista että romanttisten 1910-luvun suomalaissäveltäjien tuotannosta.

Seppo Rannikko, Esa Pethman ja Tuomas Kotovirta

Modernimman jazzin rinnalla soitettiin kuitenkin kaiken aikaa myös perinteisempää musiikkia. Esimerkiksi suositun Downtown Dixie Tigersien eli DDT:n pitkä ura alkoi 1960-luvun vaihteessa.

Down Town Dixie Tigers keikalla Groovy'ssa

DDT: Aunt Hagar´s blues säv. W.C. Handy

Popin ja rockin suosion kasvun myötä jazzin merkitys nuorisomusiikkina väheni nopeasti 1960-luvulla. Samaan aikaan suomalaiset jazzmuusikot alkoivat menestyä yhä paremmin ulkomailla. Esimerkiksi Esa Pethmanin ja Pekka Pöyryn johtamat kokoonpanot sekä Soulset-yhtye menestyivät hyvin ulkomaisissa kilpailuissa ja festivaaleilla.  

Eero Ojanen, Teppo Hauta-aho, Reino Laine ja Pekka Pöyry

Trio Nueva Finlandia: Dog's Dream säv. Trio Nueva Finlandia

Fuusiojazzia

Monet suomalaiset muusikot alkoivat yhdistellä jazzia, rockia ja funkia 1970-luvun taitteessa. Esimerkiksi Tasavallan Presidentin ja Wigwamin musiikki luokitellaan yleensä progressiiviseksi rockiksi, mutta se on käytännössä hyvin lähellä fuusiojazzia, sillä varsinkin konserttitilanteissa taitavat muusikot, kuten kitaristi Jukka Tolonen, saksofonisti Pekka Pöyry ja basisti Pekka Pohjola soittivat pitkiä improvisoituja sooloja. Myös Eero Koivistoinen ja Olli Ahvenlahti – ehkä Suomen tärkein jazzfunk-muusikko 1970-luvulla – levyttivät kokoonpanoineen fuusiojazzia.

Jazzin ja rockin lisäksi 1970-luvulla alettiin fuusioida entistä enemmän suomalaisia kansansävelmiä ja jazzia. Saksofonisti Sakari Kukon Piirpauke-yhtyeen tyyli luokiteltaisiin nykyisin kategoriaan ”world music”. Myös moni muu suomalainen jazzkokoonpano, kuten Otna Eahket, on perustanut musiikkinsa etnomusiikin ja jazzin fuusiolle.

Otna Eahket: Tuonen Tytti säv. Jone Takamäki - Antti Hytti

Rytmimusiikin koulutus  lisääntyy

Suomalaisen jazzin kehityksen kannalta erityisen merkittävää oli rytmimusiikin koulutuksen ja sen julkisen rahoituksen voimakas kasvu 1970-luvulta lähtien. Klaus ja Seija Järvinen perustivat Oulunkylän Pop ja Jazz Opiston vuonna 1972, ja Sibelius-Akatemia aloitti jazzin koulutusohjelman vuonna 1983. Myös vuonna 1975 perustettu Uuden Musiikin Orkesteri, myöhemmin UMO Jazz Orchestra, on toiminut tärkeänä käytännön kouluttajana monelle jazzmuusikolle. UMO:n vakituisten muusikkovirkojen ansiosta kymmenet jazzin soittajat ovat pystyneet hankkimaan elantonsa täysiaikaisina muusikoina. UMO on lisäksi kutsunut lukuisia ulkomaisia alan huippunimiä johtamaan orkesteria ja samalla kouluttamaan suomalaisia soittajia, sovittajia ja säveltäjiä.

UMO: Hard Weekend säv. Kirmo Lintinen

Suomalaiset jazzmuusikot ovat soittaneet 1980-luvulta lähtien yhä enemmän ulkomaisten huippumuusikoiden kanssa. Esimerkiksi basisti Teppo Hauta-aho sekä saksofonisti Eero Koivistoinen ovat esiintyneet ja levyttäneet sellaisten tunnettujen muusikoiden kuin Cecil Taylorin, Jack DeJohnetten ja John Scofieldin kanssa. Samaan aikaan eräät suomalaiset jazzsäveltäjät, kuten Heikki Sarmanto ja Jukka Linkola, ovat entistä enemmän yhdistäneet teoksissaan klassisen musiikin ja jazzin elementtejä. Esimerkiksi Sarmanto on yhdistänyt teoksissaan jazzia koraali- ja kirkkomusiikkiin.

Heikki Sarmanto & Junnu Aaltonen: Morning Splendour säv. Heikki Sarmanto, Juhani Aaltonen

Toisenlaista ”crossoveria” edustavat esimerkiksi Seppo ”Paroni” Paakkunainen ja Tapani Rinne. Paakkunainen on tutkinut saamelaisen musiikin ulottuvuuksia säveltämällä teoksia kuten “Yoik Symphony”. Rinne ja hänen RinneRadionsa on puolestaan yhdistellyt luovalla tavalla jazzia, ambienttia ja teknoa. RinneRadio on myös levyttänyt joikaaja Wimme Saaren kanssa.

Rinneradio: Osaka säv. Tapani Rinne - Jean Johansson

Tyylien moninaisuus

Suomalaisesta jazzista on tullut 1990-luvulta lähtien ammattimaisempaa ja kansainvälisesti tunnustetumpaa kuin koskaan aikaisemmin. Jazzin kentälle tulee jatkuvasti uusia nuoria, lahjakkaita ja koulutettuja muusikoita, joiden musiikissa kuuluu koko jazzin tyylien kirjo. Eräs suomalaisille jazzmuusikoille tyypillinen piirre on se, että he onnistuvat koostamaan usein hyvinkin erilaisista tyylillisistä elementeistä yhtenäisen, persoonallisen kokonaisuuden. Esimerkiksi pianisti Iiro Rantalan johtamalla yhtyeellä Trio Töykeät on tunnistettava soundi, jossa yhdistyvät soittajien huikea virtuositeetti, huumori ja viihdyttävä lattarimusiikki. Sakari Kukko ja Jukka Perko ovat puolestaan tehneet perinteisistä virsistä jazzsovituksia. Perko on myös levyttänyt Hurmio-orkesterinsa kanssa kekseliäitä jazzversioita Olavi Virran tunnetuksi tekemistä iskelmistä.

Trio Töykeät: Waltz for Michel Petrucciani säv. Iiro Rantala

Eero Koivistoinen, Raoul Bjärkenheim  ja Hasse Walli ovat puolestaan tehneet yhteistyötä Senegalista Suomeen muuttaneiden muusikoiden kanssa. Esimerkiksi Koivistoisen ja Senegal Drums -kokoopanon musiikissa yhdistetään jazzimprovisointia ja afrikkalaisia rytmejä.

Eero Koivistoinen & Senegal Drums: Teranga säv. Eero Koivistoinen

Eräs viimeisimmistä suomalaisen jazzin tyylifuusioista on niin sanottu ”nu-jazz”, jossa yhdistellään elektonista musiikkia ja samplausta akustisiin jazzsoittimiin ja improvisointiin. Sellaisille uuden sukupolven yhtyeille, kuten Quintessence, The Five Corners Quintet ja Teddy Rok Seven, sampleri on aivan yhtä hyväksyttävä jazzinstrumentti kuin saksofoni.

Teksti:
FT, arkistonjohtaja Juha Henriksson

Valokuvat:
Suomen Jazz & Pop Arkisto, Åke Granholm, Suomen Jazzliitto, Matti Korhonen,
www.thefivecornersquintet.com

Videot:
Jazzact oy.

Kirjallisuutta:

Haavisto, Jukka 1991: Puuvillapelloilta kaskimaille. Jatsin ja jazzin vaiheita Suomessa.
Helsinki: Otava.

Jalkanen, Pekka 1989: Alaska, Bombay ja Billy Boy. Jazzkulttuurin murros Helsingissä
1920-luvulla. Helsinki: Suomen etnomusikologinen seura.

Jalkanen, Pekka 1992: Pohjolan yössä. Suomalaisia kevyen musiikin säveltäjiä
Georg Malmsténista Liisa Akimofiin.Helsinki: Kirjastopalvelu.

Silas, Petri (2004). “Reflections on Finnish Jazz: A Chronicle”. www.fimic.fi